Kurjenmäen elokuvateatteri

Oscar Gaala 2012

2012-01-25T01:05:00.001+02:00

Ensimmäisen kvartaalin kohokohtiin Kreivillä kuuluu perinteisesi formulakauden avauksen lisäksi Oscar Gaala ja siihen liittyvät veikkaukset. En tässä kirjoituksessa kuitenkaan vaivaudu veikkaamaan, kuka Oscarin saa missäkin kategoriassa, vaan lähinnä keskityn kiukuttelemaan elokuvatarjonnan etanavauhdista koska en ole jumalauta nähnyt puoliakaan Oscareista kilpailevista elokuvista.

Oscar-veikkauksen olennaisin osa on se, että yleensä on nähnyt elokuvan jota voi veikata suosikikseen. Paras elokuva -kategoriasta Martin Scorsesen Hugo tulee kotimaisiin teattereihin reilusti gaalan jälkeen huhtikuussa. Aikataulunsa järjestänyt katsoja ehtii juuri ja juuri katsomaan Sotahevosen ja Extremely Loud and Incredibly Closen ennen sunnuntain lähetystä. Muista kategorioista The Warriorin ja A Better Lifen tulosta ei ole tietoakaan, vaikka molemmat ovat aikaa sitten jo olleet rapakon takana elokuvateattereissa. Olen lukenut Internetsistä, että kummatkin ovat vielä helvetin hyviä elokuvia. Edellisvuoden The Black Swanin veroinen moka on Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja -elokuvan totaalinen ohitus. Filmi oli kansainvälisessä ensi-illassa alkutalvesta 2011 ja Suomessa elokuva saavuttaa kankaan tämän vuoden maaliskuussa. Gaalassa elokuva on huomioitu kolmella ehdokkuudella.

Ei tämä nyt niin pieni maa ole, että tarjonnan pitää olla kapea kuin 80-luvulla, kun ylipäätään filmikelan saaminen Suomeen asti taisi olla pienimuotoinen ihme. Teatterin ovat täynnä In Timen kaltaista sontaa ja kyllä Oscar-elokuvan haistaminen maahantuontia varten on Finnkinon tasoiselle yritykselle melkeinpä olemassaolon ehto. Jos minä haistan nämä kotisohvalta, niin miksei kotimainen miljoonabisnes sitten? Pelkäättekö, että rahavana ei seuraa Oscar-elokuvia? Ei kai seuraakaan, kun puolet potentiaalisista katsojista hätäpäissään lataavat elokuvan vertaisverkosta kun kyllästyvät odottamaan.

Kiitosterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

In Time (2011)

2011-12-12T23:06:00.000+02:00

Andrew Niccolin työhistoriaan kuuluu mielenkiintoisia ja hyviä elokuvia. Mies on ohjannut arvostetun tiede-elokuva Gattacan ja kuuden vuoden takaisen asekauppatrilleri Lord of Warin. Niccol on lisäksi käsikirjoittanut hyvänä elokuvana pidetyn Truman Shown. Tällä kertaa katselmuksessa ollutta In Timea varjosti plagiointiriita, jossa Harlan Ellison väitti että elokuvan pohjana on hänen novellinsa "Repent, Harlequin!" Said the Ticktockman. Riita ratkaistiin sillä, että Ellisonin nimi lisättiin krediitteihin.

Niccolin elokuva In Time edustaa Gattacan kanssa palloilusarjaa, jossa maailma on jälleen kerran muuttunut totalitaarisempaan suuntaan ja raha on muuttunut ajaksi. Selittämättömästä syystä jokainen maapallon asukki elää 25-vuotiaaksi ja vuoden siihen päälle. Loppuaika on ansaittava olemalla yhteiskunnalle hyödyllinen. Justin "N'Sync" Timberlaken esittämä gettojyrä Will Salas on perusduunari, joka tykkää keikistelevästi pukeutuvasta äidistään, jota esittää Olivia Wilde (House -sarjasta tuttu "13"). Will pelastaa itsetuhoisen aikarikkaan varmalta kuolemalta ja saa lahjaksi tämän käyttämättä jääneet rapiat päälle sata vuotta. Pian tapauksen jälkeen aikayhteiskunta luo pikainflaation ja äippä kuoleekin bussireissun hinnannousun takia. Will lupaa olla tuhlaamatta saamaansa aikaa ja seuraavaksi mies nähdäänkin mittatilauspuvussa ajamassa vintage-autoa ja pelaamassa pokeripöydässä. Ja kautta rantain yrittää kostaa maminsa kuoleman.

Elokuva voisi perusajatukseltaan ihan toimivakin, koska perusajatukselta minäkin superpäivänä viitsin kuusi euroa elokuvaan sijoittaa, mutta idealle tehty käsikirjoitus ja sen toteutus on luokaton. Elokuvasta puuttuu punainen lanka ja se poukkoilee juonikuviosta toiseen saamatta tarttumapintaa kunnolla oikein mihinkään. Ensin elokuva on jonkinlainen kostotarina, jonka jälkeen se on panttivankitrilleri ja jonka jälkeen se on jonkinlainen pop-tyylinen Bonnie & Clyde -pastissi. Loppuratkaisu ei jätä katsojalle juurikaan mitään käteen ja sen suuri yhteiskunnallinen sanoma yrittää olla heikko vastalause kapitalismille. Vakavaan tulevaisuuskuvaukseen harvemmin sopivat sitcom-tyylinen loanheitto ja tässäkin elokuvassa jokainen nokkeluus tuntuu väkinäiseltä. Draamalliset ratkaisut elokuvassa saavat pään kipeäksi. Kyynelkanavien avaukseksi tarkoitettu kohtaus, jossa äippä kuolee Salaksen syliin sai minut tuntemaan voimakkaita tuntoja poistua teatterisalista oksentamaan ja pyytämään rahat takaisin. Mutta ei. Tuska jatkui vielä yli 1,5 tuntia, jona aikana yleisö vielä todistamaan tavallaan uusintana oksetusta aiheuttaneen kohtauksen.

Justin Timberlaken poikamainen charmi ei toimi valkokankaalla. Näyttelijänlahjoista minulla ei oikein ole antaa mielipidettä, koska ainoa kosketukseni Justinin taitoihin on joku MTV:llä nähty musiikkivideo vuonna 2002, kun makasin krapulassa sohvalla enkä jaksanut kääntää kanavaa. Sylvia Weisia olisi voinut esittää vaikkapa eroottinen nukke, mutta tällä kertaa nätin kasvon roolia esitti Amanda Seyfried. Elokuvan toinen antagonisti, aikavartija (vai mikä olikaan) Raymon Leonin esittäjä Cillian Murphy voisi valita vähän paremmin mihin rooleihin tunkee nokkansa.

Teen harvemmin elokuviin mennessäni tämänkaltaisia harha-askelia. Pitkälti valitsin elokuvan sopivan ajankohdan ja Episodin arvostelun perusteella. Pidin Gattacasta, mutta myös samaan kastiin menevästä Cubicista, jossa ihmiskuntaa hallitaan kontrolloimalla tunteita. Penkistä kuitenkin noustessani totesin, että "Tällaista paskaa en ole vielä koskaan elokuvateatterissa nähnyt". Tämä tapaus harmitti erityisesti siksi, että jouduin sijoittamaan siihen kuusi euroa. Käytännössä katsoin elokuvan loppuun siksi, että siinä voisi olla toivon pilkahduskin siitä ajatuksesta, miksi elokuva on teatterilevityksessä. Ei, sellaista ei ollut. Elokuva ei olisi ansainnut edes videolevitystä, vaan se olisi ansainnut kertaluontoisen esityksen AVAn varhaisaamussa. Mielellään sähkökatkoksen kera.

Tulevaisuudenvisioterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

PS. Kertokaa mulle, miksi ihmiskunta, joka on arvion mukaan parisataa vuotta meitä edellä, ajaa jollain 80-luvun rotiskoilla, joihin on asennettu tummennetut lasit ja kromigrillit?

Jouluelokuvat

2011-12-07T12:39:00.001+02:00

Joulun alla Kreivikin on vuosien varrella virittäytynyt tunnelmiin katsomalla jouluelokuvia. Viime vuonna katsojia ihastutti valloittava joulutrilleri Rare Exports, joka perustui Jalmari Helanderin lyhytelokuvien sarjaan. Elokuva antoi elokuvateatteriversion jälkeen odottaa vuoden ja on nyt saapumassa pukinkontteihin levymuodossa. Näin ne markkinavoimat toimivat. Kuitenkin tässä on lueteltu Kreivin valitsemia hyviä ja vähemmän hyviä jouluelokuvia:

Haamujen kosto (1988)

Elokuvan suomennos on elokuvahistorian huonoin, sillä se ei kerro elokuvasta saatikka edes sen juonesta mitään. Elokuvassa on toki haamuja, mutta eivät ne mitään kosta. Elokuva kuitenkin perustuu Charles Dickensin novelliin Saiturin Joulu. Elokuassa kasarisaituri tapaa kolme haamua; menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Haamut näyttävät Bill Murrayn esittämälle tv-pomo Frank Crossille, millaista hänen elämänsä on ja toivovat muutosta. Elokuva on kaikin puolin mainio 80-luvun komedia, jossa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Paha Pukki (2003)

Billy Bob Thornton esittää Williä ja Tony Cox hänen pikku jouluapulaistaan mainiossa joulukomediassa, jossa kaksikko ryöstää tavarataloja. Elokuvassa on mainioita elementtejä, joista yksi on ehdottomasti itse Thornton elämään kyllästyneenä sikana, jolle tulee valonpilkahdus elämään lapsen ja naisen myötä.

Family Man - Perhe on paras (2000)

Se, että seuraavassa kappaleessa aion kehua tätä, on jopa minulta outoa sillä normaalisti romanttiset komediat - varsinkin jouluiset sellaiset - oksettavat Kreiviä. Tämä kuitenkin yllätti hyvällä tarinallaan ja Nicolas Cage onnistui olemaan sopivalla tavalla ärsyttävä, kun normaalisti Nic on ihan helvetin ärsyttävä. Elokuva kertoo kivenkovasta sinkkuna elävästä työnarkomaanibisnesmiehestä, jolla on sydäntä laittaa alaisensa jouluaattonakin töihin. Hän tapaa kuitenkin Don Cheadlen esittämän "keijun", joka näyttää miehelle miltä hänen elämänsä näyttää, jos hän olisi valinnut toisin. Uudessa todellisuudessa mies palaakin yhteen Tea Leonin esittämän nuoruudenheilan kanssa ja he ovat perustaneet lähiöunelman omakotitaloineen, kaikkineen. Nicolas Cage on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa hän valitsee mittatilauspukua supermarketissa.

Elokuvassa on samoja elementtejä kuin aikaisemmin mainitussa Haamujen Kostossa ja Frank Capran Ihmeellinen on elämä- -elokuvassa, jossa näytetään itsemurhaa hautovalle miehelle, miten maailma makaisi, jos hän ei olisi siinä mukana. Tässäkin elokuvassa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Painajainen ennen joulua (1993)

Elokuva on päässyt parissa kymmenessä vuodessa kiistattomaan kulttiasemaan ja on oikeastaan ollut sitä jo vuosia. Elokuva on stop motion-tekniikalla kuvattu elokuva kurpitsapäisestä Jack Skellingtonista, joka asuu Halloween-kylässä ja josta joka vuosi asukkaat lähtevät pelottelemaan ihmisten keskuuteen. Jack kuitenkin kävelyllään metsässä eksyy Joulukylään, jossa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Palatessaan kotiin Jack yrittää järjestää joulua myös Halloween-kylässä ja matkassa on mutkia.

Isäni on turbomies (1996)

Isäni on turbomies on vähän kuin kertoisi lapselle sodasta. Se ei ole kivaa, se on rumaa, mutta se on kerrottava jotta siltä osattaisiin välttyä vastaisuudessa. Elokuvassa huonosti isyytensä hoitanut Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) päättää hankkia lapselleen päivää ennen joulua JUURI sen lelun, minkä poika on aina halunnut. Mutkia matkaan tuo postimies, joka myös haluaa lelun ja naapurin yksinhuoltaja, joka vikittelee Howardin eukkoa.

Elokuva on huonoudessaan sitä magnituudia, että se saa minut jo ajatuksesta hieromaan saippuaa silmiin ja etsimään keltaisista sivuista mentalistia, joka pyyhkisi pahan muiston pois. Elokuva on ohjattu kuin Hesburgerin mainokset ja käsikirjoitettu kuin alehyllyn lastenkirja. Viimeistään siinä kohtaa, kun Arnold vetäisee turbomiesasun päälleen, katsoja haluaa porata itseään päähän.

Muita mainitsemisen arvoisia jouluelokuvia:

Die Hard 1 (1988) & 2 (1990)

Riiviöt (1984)

Ihmeellinen on elämä (1946)

TS: Turku päätymässä Hollywood-filmin kuvauspaikaksi

2011-12-06T21:50:00.001+02:00

Turun Sanomat julkaisi 2.12. mielenkiintoisen uutisen siitä, että Turussa mahdollisesti kuvattaisiin Hollywood-elokuvaa Pure Life. Tarkempi tekstin analyysi paljastaa, että kyseessä ei suinkaan ole nk. Hollywood-tuotanto, vaan independent-elokuva, jossa ei siis ole suuria länsirannikon tuotantoyhtiöitä tai televisioyhtiöitä mukana. Tuottajina häärää parhaiten roolittajana tunnettu Valerie McCaffrey ja ilmeisesti Turkua kuvauspaikaksi puhunut Emilia Leppilampi.

Ohjaaja Van Fischer on suhteellisen tuntematon niin Kreiville kuin varmasti muillekin elokuvateollisuuden ystäville, vaikka onkin päässyt ohjaamaan Jeremy Renneriä elokuvassa Neo Ned (2005), joka tosin oli ennen tämän superläpimurtoa elokuvassa Hurt Locker (2008).

Internet Movie Database ei kerro elokuvasta vielä mitään ja sitä ei löydy edes ohjaajan sivuilta, saatikka tuottajien. Lehtiartikkeli tosin tietää kertoa, että pääosia esittävät Vera Farmiga ja Elle Fanning. Farmiga on jo pitkän linjan elokuvanäyttelijä, jonka ensiaskeleet isoille kankaille otettiin elokuvassa 15 minuuttia (2001) Edward Burnsin vastanäyttelijänä, jossa hän esitti itäeurooppalaista maahanmuuttajaa/murhatodistajaa. Lopullinen läpimurto tuli kuitenkin psykiatrin roolissa elokuvassa The Departed (2006), jossa petikumppanin roolia toimitti Leonardo DiCaprio. Nyttemmin Farmiga on jo tottunut isoihin rooleihin elokuvissa Up In The Air (2009) ja Source Code (2011). Elle Fanning taasen on luonut roolia isosiskonsa Dakota Fanningin varjossa, joka alkaa olemaan elokuvakaupungissa iso nimi. Elle Fanning on onnistunut pysymään valkokankaalla koko kasvukautensa ajan aloittaen jo hädintuskin puheiässä elokuvassa I Am Sam (2001). Elle Fanning on nähty myös elokuvissa Babel (2006), Déjá vu (2006), kulttiminisarja Lost Room (2006), Somewhere (2010) ja viimeisimpänä isona roolina J.J. Abramsin Super 8 (2011).

Turku esittäisi elokuvassa Newfoundlandia, joten todennäköisesti Turkuun ollaan päädytty tuotannollisista syistä, sillä viime vuosinahan Turku on antanut tilojaan studiokäyttöön ilmaiseksi. Newfoundland on Kanadan rannikolla sijaitseva suuri saari ja Wikipedia tietää kertoa, että se on maailman 15. suurin. Ulkonäöltään Newfoundland tosiaan etäisesti muistuttaa kotimaista länsirannikkoa ja täältä löytyykin varmasti jokin hökkeli esittämään syrjäistä kalastajakylää. Toivotaan, että kaupunki päätyy kuvauspaikaksi ja pääsemme kyselemään tähdiltä, mitä he ajattelevat Suomesta ja että onko Turussa kiva saaristo ja eikö olekin kiva jokiranta.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011)

2011-11-14T23:49:00.001+02:00

Tintti-elokuva on ollut Steven Spielbergille liki 30 vuoden projekti ja yleisen käsityksen mukaan myös Spielberg oli se ohjaaja, joka oli Hergen valinta herättämään sarjakuvahahmo henkiin valkokankaalle. Sanottakoon tässä, että Kreivi ei ole Tintti-sarjakuvia lukenut, mutta aikoo oikaista tämän epäkohdan pikimiten. Spielberg sai avukseen seikkailuspektaakkeleita työstäneen Peter Jacksonin ja luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia elokuvia. Elokuvan ensimmäiset arvioinnit hahmon syntymailta eivät luvanneet hyvää ja elokuvaa rienattiin melko rajustikin. Kreivi valitsi näytökseksi 3D-version, asetti paristokakkulat päähän ja vesipulloa evääksi.

Tintti löytää torilta kiehtovan pienoispurjelaivan, josta tuntuu olevan kovaa kiinnostusta muiltakin tahoilta ja pian paljastuukin, että laiva on yksi vihje suuren aarteen luokse.

Muunnoselokuvissa on helppo lyödä tuoretta formaattia. Tämä ei ole Tintti tai että tämä ei ole sitä mitä odotettiin. Juoni ei olekaan yksi yhteen jonkun kirjan kanssa tai on otettu juonellisia vapauksia. Elokuva perustuu pariinkin Tintti-teokseen ja tapahtumia on lainailtu, kuten Kapteeni Haddockin tapaaminen laivalla. Elokuvassa on kuitenkin upea flow, sitä on upea katsoa ja se etenee koko kestonsa ajan. Värit elokuvassa ovat kerrassaan häikäisevät ja motion capture-tekniikalla kuvattu elokuva antaa nimenomaan sarjakuvamaisen tunnelman. John Williamsin musiikki, Spielberg, Jackson ja kiinnostava tarina. Mikä voi mennä pieleen? Ei mikään ja ei myöskään mene. Kyseessä on paras seikkailuelokuva sitten Indiana Jonesien. Pidin toki National Treasure-elokuvista ja vähän jopa Saharastakin, mutta Tintti on aivan toista maata. Elokuva soljuu, viihdyttää, naurattaa ja jättää vain vähän jossiteltavaa, jos ollenkaan. 3D-nappia on käytetty suhteellisen maltillisesti, poislukien lopun kohtausta, jossa oli jo vähän liikaa ruudussa. Pieni rike.

Jamie Bell on aikoinaan hypännyt suoraan loistoon elokuvassa Billy Elliot. Mikään supertähti hän ei ole, mutta tekee Tintin roolin ammattitaidolla. Sen sijaan Andy Serkis Haddockina on aivan hulvaton. Säälimätön alkoholisti ja merikapteeni johdattaa itsensä juonessa eteenpäin pääsääntöisesti viskin voimalla ja ainoat takaiskut hän kokeekin selvänä. Daniel Craigia en tunnistanut kyllä Sakarinina juuri ollenkaan.

Kuten sanottua, elokuva on seikkailuelokuvien terävintä kärkeä, yksi parhaista. Kun tämä joskus päätyy kiekkomuotoon, se on pomminvarma ostos. En osaa ottaa kantaa siihen, tekikö elokuva oikeutta Tintille, mutta helvetti, entä sitten vaikka ei olisikaan tehnyt. Tämä oli aivan helvetin hyvä elokuva.

Belgireportteriterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Whisky of choice is Kolme Leijonaa"

Pineapple Express (2008)

2011-10-27T14:04:00.000+03:00

Pilvessä on kiva olla. Pilvessä on hyvä olla. Yhdysvaltalainen elokuvakulttuuri on parinkymmenen vuoden aikana laskenut maailmalle tyylilajin nimeltä pilvenpolttelukomedia. Näyttelijöiden lisäksi pääosassa on marihuana ja juonena sen ympärille koottu sekoilu. Yleensä sekoilijoita on kaksi ja mukaan on sotkettu kirkasjärkisiä tavallisia kansalaisia. Pineapple Express ei ole tässä tapauksessa juurikaan poikkeus.

Dale (Seth Rogen) on pössyttelijä ja haastemies. Saul (James Franco)on pössyttelijä ja diileri. Dalen diileri. Dale on jakamassa haastetta ja paikalle tultuaan todistaa murhan, jossa on poliisi mukana. Erikoislaatuisen pilven yhteentuoma kaksikko alkaa selvittämään tietä ulos palatakseen haasteisiin ja pössyttelyyn. Ihmisiä vahingoittuu matkalla, mutta mikäs sen mukavampaa kuin se itse matka.

Elokuvan käsikirjoittaneen Seth Rogenin taustat pyörivät stand upissa ja elokuvan jälkeen ilmestynyt draamallisempi komedia Funny People (2009) olikin hyvin onnistunut elokuva. Tässä elokuvassa Rogen ei oikein onnistunut. Vitsit ovat pääsääntöisesti typeriä itsestäänselvyyksiä, jotka pyörivät pössyttelyn tuoman jumiutumisen ympärillä. Elokuvan hauskimmat osuudet tarjoavat pahiskaksikko Matheson ja Budlovsky (Craig Robinson ja Kevin Corrigan), jotka ovat kulkeneet pitkän tien pahiksina. Muuten henkilöihin keskittynyt käsikirjoitus tarjoaa vain muutaman hörähdyksen, vaikka tämänkaltaisissa elokuvassia nimenomaan dialogin pitäisi olla tehokasta. Ohjaajana toiminut David Gordon Green tarjoaa perustyötä ja muuta ei ilmeisesti odotettukaan.

Kaartista ainoat oikeat näyttelijät olivat James Franco Dalen roolissa ja Gary Cole Ted Jonesin roolissa. Franco oli tullut pelleilemään ja Cole tekemään rutiiniaan. Muut eivät juurikaan näytelleet, vaan esittivät itseään.

Elokuvan kategoria on toiminnallinen komedia ja siinä se onnistuu olemaan komediallinen lähinnä vain toiminnallisissa osuuksissa, joissa on Matheson ja Budlovksy mukana. Elokuva alkoi kyllästyttämään vartin jälkeen ja ilman tätä blogia tuskin olisin katsonut loppuun asti. Kyseinen komedian laji ei vieläkään ollut minun makuuni, vaikka yritin tosissani olla avoimin mielin. Ehkä vain olen enemmän törmäilykomediamiehiä. Chevy Chase ja Dan Akroyd voisivat tehdä uuden osan Mitäs me vakoojiin (1985). Siitä minä pitäisin.

kannabisterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Katsotaanko tyttökultia ja kosketellaan itseämme?"

Elokuvakaupunki Turku

2011-10-26T01:36:00.001+03:00

Kuka muistaa Erik Faustmanin ohjaaman Vieraan sataman vuodelta 1948? Ei kovinkaan moni, mutta elokuva on Turussa kuvattu ruotsalaisklassikko ja elokuva esitteli Turun puolalaisena satamakaupunkina. Vasta vuonna 2000 ilmestynyt Aku Louhimiehen nuoren aikuisen ahdistusta ja silmitöntä paneskelua kuvannut Levottomat jäi kansan mieleen nimenomaan turkulaisena elokuvana. Kaupunki esittäytyi kauniiden naisten ja upeiden kesämaisemien pääkaupunkina, jossa Petteri Summanen onnistui ihan mukavasti jäljittelemään nykypäivän Turun murretta. Sivuosissa pyöri paikallista teatteriverta, kuten Valtteri Roiha ja nyttemmin Linnateatterin johtajana tunnettu Mikko Kouki.

Levottomien kanssa samaan aikaan kuvattiin eeppistä ja kunnianhimoista Hovimäki-sarjaa Ylelle, jossa Turku esitti kuvitteellista pitäjää Varsinais-Suomessa. Sarjan kuvaaminen päättyi 2003 ja sen jälkeen uutta kuvaa tulikin nopeasti, sillä Aleksi Mäkelän komennossa Solar Films alkoi kuvata Vares-elokuvaa Reijo Mäen kirjojen pohjalta. Aleksi Mäkelän Vares yritti olla sekoitus film noiria, Tarantinoa ja vähän perisuomalaista ronskin huumorin elokuvaakin, mutta onnistuen melko huonosti. Elokuva oli kuitenkin pieni menestys ja poiki muutaman vuoden päästä jatko-osan V2 - Jäätynyt enkeli, jossa seikkailtiin lähinnä Porissa. Elokuvasta jäi mieleen muutama lentävä lause.

2006 Aku Louhimies palasi Turkuun kuvaamaan Veli-Pekka Hännisen käsikirjoittamaa pappisekoilua Riisuttu Mies, joka erinäisten kiistojen siivittämänä saatiin hetkeksi elokuviin. Elokuva ei saanut huomiota elokuvallisten ansioiden vuoksi, vaan pysytteli otsikoissa lähinnä Hännisen ja tuotantoyhtiön kiistojen takia. Elokuvan ehti kuitenkin nähdä teattereissa hieman vajaa 80 000 ihmistä, jonka jälkeen elokuva meni esityskieltoon. Nyttemmin elokuvaa saa näyttää kiekolta tai televisiolähetyksenä. Monen kriitikon mielestä elokuva olisi saanut jäädäkin esityskieltoon, mutta kuvissa kotikaupunkini esittäytyi kauniina kirkkokaupunkina. Louhimies teki vielä yhden paluun Turkuun kuvaamaan sisällissodan vaiheita Leena Landerin kirjaan pohjaavassa Käskyssä, joka ilmaantui kankaille 2008. Elokuvaa kuvattiin Brinkhallin kartanon maisemissa ja oli tunnelmaltaan melko synkkä.

Alkoi kuulua huhuja, että Solar Films aikoo panostaa toden teolla Vares-tuotteeseen. Juha Veijonen sai väistyä yksityisetsivän pallilta ja tilalle palkattiin kansainvälistä arvostustakin saanut ja kannuksensa Il Capitanossa ansainnut Antti Reini. Elokuvia kuvattiin kokonaiset kuusi kappaletta lyhyen ajan sisään ja ohjaajia oli kaksi. Elokuvista kaksi ohjasi ruotsalaisdekkareihin erikoistunut Anders Engström ja loput neljä elokuvataiteen entinen professori Lauri Törhönen. Engström oli harkittu sijoitus ja sillä haettiin Varekselle vipuvoimaa ulkomaille Wallander-tyyliin. Elokuvia kuvattiin näkyvästi Turussa ja moni tuttu pääsi kameran eteen ja myös allekirjoittaneella on pieni rooli Huhtikuun tytöt-elokuvassa. Kantaväestöä tosin kismitti lähinnä se, että kuvassa näkyneet paikat eivät vastanneet todellisuutta.

Viime kesänä kotikaupunkini sai kestittää ehtaa Hollywood-verta, kun Kalifornian B-sarjalainen, Lostista parhaiten tunnettu Emilie De Ravin kuvasi suomalaista indie-tason elokuvaa Hulluna Saraan Turussa. Elokuvan puikoissa on lyhytelokuvilla vakuuttanut Samuli Valkama. Muissa rooleissa ovat Ville Virtanen ja Jussi Nikkilä. Elokuva on myös Länsi-Suomen elokuvakomission kovan työn tulos. Komission työstä kertoo se, että 2009-2011 Turussa kuvattiin kahtakymmentä erilaista produktiota, mukaan lukien suuren suosion saanut dokumenttielokuva Taistelu Turusta.

Turun maine elokuvakaupunkina lepää pitkälti Länsi-Suomen elokuvakomission harteilla, joka tarjoaa konsultointi- ja rekryapua tuotantoyhtiöille. Turun kaupunki avusti kuutta Vares-elokuvaa rahallisesti ja tarjoamalla Pernon koulun tilat tuotantoyhtiön käyttöön veloituksetta. Juuri avustaminen ja tukeminen on tärkeää, jotta kuvaukset saadaan useammin tänne. Sitä en tiedä, aiotaanko Pernon koulun tiloja jatkossa käyttää studiona, mutta tila olisi tervetullut sillä veturipuistoon kaavailtua tilaa kutsutaan nykyisin Logomoksi. Edellisvuonna kuvatut elokuvat ovat tuoneet kaupungille riihikuivaa rahaa kaksi miljoonaa euroa, joten huonosta sijoituksesta ei ole kyse, etenkin kun suurin tulo on se näkyvyys. Tänäkin vuonna on kuvattu jo kahdeksaa erilaista produktiota ja tulokset näkyvät ensi vuonna.

määoleterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Facebook-sivusto

2011-10-25T02:07:00.001+03:00

Tein blogille sivuston Facebookiin. Noin kahden tunnin hien ja tuskan siivittämän taistelun jälkeen en onnistunut saamaan oikeaan sivupalkkiin nappia "Like us on Facebook", joten kerron asiasta tässä. Alhaalla on linkki sivustoon, jonka kautta linkitän uusimmat tekstini, elokuva-aiheiset uutiset ja kerron mielipiteitä.

Kurjenmäen Elokuvateatteri - Facebook

Johnny English Reborn

2011-10-24T22:42:00.004+03:00

Johnny English perustuu televisiomainoksissa pyörineeseen Rowan Atkinsonin esittämään agentintekeleeseen. Mainoksista tuli elokuva vuonna 2003, joka pääsääntöisesti lytättiin arvioinneissa, mutta kansa tykkäsi ja oli pienimuotoinen hitti ympäri maailmaa. Jatko-osaa saatiin odotella melko pitkään ja tänä vuonna sitten fanien odotus palkittiin ja elokuviin tuli Johnny English - Reborn.

Johnny on muuttanut kaukoitään pieleen menneen operaation jälkeen opettelemaan kung-fun jaloa taitoa ja henkistä kasvua. Kasvu jää kuitenkin kesken, koska Kiinan pääministeri aiotaan salamurhata ja murhajuonen avaamiseen tarvitaan Johnnya ja hänen poikkeuksellisia kykyjään.

Elokuva noudattelee perinteistä Bond-juonta. On kansainvälistä rikollisuutta, on paha järjestö ja on mielenkiintoisia vempeleitä. Itse juoni on vakavasti otettava ja huumoriaspekti tuleekin Englishin hulvattomasta hahmosta, joka on rakennettu mahtavasti. Hahmo on saanut huippukoulutuksen ja periaatteessa on hyvä agentti, mutta ajautuu tilanteisiin ja ratkaisuihin puolivahingossa. Englishin hahmosta parhaan kuvan saa palaverikohtauksesta, jossa hän osallistuu ja päättelee, mutta temppuilee samalla tuolin kanssa. Toinen hyvä kohtaus on takaa-ajo, jossa pahis pakenee parkourin keinoin, mutta English seuraa perässä lähinnä sieltä, mistä aita on matalin. Pahis loikkaa aidan yli, mutta Johnny avaa aidassa olevan oven ja kävelee siitä. Elokuvassa on yksinkertaisempi juoni kuin edellisessä ja antaa katsojille keskittyä slapstickiin monimutkaisen juonen sijaan. Elokuva on kuvattu ja leikattu laadukkaasti ja pitää sisällään pari ihan mieleenpainuvaa kuvaakin.

Rowan Atkinsonin näyttelemä Johnny English on mahtava. Hahmo tukee paljon Atkinsonin loistaviin näyttelijänlahjoihin. Kaukana on Mr. Bean. Atkinson on roolissa charmantti kansainvälisen rikollisuuden asiantuntija, joka suhtautuu vähän naivisti tilanteisiin ja ihmisiin. Hän tekee asioita vahingossa (sulkee ikkunan ja tiputtaa samalla kissan) ja erehtyy herkästi. MI7:n johdossa on Gillian Andersonin näyttelemä Pegasus ja Atkinsonin agenttikaveria Simonia näyttelee The Wire-sarjasta tuttu Dominic West. Atkinsonin vastanäyttelijä on Rosamund Pike, joka esittää psykologia. Atkinson varastaa shown, joten Westiä lukuunottamatta näyttelijäkaarti on statistin roolissa.

Pidin elokuvasta kovasti ja kävin katsomassa sen kohderyhmän edustajan, kasiluokkalaisen älykkään komedian ystävän, Pilkun kanssa. Kummatkin nauroimme välillä katketaksemme ja lähdimme teatterista tyytyväisenä. Muistaakseni ykkösosan kohdalla näin ei tapahtunut. Tällainen komedian laji on ihan tervetullutta amerikkalaisen pilvenpolttelukomedian sijaan. Slapstick on tyylisuuntana vähän katoavaa perinnettä ja elokuva kunnioittaa 80-luvun esikuviaan. Nykyisin komediat ovat joko eritepelleilyä tai pilvessä sekoilua. Arvostan elokuvallisesti törmäilyä enemmän.

salailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mortal Kombat - Reborn"

Thor

2011-10-12T02:25:00.003+03:00

Supersankarielokuvat elävät ja voivat hyvin. The Avengers-elokuva kolkuttelee jo ovia ja on saanut edeltäjikseen joukon kehystarinoita, joista menestyneimpiä ovat Iron Man 1+2 ja Captain America. Tulevassa koontielokuvassa Samuel L. Jackson pääsee mahdollisesti jopa lopputekstejä edemmäs. Tai oikeastaan taaemmas. 2011 alkuvuodesta kuitenkin elokuvissa piipahti elokuva Thor, jossa esiteltiin pohjoisia tuulia puhaltava, vasaraa heiluttava viikinkitekele Thor.

Elokuvassa Thor (Chris Hemsworth) on nuorehko, kokematon Asgardin prinssi, joka halajaa isänsä Odinin seuraajaksi. Äkkipikaisuutensa ja holtittomuutensa vuoksi hän menettää tulevan kruununsa ja päätyy karkotettavaksi Asgardista maahan. Pahojaan taustalla juonittelee Thorin veli Loki ja mystinen örkkimörkkikansa Jotunheimin planeetalta.

Jos unohtaa elokuvan käsittämättömät epäloogisuudet ja luokattomat selitykset siitä, miksi meitä valovuosia edellä oleva avaruuskansa heiluttelee vasaraa ja sulkapäähinettä, on elokuva saanut Kenneth Branaghin kädessä vähän turhankin kepeän otteen. Elokuvaan on varmaan haettu Branaghin vankkaa kokemusta Shakespearesta, mutta elokuva on karikatyyria toisensa perään ja elokuvasta on katkottu joka ikinen henkinen kasvu kolmeenkymmeneen sekuntiin. Maahan saapuva Thor on kuin kopio hölmistyneestä Crocodile Dundeesta, joka ihmettelee rullaportaita Pohjois-Amerikassa. Ensin Thor ei ymmärrä käsitteitä lähimmäisenrakkaus ja peruskohteliaisuus, kun jo seuraavassa leikkauksessa keittelee ja tarjoilee iloisena kahvia maan matosille. Taistelukohtaukset, jossa muoviin pukeutuneet viikinkijumalat taistelevat tulta syöksevää jättivahtia vastaan on kuin jostain todella huonosta Power Rangers-jaksosta. Ai niin. Idea litteästä planeetasta on aivan paska. Jokainen vähääkään koulussa käynyt tietää, että painovoima muokkaa planeetan pyöreäksi.

Nimikkoroolissa porhaltava Chris Hemsworth suoriutuu roolistaan norjalaisena pellesotilaana ihan kunnioitettavasti, mutta en vieläkään käsitä, että minkälaisia likaisia kotipornovideoita tuottajat olivat löytäneet Oscar-voittajilta Sir Anthony Hopkinsilta ja Natalie Portmanilta, jotta olivat saaneet nämä mukaan, mutta siellä se Anthonykin telkkarissa kuolasi omalle muovipanssarilleen. Portmanista Branagh oli saanut piiskattua ihan vain keskitason työnäytteen.

Elokuva on vasemmalla kädellä sutaistu esiosa varsinaiselle Avengers-elokuvalle. Elokuvassa ei ole juurikaan pointtia ja sen juonelliset koukut ovat lähinnä lapsellisia. Rooleihin on saatu kusetettua isoja, arvostettuja nimiä jotka varmasti itkevät sisältä, kun joutuvat kehumaan elokuvaa promootiomielessä. Olen pitänyt tavasta, jolla moni uusi supersankarielokuva on saatu linkitettyä historiaan tai on luotu rinnakkainen todellisuus, jossa fysiikka ja/tai itse supersankarius on saatu jollain tapaa edes istutettu katsojan päähän realistiseksi ajatukseksi. Tässä tapauksessa selitykset lähinnä naurattivat. Mutta oliko se viihdyttävä? Oli se siinä mielessä, että parinkymmenen vuoden päästä tämä on melkoista Russ Meyer-campia. Siis samalla tavalla kuin Masters Of The Universe.

Muovihaarniskaterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Jos ette kässännyt, niin mä olen vähän niinku Kuningas Arthur, mut vasaran kans ja isommil haukkareil"

Drive

2011-10-10T23:34:00.005+03:00

Drive tuli taivaista ja saapui keskuuteemme viime viikolla ja tuli aika, jolloin myös Kreivin oli se nähtävä. Ensin on sanottava, että ennakko-odotukset elokuvaa kohtaan olivat julmetun kovat, sillä elokuvaa on hehkutettu elokuvamediassa parhaaksi rikoselokuvaksi sitten Michael Mannin Heatin. Suitsutukset alkoivat Cannesin elokuvajuhlien jälkeen, jossa ohjaaja Nicolas Winding Refn vastaanotti parhaan ohjaajan palkinnon vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, vaikka historiasta löytyykin sellainen helmi kuin Bronson. Drive on kuitenkin täysin eri maata.

Juoni on pelkistetty rikostarina, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö (Ryan Gosling) tekee päivisin automekaanikon ja stunttiajajan töitä ja öisin heittää kuutamokeikkaa pakoauton kuljettajana. Hän kuitenkin ihan pikkuisen ihastuu naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan), jonka aviomies ja lapsen isä on vapautumassa vankilasta. Päähenkilö sotkeutuu paikalliseen rikosorganisaation ja naapurin sedän henkilökohtaisiin ongelmiin ja tiivistyy lopulta välienselvittelyksi.

Michael Mann on hyvä vertauskohta tässä arvostelussa, sillä Mann on tunnettu siitä, että hän käyttää elokuvissa myös muita päähenkilöitä kuin ihmisiä ja on luonut käsitteen L.A Noir, jossa itse kaupunki valoineen on osa tarinaa. Refn on Manninsa katsonut, sillä kaupunki katuineen ja maisemineen on elokuvassa hyvin läsnä. Niin ikään vahva elektromusiikkiin painottuva soundtrack on myös osa elokuvaa. Ohjaus on toimintakohtauksia lukuun ottamatta melko rauhallista, maalailevaa ja leikkaukset pitkiä. Kuva keskittyy usein päähenkilön ilmeisiin ja rauhallisiin reaktioihin, jotka piirtävät kuvan viileästä sankarista. Elokuva antaa kuvan epäitsekkäästä soturista, joka on konflikteissa mukana tilanteen pakosta, vastoin tahtoaan. Kunnes koittaa se käännekohta, joka muuttaa sankarin antisankariksi, joka nauttii väkivallasta ja keinoja kaihtamatta saa sen mitä haluaa. Gosling saa henkilön vaikuttamaan liki psykopaatilta, joka nauttii kiduttamisesta.

Väkivaltakohtaukset ovat hyvin rajuja ja saa tällaisen normaalin kaupunkilaispojan laittamaan jopa välillä hieman kättä suun eteen, sillä en ihan odottanut alkupuoliskon perusteella hirvittävän veristä kokemusta. Elokuvaa on vaikea alleviivata mihinkään kategoriaan, sillä se ei ole toimintaa tai trilleriä, mutta on vähän kuitenkin. Se ei myöskään ole puhdasta rikosdraamaa, mutta draamaa siinä on silti. Se on väkivaltainen rikosdraamelokuva, joka on samaan aikaan realistinen ja unenomainen. Ja pirun hyvin näytelty.

Pääroolissa on Ryan Gosling, joka nauttii suurta arvostusta Hollywoodissa poikkeuksellisten draamallisten lahjojensa vuoksi. Päähenkilö on stevemcqueenimainen king of cool, joka pureskelee hammastikkua ja ajaa klassisten ajohanskojen kanssa. Hän käyttäytyy ahdingossa pelottavan rauhallisesti ja katsoja hiljaa hyväksyy väkivallan kierteen, koska olihan hän elokuvan alussa ihan perkeleen söötti sen naapurin mukulan kanssa, kun ne katsoivat yhdessä piirrettyjä. Gosling suoriutuu roolissa loistavasti. Kaikki elokuvan näyttelijät saavat maininnan A+, koska pahista näyttelevät ovat yleensä vähän mieleenpainuvampia. Hyviksiä ei oikeastaan ollut Carey Mulliganin esittämän naapurin leidin ja hänen pojan lisäksi. Ron Perlman on tapansa mukaan mainio. Oma itsensä, mutta ei kuitenkaan. Vähän kuin Jack Nicholson.

Elokuva toimi ensimmäisellä katselukerralla mahtavasti ja vaatii auetakseen vähän pohdiskelua väkivallasta ja sen hyväksynnästä tai mikä on oikein ja mikä on väärin, kun sen laittaa perspektiiviin. Elokuva on suitsutuksensa ansainnut ja sitä voi verrata helposti lajityyppinsä muihin elokuviin, kuten Heatiin ja A History Of Violenceen. Olen miettinyt tässä katsoisinko elokuvan uudestaan ja olen tullut siihen tulokseen, että elokuva voi olla toisella katselukerralla jopa vielä parempi. Olen häkeltynyt.

Ajohanskaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Ajotakki - check! Ajohanskat - check! Tiukka ilme - Check! Hammastikku - Uncheck!"

Transformers: Dark of the Moon

2011-07-05T21:57:00.006+03:00

Transformers-elokuvasarja on ehtinyt kolmanteen osaan, joten enää se ei ole jatko-osa, vaan trilogia. Trilogian tarkoitus on niputtaa kaikki elokuvat yhtenäiseksi juoneksi, jollaiseksi se on mukamas alunperinkin tarkoitettu. Tämähän on tietysti paskaa, koska tällaisissa elokuvissa päätös seuraavasta elokuvasta tehdään vasta, kun tiedetään miten edellinen selviää lippuluukuilla. No isot robotit tietysti selviävät ja kokoon saatiin vanha näyttelijäkaartikin miinus Megan Fox, joka meni sanomaan Michael Bayta Hitleriksi. Transformers: Dark of the Moon on myös ajan henkeen 3D.

Juonikuvio on sellainen, että tarkempi selittäminen lähinnä vituttaa niin lukijaa kuin kirjoittajaakin, mutta kuitenkin Kuusta löytyi avaruusromu ja sieltä tampoonin näköisiä puikkoja, joita kaikki haluaa. Mitä puikkoja ja kuka haluaa, niin katsokaa elokuva.

Käsikirjoitus, 3D-nappula ja toiminta on venyttänyt elokuvan kahteen ja puoleen tuntiin, joka on vähän virhe. Elokuva on tehty moniulotteiseksi juonien osalta ja useita koukkuja tungetaan mukaan. Elokuvaan sopii kepeä ja hurtti huumori, mutta kokonaisuus on ihan helvetin sekava. Vielä kun mukana on tiukkaa 3D-toimintaa, tulee lähinnä lopussa jo olo, että se on joko lopputekstit tai epilepsia. Kaksi ja puoli tuntia on liikaa, koska kaksi tuntia olisi hyvä pituus toiminnalle. Elokuva on melkoista amerikkahehkuttelua, jossa autobotit luppoaikanaan käyvät tuhoamassa Lähi-Idässä niitä joukkotuhoasetehtaita, joita kukaan muu ei ole vielä löytänyt. Tämä pistettäköön Michael Bayn piikkiin, joka on koko uransa ollut melkoinen patriootti.

3D-nappulaa on käytetty ihan sopivasti. Paria kamera-ajokohtausta olisi voinut vähän pitkittääkin, mutta muuten 3D ei vienyt muulta toiminnalta liikaa huomiota. Robottitappelut ovat samaa linjaa aikaisempien elokuvien kanssa, joten ei mitään uutta siltä rintamalta. Ja tuohon vajaaseen kolmeen tuntiin niitä robottitappeluita on saatu ihan saatanasti. Siis ihan saatanasti. Edelleen painotan elokuvan olleen liian pitkä.

Aikaisemmista elokuvista tuttu näyttelijäkaarti ahkeroi myös tässä elokuvassa poislukien uhkea Megan Fox. Uusi seksikäs gimma on tällä kertaa Carly (Rosie Huntington-Whiteley), joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa ja täyttääkin roolinsa söpönä peppuna oikein mainiosti. Näyttelijäksi hänestä ei ole. Sentinel Primea ääninäyttelee Spock, eli Leonard Nimoy. Star Trek-viittauksia vilisee elokuvassa enemmänkin, mukaan lukien ihan suora lainaus Khanin vihasta. Hauskan cameon tekee myös Buzz Aldrin omana itsenään, joka liittää elokuvaa historiaan viihteellisellä tavalla. Tässä(kin) osassa parasta viihdettä oli Shia LaBeofin moottoriturpa ja John Turturron egoistinen roolihahmo Simmons.

Elokuva on viihdyttävää ja kepeää toimintaa, jossa on moniulotteinen juoni. Monimutkainen se ei ole, sillä jos tippuu kärryltä, kannattaa mielummin ehkä katsoa Commando. Juonen ennalta-arvattavuus on jopa aavistuksen häiritsevää, mutta näitä elokuvia katsotaan toiminnan, eikä arvailun takia. Ja toimintaahan on. Elokuva on vedellyt lippuluukulla huimia summia ja tavallaan jopa ihan ansaitusti. Katsoja saa toimintaa koko rahan edestä, mutta tällaiselle melkein varttuneelle aikuiselle elokuva alkoi loppua kohden puuduttamaan ja lasit painamaan söpöä nenänvarttani. Loppuryminästä olisi voinut viedä vartin menettämättä edes vielä sisältöä. Pidin erityisesti elokuvassa siitä, että se oli nivottu mukavasti aitoihin tapahtumiin ja alun kuulaskeutuminen kolmessa ulottuvuudessa oli upea. Mutta jospa tämä nyt olisi tästä elokuvasarjasta se ihan viimeinen. Mutta eiköhän tästäkin joku perkeleen Transformers: The Beginning saada aikaiseksi.

avaruusromuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"What's with the long face?"

Winter's Bone

2011-07-05T11:30:00.005+03:00

Debra Granik on elokuva-alan moniosaaja, joka on osallistunut elokuvanteon lähes jokaiseen pääosa-alueeseen. Winter's Bone on hänen suuri läpimurtonsa, joka toi ehdokkuuden sovelletun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta. Elokuva muuten sai vielä kolme ehdokkuutta. Granik on muutaman oman elokuvan urallaan erikoistunut synkkyyteen ja ei-niin-onnellisten tähtien alla syttyneisiin ihmiskohtaloihin ja Winter's Bone ei ole suinkaan poikkeus.

Juoni sijoittuu vanhan villin lännen seuduille Ozarkeille, eteläiseen Pohjois-Amerikkaan. Perheen tytär Ree (Jennifer Lawrence) saa kuulla paikalliselta Sheriffiltä (Garret Dillahunt), että hänen isänsä on takuita vastaan vapaalla ja on pantannut talonsa vapauttaan vastaan. Isä on kuitenkin kadoksissa ja perhe on vaarassa menettää kotitalonsa, jossa asustaa tyttären lisäksi tämän sisko Ashlee ja veli Sonny, jos Isä ei saavu oikeudenkäyntiin. Äiti on mieleltään sairas, joten perheen hoitovastuu on tyttärellä Reellä. Reellä ei ole siis muuta vaihtoehtoa kuin etsiä Isänsä.

Elokuva on rahoitettu ilman suuria elokuvayhtiöitä, mutta sitä ei kädenjäljestä huomaa. Kaikki on osaltaan seesteisen synkkää, mutta samalla ahdistavan epäpuhdasta. Elokuva on käsikirjoitettu huiman hyvin ja tarina etenee johdonmukaisesti. Tyttärellä on iso rooli sikäli elokuvassa, että se on kirjoitettu hänen näkökulmastaan, joten Lawrence on mukana elokuvan aivan jokaisessa kohtauksessa. Joihinkin kohtauksiin olisin kaivannut trillerimäisyyttä, mutta kuikelot etelävaltionmiehet kyllä takasivat elokuvan pelottavuuden.

Koko elokuvan läpi näytellyt Jennifer Lawrence oli todella vakuuttava, vaikka yhdellä ilmeellä näyttely välillä vähän puuduttikin. Ehkä syvä etelä oli tehnyt tehtävänsä psyykeelle, mutta joka tapauksessa ehdokkuuden arvoinen suoritus. Teardrop (John Hawkes) oli kerrassaan huikea. Miehen roolihahmo muuttui läpi elokuvan kuin Al Pacinolla Kummisedässä konsanaan. Alussa pelottavan luihu Teardrop oli elokuvan loppuvaiheilla melkein laihan nallekarhumainen.

Elokuva on tuotettu ilman suuria tähtiä ja suurta budjettia ja silti mentiin ehdokkuudesta toiseen Gaalassa. Neljän Oscarin ehdokkuus on verrattain pieneltä elokuvalta todella suuri juttu. Elokuva antoi kuvan erilaisesta Yhdysvallasta, jossa huumeita otetaan tai niitä myydään. Teardropin tapauksessa vähän kumpaakin. Jokainen elokuvaan osallistunut on toiminut rakkaudesta taiteeseen ja kädenjälki on sen mukaista. Nämä ovat sellaisia elokuvia, joissa ei ole tähtiä, vaan näissä elokuvissa niitä tehdään.

Southerncrossterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Muutaman vuoden päästä opetellaan pitelemään toisenlaista asetta"

Syriana

2011-05-30T02:42:00.006+03:00

Enemmän käsikirjoituspuolella kunnostautunut Stephen Gaghan ohjasi ja kynäili vuonna 2005 poliittisen trillerin nimeltä Syriana, joka perustuu osittain Robert Baerin kirjaan See No Evil. Stephen Gaghanin ohjausmeriitit rajoittuvat yhteen b-luokan elokuvaan nimeltä Abandon (2002). George Clooney pokkasi roolistaan sivuosapystin ja Gaghan oli ehdokkaana alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta pysti meni ansaitusti Crashille, joka oli kuvaukseltaan hyvin samantyyppinen episodielokuva.

Juoni on hyvin monimutkainen geopoliittinen trilleri. Juonen keskiössä on talousasiantuntija, Matt Damonin esittämä Bryan Woodman, CIA:n veteraaniagentti Bob Barnes (George Clooney), yritysetsivä Bennet Holiday (Jeffrey Wright) ja kaltoin kohdeltu öljytyöntekijä Wasim (Mazhar Munir).

Elokuva on käsikirjoitettu ja ohjattu loistavasti. Se on episodielokuva, jossa tapahtuu jatkuvasti. Katsoja heitetään tapahtumien keskelle ja taustoja selvitetään television lähetysten avulla. Juonen monimutkaisuudesta johtuen elokuva vaatii katsojaltaan varauksetonta huomiota ja pienikin herpaantuminen keskittymisessä saattaa tiputtaa kärryiltä. Elokuva ei sovi kaikille ja viihdyttävyys on enemmänkin autenttisuudessa kuin toiminnassa. Elokuva on kuvattu studion ulkopuolella, mikä lisää todentuntuisuutta huomattavasti. Tapahtumat ovat lopputekstien mukaan totuudenmukaisia, mutta henkilöt, yritykset ja tapahtumat ovat kuitenkin pääsääntöisesti keksittyjä. Seuraavana vuonna valmistunut Babel on hyvinkin samanlainen elokuva tyyliltään ja kuvaukseltaan. Inarritu olisi helppo kuvitella ohjaajanpallille. Katsoin elokuvan teräväpiirtona ja se näytti upealta.

Elokuvan rosteri vilisee alansa ammattilaisia lähes jokainen puheroolin saanut ansaitsisi paikkansajulistemarkkinoinnissa (Christopher Plummer, Chris Cooper, William Hurt esimerkiksi). George Clooney teki upean roolin, mutta oliko se Oscarin arvoinen, en osaa oikein sanoa. Clooney kuitenkin pesi loppumetreillä melkoisen kovia roolisuorituksia. Matt Damon oli elokuvan ainoa alisuorittaja, joka olisi voinut näytellä hieman väkevämminkin. Komedianäyttelijä Amanda Peet oli positiivinen yllätys ja elokuvan paras suorittaja oli Bennet Holidayn juoppoisää näytellyt William Charles Mitchell.

Elokuva ei todellakaan ole mahtavasta tuotannostaan huolimatta juurikaan blockbuster ja on selvästi enemmän kriitikkoelokuva kuin tarkoitettu viihdyttämään lauantai-iltoja. Aihe on hyvin vakava ja se herättää keskustelua ja pohdintaa imperialismista. Katsoessani tätä kuusi vuotta vanhaa elokuvaa, tuli ikävä ensinnäkin episodielokuvia, mutta myös hyviä poliittisia korporaatiotrillereitä. Laadukkaita tehdään nykyisin harvoin.

Öljyterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Vanha kunnon kävelen-coolisti-räjähdyksestä -kikka

Kommentti: Pirate Bay haastetaan kaksintaisteluun

2011-05-27T10:44:00.008+03:00

Suomen Musiikkituottajat ovat päättäneet haastaa Pirate Bay-vertaisverkkosivuston kaksintaisteluun. Uutinen koskee elokuvateollisuutta myös siinä määrin, että sivuston kautta jaetaan myös laittomasti elokuvamateriaalia. Taistelu tulee olemaan melko hyödytön, koska mikään oikeuslaitos sivistyneessä Euroopassa ei tule rajoittamaan yksittäisen kansalaisen vapaata liikkuvuutta niin Internetissä kuin sen ulkopuolellakaan. Ajatukseen sulkemisesta voitaisiin keksiä vaikka kuinka monta vertausta aina kirpputoreista ulkonaliikkumiskieltoihin, mutta pääsääntö on se, että tekijänoikeusjärjestö kohdistaa syytöksen jokaiseen kansalaiseen, ei rikoksentekijään. Kuulostaako tutulta? Se kuulostaa Kiinalta. Vielä kun jokainen kuusivuotiaskin tietää, miten BBC:n sivuilta katsotaan Top Gearia, vaikka materiaali on estetty Suomessa.

Uuden sukupolven elokuvantekijän ajatukset kokosi Star Wreckin tekijätiimi blogissaan. Lyhyesti referoituna he vaativat tekijänoikeusjärjestöjä ymmärtämään sen, että on vuosi 2011 ja kuluttajat vaativat helppoutta, vaikka siitä joutuisi hieman maksamaan. Spotify ja Voddler ovat näistä hyviä esimerkkejä, itsekin maksan ihan mielelläni Spotify Premiumista kymmenen euroa kuukaudessa ja hyvällä omalla tunnolla käytän helposti laillista materiaalia. Uskon, että tätä ei olisi syntynyt ilman innovatiivisuutta ja vastavoimaa, joka olisi puskenut luomaan jotain uutta. Se, että jos artisti ei saa Spotifysta miljoonia, voi osoittaa syyttävän sormensa sopimukset neuvotelleihin osapuoliin, eikä taas kuluttajaan, kuten on tehty. Voddler on palveluna vielä melko lapsenkengissä, mutta uskon sen kehitykseen.

Sanottakoon jo nyt tässä vaiheessa, että minä kulutan elokuvateollisuuteen enemmän kuin kukaan tuntemani henkilö, jos ei oteta lukuun Herra Tiitusta, jolla on omien sanojensa mukaan enemmän elokuvia kuin minulla. Omistan satoja DVD-elokuvia ja niiden lisäksi käytän aktiivisesti elokuvateatteripalveluita. On minullakin ollut nuoruudessa heikot hetkeni piratismin suhteen, mutta nykyisin teen tätä kaikkea rakkaudesta lajiin ja maksan siitä kymmenyksiä, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin tyytyväinen. Maahantuonnin hitaus, käsittämättömät suunnitellut lisäkustannukset virtual print feen muodossa ja kuluttajan aliarviointi saa minunkin sappeni kiehumaan. On aivan käsittämätöntä, että vertaisverkosta löytyy esimerkiksi Black Swanista täysin katsottava versio ennen kuin elokuva on edes Suomessa laillisessa levityksessä. Elokuva palkittiin ennemmin Oscar-gaalassa kuin siihen pystyi ostamaan lipun Suomessa. Vuonna 2011 tuo on anteeksiantamattoman hidasta. Mediatalojen Internet-palvelut ovat lapsenkengissä ja tarjoavat kuluttajalle suttuista pikselimateriaalia kymmenen senttimetrin kokoisella ruudulla. Tässä Yle Areena ja sen sivutuote Elävä Arkisto ovat edellä veljiään, mutta se ei ole todellakaan tuulettamisen aihe.
Minä teen vuorotyötä ja olen TV:n katselussa täysin tallentavan digiboksin varassa, jonka toiminta on, noh, vaihtelevaa. Miksi en voisi laittaa televisiooni kiinni nettipiuhaa, joka hakisi täysiverisen kuvamateriaalin MTV3:n televisiolaitteelle suunnatusta Katsomo-palvelusta? Aivan sama vaikka tunkisivat sen täyteen mainoksia. Ihminen sidotaan 24 tuntia elävässä yhteiskunnassa edelleen sata vuotta vanhaan vuorokausirytmiin. Entä miksi Makuuni ei vuokraa elokuviaan televisiopalvelun kautta? Maksaisin 20€/kk Makuunille (tai vaihtoehtoisesti kertamaksuna) ja voisin selata televisiollani valikkoa, että mitä elokuvaa haluan katsoa teräväpiirtona. Palvelua tarjotaan kyllä esimerkiksi CDON.comissa, mutta sekin vaatii HDMI-piuhan ja kuulokepiuhan vetämistä televisioon. Minä haluan sen vielä helpommaksi, sillä teknologia mahdollistaa sen.
Näitä otsikoita kun lukee, kuvittelee, että tekijänoikeusjärjestöjen ainoa agenda on se, että pysytään kivikaudella. Minä haluan enemmän.

Terveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Ilmeisesti olen ollut turhan sinisilmäinen oikeusvaltioiden suhteen:

Google: Ennakkosensuuri ei tee hyvää sananvapaudelle
Pirate Bay lukkojen taakse Tanskassa

Vanishing on 7th street

2011-05-25T00:56:00.003+03:00

Brad Andersonin historiaan kuuluu sellainen loistofilmaus kuin The Machinist, joka juonta paremmin muistetaan Christian Balen laihduttamisesta. Tällä kertaa Mr. Anderson on sujauttanut ansiolistaansa mysteerikauhuttelun Vanishing on 7th street, joka perustuu Anthony Jaswinskin käsikirjoituksen tapaiseen suttaukseen.

Elokuvan juoni alkaa muutamaan päähenkilöön suuntautuvalla juonenalulla, jossa ihmisiä haihtuu savuna ilmaan, kun karmea pimeys laskeutuu maan päälle. Valo ja valossa oleminen pelastaa varjoilta ja päähenkilöt löytävätkin pyhätön baarista, jossa on oma aggregaatti, jukeboksi ja tietenkin viinaa.

Käsikirjoitus on todellakin vain jotain sinne päin oleva raapustus, joka vilisee epäloogisuuksia ja kysymyksiä, joihin vastata. Mysteerielokuvien juttu on se, että katsoja voi arvuutella ratkaisua ja lopussa sitten jaellaan nallekarkkeja eniten sille, joka pääsi lähemmäksi. Tässä päästään siihen, että John Leguizamon esittämä Paul latelee niitä yleisimpiä ja päätyy tulokseen, että missään ei ole mitään järkeä. Yöt pitenevät ja päivät lyhenevät kuin Brianin poeettisessa kommentissa elokuvassa Cocktail, mutta mikäli kyse ei ole fysiikan ilmiöstä, niin miksi se kuu on sitten paikallaan aina kun on pimeää? Päähenkilöt esittävät järkeviä kysymyksiä, mutta Jaswinski on hukkunut omaan ideaansa. Minulla loppuu ideat, kun yritän miettiä, miten tällaiselle paskalle on saanut edes rahoitusta. Kristillistäkin vertauskuvaa saatiin aikaiseksi, kun yhdistettiin poika ja valkoisiin pukeutunut tyttö ratsastamassa yönkoittoon Aatami ja Eeva -hengessä.

Ohjaus ontuu pahasti ja edistyy epäloogisesti. Välillä käytetään takaumia ja joidenkin kohdalla ne alkavat heti ja seuraavaksi taas joku näkeekin harhoja. Erikoistehosteet olivat kuin Hercules-sarjasta ja elokuvan säikäytyskohtaukset olivat melko huonoja yrityksiä. Ohjauksen huonous kuitenkin jäi käsikirjoituksen huonouden varjoon.

Näyttelystä ei ole juurikaan sanottavaa. Pääosissa on Hayden Christensen (Luke), Thandie Newton (Rosemary), aikaisemmin mainitsemani Leguizamo ja Jacob Latimore (James). Kaikki kantavat itsensä loppuun asti ärsyttämättä tai säväyttämättä.

Jotain kummaa tapahtuu tavallisena päivänä on b-elokuvien trendi, joka alkoi The Happeningistä, jatkui Blindnessilla ja toivottavasti loppui tähän. Näistä kolmesta ylivoimaisesti paras yritys oli Blindness, joka pienellä hiomisella olisi ollut aivan loistava elokuva. Samaan kategoriaan tämän kanssa en panisi kuitenkaan Will Smithin tähdittämää I Am Legend -elokuvaa, joka on melko hyvää vampyyritoimintaa. Tämä elokuva oli kuitenkin sellaista kuraa, että tuli sellainen olo, että olen käyttänyt puolitoista tuntia elämästäni paskakasan tuijottamiseen.

Ulosteterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Tiedän, minäkään en halua nimeäni tämän elokuvan julisteeseen"

Kreivituubi: TV-suositukset viikolle 10

2011-03-08T09:40:00.004+02:00

Tiistai 8.3.2011

TV Viisi 21.00
Listan aloittava Alcatraz - Kohtaloni on vankilatrilleri vuodelta 1994. Elokuva on vuosien saatossa saanut aika mitätöntä huomiota ottaen huomioon, että näyttelijäkaarti koostuu kolmikosta Kevin Bacon, Gary Oldman ja tuolloin kovassa nosteessa ollut Christian Slater, nyttemmin ura on taantumaan päin. Elokuvassa Baconin esittämä Henri Young joutuu näpistyksestä vankilaan ja joutuu vankilajohtaja Glennin (Gary Oldman) silmätikuksi. Henri yrittää pakoa, mutta jää kiinni ja joutuu useiksi vuosiksi eristykseen. Päästyään pois, hän puukottaa lusikalla toista vankia ja joutuu oikeudenkäyntiin murhasta, jossa häntä edustaa Slaterin esittämä James Stamphill.

Elokuva pitää otteessaan alusta asti ja rakentaa aikakautensa melko hyvin katsojalle asenteineen ja maisemineen. Näyttelijät suoriutuvat roolistaan mahtavasti ja parhaiten luonnollisesti Bacon, jota piiskataan läpi elokuvan. Toisin kuin ajoittain on huhuiltu, elokuva on täysin mielikuvituksen tuotetta. Elokuva on ohjattu hyvin sujuvasti, mutta mitään mieleenpainuvaa Marc Rocco ei itsestään jättänyt, sillä elokuva on vahvasti näyttelijäelokuva.

Keskiviikko 9.3.2011

TV Viisi 21.00
Oscarit on jaettu tältä vuodelta ja on hyvä tarkastaa muistin virkistykseksi Social Networkin ohjanneen David Fincherin varsinainen läpimurtoelokuva Seitsemän vuodelta 1995. Ysäri on minulle henkilökohtaisesti toiminut taitavien trillerien aikakautena ja etenkin Seitsemää on jäljitelty myöhemmin niin tyylillisesti kuin juonellisestikin melkoisesti. Samalla köydellä yritti ratsastaa vähän aikaa sitten televisiosta tullut Luunkerääjä. Elokuvaa tähdittää mitä taitavimmat kaverit Brad Pitt, Morgan Freeman ja Kevin Spacey.

Juoni rakentuu Brad Pittin esittämän suurkaupungin kytäksi noviisin Millsin ja Freemanin esittämän kyynikkopoliisin Somersetin kemia, sekä kaupunkia käskyttävän, Dantea lainaavan sarjamurhaajan ympärille. Elokuva seuraa henkilöitä, ratkaisun rakentamista ja seurauksia lyhyeltä ajalta. Elokuva on hirvittävän taitavasti ohjattu ja kuvattu ja se kestää mitä tahansa uudelleenkatselua, sillä ihmiset on puettu ajattomasti ja esimerkiksi suurkaupunkia ei mainita missään vaiheessa.

Pe 11.3.2011

YLE Teema 22.00
Oscar-teemalla (hehe) jatketaan. Yle on tehnyt hienon teon ja ottanut näytökseen Coenin veljesten hienon film noir-elokuvan Mies joka ei ollut siellä (2001). Elokuvassa kaurismäkeläisen lakoninen parturi toimii tarinankertojana kiristystarinassa. Elokuva on nimeään myöten genren tyypillisintä päätä. Näyttelijävalinnat ovat taidokkaita ja osa on näytellytkin veljesten aikaisemmissa elokuvissa, esimerkiksi Frances McDormand Fargossa sanomassa "Jaaa?"

Hyvä vaihtoehto: MTV3 22.35 Kiss, Kiss, Bang, Bang

La 12.3.2011

TV Viisi 21.00
Lauantai-illaksi tarjoillaan aivan loistava trilleri Koston Liekki (2004), jossa Denzel Washington esittää entistä, nyttemmin alkoholisoitunutta CIA:n palkkatappajaa Creasya, joka saa töitä Dakota Fanningin esittämän Pitan henkivartijana. Pita kidnapataan ja tapetaan Creasy ottaa tehtäväkseen listiä jokaisen tielleen tulevan.

Elokuva on ehkä parhaimpia kostotarinoita Kill Billin jälkeen. Mainitsematta ei sovi myöskään jättää Liam Neesonin Takenia. Tony Scott todistaa tarpeettomasti tällä elokuvalla olevansa trilleriohjaajien terävin kärki, sillä meriitit on annettu jo 80-luvulla. Washington näyttelee vakuuttavasti alkoholisoitunutta ex-tappajaa ja yhteys Pitaan tuntuu aidolta. Jos jaloviina maistuu lauantai-iltana, niin tämä on pakkonauhoitus.

Su 13.3.2011

Nelonen 21.00
Jos kaipaat likaista ja pikaista lobotomiaa, katso Sinkkuelämää. Menee tasollisesti Toxic Avengerin alapuolelle - ja reilusti.

Oscarit 2011

2011-02-28T16:45:00.003+02:00

Kreivi on tehnyt intensiivistä kuntosaliharjoittelua, jotta voisi kehuskella olevansa hyvässä kunnossa täyttäessään 30 joten elokuvakatselmukset, saatikka niistä kirjoittaminen on ollut päiväohjelmassa hyvin kaukana kärjestä. Raavin kuitenkin itseni kokoon ja perinteisesti katsoin Oscar Gaalan kokonaisuudessaan. Viime vuonna katsoin karkelot hotellihuoneessa Yhdysvalloissa, giganttikokoisen New York pizzan ja jättimäisen Coca Colan kera.

Tänä vuonna jouduin tyytymään Nelosen suoraan TV-lähetykseen, jonka alkutaival sai kyynel silmässä ikävöimään ABC-kanavan lähetystä. Pukuloiston kolmetuntinen lähetys sai toivomaan pikaista lobotomiaa, mutta ilmeisesti sisäinen halu satuttaa itseäni sai minut katsomaan Nelosen studiovieraiden alatyylistä keskustelua ja "Oscar drinkkien" nauttimista ilmeisen tiiviiseen tahtiin. Jokaisella vieraalla oli vaikeuksia tunnistaa ketään punaisen maton tallustelijoista ja SUOMEN FAB FIVE-has been Mikael Hytönen väläytti osaamistaan tunnistamalla Mila Kuniksen, koska oli ollut 70's Show'ssa ja muisti tämän olleen Ukrainan sijasta Valko-Venäjältä. Arman Alizad, räätäli, ei osannut millään tavalla tuoda esiin ammattitaitoaan, vaan osasi lähteä mukaan Mikael Hytösen luokattomaan vitsailuun. Ilmeisesti ura julkisuudessa ja TV-tähtenä on vienyt parhaimman terän varsinaisesta leipätyöstä. Kolmikon kapteenina toiminut Maria Veitola todisti täydellisen osaamattomuutensa niin haastattelijana, kommentaattorina ja miellyttävänä katsottavana. Mediatalon virallisen toimittajan yksi tehtävä on pitää keskustelu asiassa ja saada vieraat kommentoimaan oikeita asioita, mutta Veitola löi löylyä kiukaaseen ja lähti mukaan pilluperse-vitsailuun.

En tiedä näytettiinkö punaista mattoa tarpeeksi, mutta huomasin täysin Hollywoodin A-listan veteraanien puuttumisen kokonaan vieraiden joukosta. Missä olivat Al Pacino, Robert DeNiro, Jack Nicholson, Meryl Streep ja niin edelleen? Oliko kyse sukupolvenvaihdosta vai boikotista? Tapahtuma kuitenkin yleensä pysäyttää Hollywoodin kokonaisuudessaan.

Varsinaisen gaalan alkaessa vaihtui studiokokoonpano. Studiota käskyttämään vaihtui Jussi Heikelä ja vieraiksi Paavo Westerberg, Lauri Nurkse ja Mikko Aromaa. Kommentointiajat olivat niin lyhyitä, että käsittämättömän hyvän taustatyön tehneet Westerberg ja Nurkse eivät antaneet oikeastaan sanansijaa hiljakseen istuneelle Aromaalle, jonka kommentoidessa kuitenkin tuli suusta timantteja. Lisäksi hyvän dynamiikan loi se, että Nurkse liputti selvästi viihteellisemmän Inceptionin puolesta ja Westerberg selvästi kubrickmaisen Black Swanin puolesta. Heikelä piti tiimin kurissa ja pysyttiin asiassa. Hauska lisä oli myös se, että Nurkse otti kommentoinnin ikään kuin urheiluna ja joutui välillä vähän löysäämään rusettia tunnelman käydessä tiiviinä.

Hauskan intron lisäksi juontajakaksikko oli täysin kuutamolla. En tiedä oliko se James Francon kaufmanimaista huumoria, mutta mies oli jäykkä kuin Paavi parhaimmillaan. Anne Hathawaylla oli hetkensä, mutta esimerkiksi lauluosuus oli itse laulua lukuun ottamatta melkoisen buu. Tasosta kertoo se, että illan kovin ylläri oli Melissa Leon "F-BOMB". Meni hieman ehkä ohitse, mutta miksiköhän osa yleisöstö buuasi Christian Balen kiitospuheessa siinä kohdassa, kun hän kiitti Dickie Eklundia ja mainitsi hänen webbisivunsa? Mielestäni Bale piti hyvän puheen ja kiitti kaikkia tärkeitä ihmisiä, ei ollut normaalin egoistinen itsensä ja vähätteli itseään sanomalla:"Bloody hell. What a room full of talented and inspirational people, and what the hell am I doing here, in the midst of you? Such an honor"

Loppuun asti voidaan keskustella siitä, oliko Kuninkaan Puhe oikea valinta parhaaksi elokuvaksi, mutta siinä on kaikki kohdallaan niin kutsutuksi Oscar-elokuvaksi. Se on iso, tyylikäs ja se on pieni tarina jolla on isoja seurauksia. Siksi mielestäni sitä ei olisi pitänyt valita, vaan jokin modernimpi elokuva, ehkä Black Swan? Colin Firthin valinta miespääosaan jää epäilyksen alle, mutta muuten Oscarit menivät "niin kuin piti". Tämän vuoden perusteella seuraavakin kymmenen Oscar-ehdokkuuden elokuva näyttäisi tältä:

- Naispääosan esittäjä on alkoholisoitunut, narsisti ja naamasta ahavoitunut
- Miespääosan esittäjä on joutunut lihottamaan / laihduttamaan ja hankkinut uuden aksentin
- Sivuosat ovat erikoisia ja niissä itketään
- Ohjaaja on tähdenlento tai sitten Spielberg/Scorsese/Cameron on tehnyt uuden rallin
- Musiikista vastaa Hans Zimmer, John Williams tai jokin konemusiikin uraihmisistä
- Käsikirjoitus pohjaa todellisuuteen ja sitä on viilattu oikein kunnolla
- Puvustukseen on panostettu ja elokuvan yleismaailma on harmaa ja kuvaus tyylikästä

fallosterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Lupaan kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän ja anteeksi siitä.

I Love You Phillip Morris (2009)

2010-11-08T14:00:00.005+02:00

Enemmänkin käsikirjoituspuolella vaikuttaneet Glen Ficarra ja John Requa ohjasivat männän vuotena komediallisen veijaritarinan, I Love You Phillip Morris, jonka pääosassa nähdään komediallisissa veijarirooleissa aikaisemminkin tavattu Jim Carrey ja Obi-Wan Kenobina paremmin tunnettu Ewan McGregor.

Tositapahtumilla väritetty tarina kertoo kunnon heteroelämää viettävästä Steven Russelista (Carrey), joka viettää tosiasiassa aikaansa kaapissa, josta haluaa ulos. Hän joutuu auto-onnettomuuteen, josta selvittyään päättää olla niin homo kuin vain voi olla ja sehän käy kalliiksi lompakolle. Hänestä tulee olosuhteiden pakottama huijari, joka päätyy lukemaan tiilenpäitä. Vankilassa hän tapaa toisen homon, Phillip Morrisin (McGregor), johon rakastuu päätä pahkaa ja tekee vähän kummankin elämästä helvetin.

Elokuvan värimaailmassa ollaan onnistuttu loistavasti. Vanhaa kunnon Miami-henkeä korostavat pastellivärit, kirkkaat kuosit ja kellotkin ovat kultaakin kultaisempaa. Elokuva tapahtuu kertojan kautta, joka on on Carreyn esittämä Steven Russel. Elokuva ei oikein onnistu toteuttamaan itseään kertojan kautta ja loppukoukkukin jää hieman tylsähköksi ja ennalta-arvattavaksi. Elokuvasta puuttuu täysin punainen lanka, johon takertua. Se on vähän rakkaustarinaa, mutta vähän myös veijaritarinaa ja ei onnistu olemaan kumpaakaan. Esikoisohjaukseksi elokuva menee ihan vähän vain mukiin, mutta kannattaisikohan harjoitella ihan vain vähän pienemmällä budjetilla vaikkapa onnistunutta tarinankerrontaa, joka jäi tässä tapauksessa irtonaiseksi.

Jim Carrey on oma itsensä ja ei onnistu vieläkään draaman puolella täysin. Näyttelyssä ei ole mitään vikaa, mutta kumimieheltä odotetaan kumimaisia rooleja ja se häiritsee katselukokemusta. Jim onnistuu olemaan siltikin tässä roolissa eleettömän kumimainen. McGregor on elokuvan suola esittää naiivia Morrisia loistavasti. Muut roolit ovat ohikiitäviä statisteja. Ai niin, Morrisin ja Russelin suhde ei tuntunut uskottavalta.

Elokuvan katsoo, mutta siitä ei oikein jaksa kiinnostua ja puolen välin kohdalla tulikin se "kauan tää oikke kestää" -tarkistus, joka ei mairittele ketään elokuvantekijää. Elokuva vaikuttaa pirstaleiselta ja ehkä paremmalla ohjauksella ja käsikirjoituk sella tästä olisi voinut saada hyvänkin komedian. Tietysti tarinassakin pitää olla vetovoimaa ja homovitsit ei oikein tähän riittänyt. Elokuva toimii ehkä digiboksitallenteena, joka on maannut kovalevyllä viikkotolkulla odottaen sitä sairaslomaa, joka pitää olohuoneen sohvalla. Lääkkeeksi suositellaan Norflexia ja juomaksi kraanavettä.

Pastellisävyterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Paita auki - CHECK! Kultainen vyönsolki - CHECK! Lantiokävely - CHECK! Valkoiset housut - CHECK!

The Social Network (2010)

2010-10-25T20:11:00.008+03:00

Kreivin mielestä yleisesti ottaen on maailman typerin idea tehdä elämäkerrallinen elokuva/kirja/tarina aiheesta, joka on tuore. Siis esimerkiksi Antti Tuiskun elämäkerta. Vielä kummallisempaa on tehdä elokuva sosiaalisen median välineestä, joka nousi muotiin käytännöllisesti katsoen kolme vuotta sitten. Facebook-elokuva kuulostaa jo lähtökohtaisesti Facebook-markkinoinnilta. Noh, tätä kuitenkin ryhdyttiin työstämään Ben Mezrichin dramatisoidun kirjan, The Accidental Billionaires pohjalta, joka ei kuitenkaan liiemmin imartele päähenkilö Mark Zuckerbergia. The Social Network tuotettiin melko nimekkäällä taustajoukolla, johon kuuluu David Fincher (ohjaus), Aaron Sorkin (käsikirjoitus, vastaava tuottaja) ja Kevin Spacey (vastaava tuottaja)

Tarina on suurelle osalle maailmaa tuttu. Nuori Harvard-opiskelija saa idean sosiaalisesta mediasta yliopistoympäristössä. Idea tulee kuitenkin alunperin opiskelijakollegoilta ja tätä Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) lähtee työstämään kämppistensä kanssa, joita ovat Dustin Mozkovitz (Joseph Mazzello) ja Eduardo Saverin (Andrew Garfield). Seuraavaksi selvitelläänkin sitten korvausvaatimuksia. Elokuva on tarina wikipedian rivien välistä.

Käsikirjoitus on äärimmäisen hyvä. Elokuvaa kerrotaan keskinäisten välienselvittelyjen kautta takautumina. Dialogi on tarkoituksella helvetin vaikeasti ymmärrettävää ja nopeaa arvatenkin siksi, että katsoja saa käsityksen, mitä nettisivun koodaaminen vaatii tekijältään noin ihan vaikka älyllisesti ja taidollisesti. Siitä ei ole tarkoituskaan saada mitään selvää. Käsikirjoitus myös antaa kuvan nopeaälyisestä poikajoukosta, joka sulkee itse itsensä massan ulkopuolelle. Zuckerbergista katsoja voi olla montaa mieltä, hän on toisinaan itsekäs, kostonhimoinen mulkku ja toisinaan vain haavoittuvainen nero. Luin Episodista, että dialogia on myös nopeutettu siksi, että elokuvan pitää kestää kaksi tuntia, ei kaksi ja puoli tuntia.

David Fincherin taidot ohjaajana on todistettu moneen kertaan. Hän on hyvin visuaalinen, maalaileva ja käyttää taidokkaasti erikoistehosteita, kädenjälki on tunnistettavaa. Tässä elokuvassa Winklevossin kaksosia näytteli tasan yksi ihminen. Fincher tunnetaan myös ahkerana konemusiikin käyttäjänä ja tässä rallissa sinfoniaorkesterin sijaan puikottaa kaksikko Trent Reznor (Nine Inch Nails)/Atticus Ross ja musiikin tumma sävy sopii tähän kuin kirves kristittyyn. Elokuvan vahvin puoli on nimenomaan taidokas ohjaus ja siihen sovitettu musiikki. Ohjaus on älykästä ja samalla nerokasta.

Jesse Eisenberg on leimattu nörttirooleihin, sillä hän on pieni, laiha ja kikkarapää. Itse asiassa kikkarat ja kiharat ovat tässä filmissä nerojen yksi yhdistävä asia. Hämmästyttävä totuus on myös se, että Saverinia lukuun ottamatta esikuvatkin ovat kikkarapäitä. Olen ollut kuukausia siinä harhaluulossa, että Eisenbergin taidot näyttelijänä ovat hyvin yksiulotteiset ja sopivat lähinnä teinikomedioihin ja nörttielokuviin. Hän kuitenkin itse todistaa luuloni vääräksi, sillä hän antaa nerokkaan kuvan sosiaalisesti rajoittuneesta ja neuroottisesta nerosta, joka juoksee sandaaleissa joka paikkaan (hyvä Adidas-mainos, muuten). Kaikki roolit täytetään taidokkaasti ja toinen positiivinen yllätys oli myös Sean Parkeria näyttelevä Justin "N'Sync" Timberlake, joka tosin ulkonäöllisesti olisi sopinut paremmin pääosaan, kuin Eisenberg.

Huolimatta siitä, että Kreivin mielestä vuonna 2010 ei pitäisi tehdä Facebook-elokuvaa, on Kreivi on kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ihan saatanan hyvä elokuva. Vaikka elokuva on tyylillisesti draama, se onnistuu huumorissaan mainiosti. Totuutta on taivutettu jälleen melko selinmäisesti ja mielestäni näin tuoreessa elokuvassa ei pitäisi ottaa totuudesta kauheasti vapauksia (esimerkiksi Zuckerberg seurustelee edelleen saman eukon kanssa, kuin ennen Facebookia). Ilmeisesti elokuvaan pohjautuva kirja on ottanut valmiiksi nämä vapaudet. Ohjaus, käsikirjoitus ja lopullinen tarina ovat elokuvalle ne ensisijaisesti tärkeimmät ja siitä tämä saa täydet sangot millä tahansa mittapuulla. Tarinan opetus on se, että jos sinulla on kikkarat, niin jätä pesäpallo liuhuleteille. Totuudenmukaisuudesta tämä saa puolikkaat. Eipä tällä kai ole väliä missä tämän elokuvan katsoo, mutta Fazerin tumma suklaa on oivaa evästä.

Kenelle: Sukupolvelle, joka painaa ovikelloa peukalolla
Miksi: Vaarini ei käytä Facebookia

Tökkäysterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kurjenmäen elokuvateatteri, vastoin kaikkia odotuksia, täyttää pian vuoden ja on pian saavuttanut epäilyttävän kahden tuhannen kävijän rajan. Taustatoimitus kuitenkin epäilee, että kyseessä on erehdys. Halusitte tai ette, niin sisältö tulee kokemaan muutoksia, joita kukaan ei kuitenkaan lue.

"... siis kikkarahius toimii kuten tarranauha, kokeillaanko?"

Red (2010)

2010-10-23T17:04:00.004+03:00

Aika-ajoin Hollwoodin vanha kaarti tekee-leffan, jossa yritetään todistaa, että täällä me ollaan ja mahdutaan ehkä samaan elokuvaankin. Näitä elokuvia ovat olleet muun muassa Space Cowboys, Bandits ja Wild Hogs. Elokuvat ovat yleensä sellaisia perjantai-illan OK-viihdettä, joita katsoon tasan sen yhden kerran. Tällä kertaa ryppynaamat kokosi yhteen Robert Schwentke, jonka elokuvan Aikamatkustajan Vaimo olen täälläkin haukkunut. Elokuvan Red ryppynaamat ovat tällä kertaa Bruce Willis, Morgan Freeman, John Malkovich, Brian Cox ja ikihottis Helen Mirren. Pikkuosaan on saatu myös velmuilmeinen Ernest Borgnine.

CIA:n tappajan duunista eläköitynyt Frank Moses (Willis) asuu lähiöunelmassa ja soittelee eläkefirmaansa vain, jotta saisi puhua Sarahin (Mary-Louise Parker) kanssa niitä ja vähän näitä. Frankin ei kuitenkaan suoda olevan eläkkeellä, vaan yritetään suolata viimeisen kerran kuitenkaan siinä ihan onnistumatta. Frank kerää vanhan tiiminsä kokoon ja ottaa mukaan aiemmin mainitun sivullisenkin.

Elokuvasta on yritetty tehdä hieman veijarimainen musiikin ja ohjauksen suhteen. Paikkoihin viitataan siirtymällä postikortin kautta, joka tuntui oudolta ja musiikkikaan ei oikein osunut. Viimeksi haukuin, että Schwentke oli yrittänyt tehdä Benjamin Buttonia, nyt hän oli yrittänyt tehdä Ocean's elevenia. Elokuva alkaa vauhdikkaasti, mutta parhaat toiminnat poltetaan loppuun ennen kuin puoli tuntia on kilahtanut kelloon. Loppua kohden alkaa tulla jo sellainen hohhoijaa-olo ja loppuratkaisun olisi voinut jättää vaikka kuvaamatta. Oli se tämänkaltaiseen elokuvaan hieman mielikuvitukseton ja tylsä.

Bruce Willis on hauskimmillaan, kun hän yrittää näytellä leppoisan miellyttävää tappajaa. Vitsitkin osuvat ja tarvittaessa pystytään antamaan kovanaamailmettä. Elokuvan paras on kuitenkin John Malkovich hieman kaffella olevana psykopaattina. Morgan Freeman tuntui Helen Mirrenin ohella hieman ylimääräisiltä ja taustatarinat on ympätty käsikirjoitukseen hieman hätäisesti. Karl Urbanin esittämä CIA:n mies on 0onnistunut ja jopa hieman uskottavakin. Elokuva on hyvä esimerkki siitä, että miksi Richard Dreyfussin ei pitäisi näytellä.

Elokuva on pyhä keskinkertaisuus, jonka katsoo kerran. Filmissä on hieman yritystä, mutta valitettavasti nämä elokuvat onnistuvat parhaiten kun ei vedetä kohdalle tai jopa hieman vasemmalla kädellä. Elokuvaan ei kannata tuhlata muutamaa euroa, vaan mielellään odottaa television ensi-iltaa, jolloin sen voi katsoa vaikkapa perheen kesken. Silakkamarkkinoilta ostettu Bombay Mix-pähkinäpussi toimii tämän kanssa mainiosti. Tekisi mieli sanoa vielä, että jättäkää väliin. Mutta kun haluatte kuitenkin mennä katsomaan, niin sanon että:"Mitä minä sanoin?"

Kenelle: Yhteiseen isä-poika -iltaan.
Miksi: Tunteelliset kohtaukset ovat naisille hieman liian yksinkertaisia.

KGBterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Herra Willisin tyyliesikuva on Fester Addams

Wall Street 2 - Money Never Sleeps (2010)

2010-10-20T16:57:00.008+03:00

Parin vuosikymmenen jälkeen elokuvasarjat, jatko-osat ja trilogiat ovat tulleet jälleen muotiin. On siis täysin hyväksyttävää, että sellainenkin kaikkea vastustava ohjaaja kuin Oliver Stone tekee jatko-osan. Kreivi on ensimmäisen osan nähnyt, mutta siitä on niin saatanasti aikaa, että voisi melkein arvioida sen uusiksi täällä. Ei hätää, ensimmäistä ei tarvitse nähdä katsoakseen toisen osan, sillä Kreivitär ei ykköstä ollut nähnyt ja silti otti askeleen tuntemattomaan ja pääsi kyllä jyvälle.

Alkukuvissa Gordon Gekko (Michael Douglas) vapautuu vankilasta ja nopean aikaloikkauksen turvin siirrytään taantuman kouriin, jossa Gekkon vävyehdokas Jake Moore (Shia LaBeouf) huutaa tyhjyyteen puhtaan energian puolesta ja samalla koittaa saada pesää Gekkon tyttäreltä, Winnieltä (Carey Mulligan). Winnie on kuitenkin isälleen kiukkuinen ja Jake ei tietenkään ymmärrä miksi, koska tavattuaan Gekkon luennolla, tämä ei vaikuta niin kauhean pahalta kaverilta. Näin ollen Jake yrittää saada isää ja tytärtä taas yhteen ja sivussa vähän kerätä dollaria taka- ja etutaskuun.

Oliver Stone kuvaa kahta suurmiestä Alekstanteri Suurta ja Gordon Gekkoa samalla tavalla. Välillä intensiivinen kasvorajaus vaihtuu muutamaksi sekunniksi vapaalla kädellä kuvattuun, etäiseen profiiliin ja näin saadaan henkilöihin syvyyttä. Ajoittain kuviin tuodaan animaatiota, jolla tunnistaa nykyajan Stone-ohjauksen. Elokuva on pitkä, mutta se ei tuntunut pitkältä, toisin kuin aikaisemmin mainittu Alexander, joka oli luokaton ohjaus. Käsikirjoitus on hieman ontuva ja henkilö, joka ei tajua pörssikielestä mitään, on pihalla kuin kristillisdemokraatti. Kreivi ei ole koskaan pidellyt osakesalkkua, joten en tiedä mitä esimerkiksi on "shorttaaminen". Kreivin mielestä kuitenkaan tämänkaltaisien elokuvien ei kuulu seikkaperäisesti selittää untuvikoille kauppatieteiden perustutkintoon oikeuttavaa tietomäärää, mutta fiksusti tietoa olisi voinut sisällyttää käsikirjoitukseen huomaamatta. Elokuva kaipaisi hieman suoraviivaisemman juonen, joka jää nyt ohjaajan kritiikkiin kapitalismia kohtaan, joka ilmenee ilkennäköisen pörssihain kommentoidessa:"VIHAAN SOSIALISMIA!".

Muita kriitikoita lukiessa on törmännyt pienehköön Shia LaBeouf-vastaisuuteen. Ihan turhaan, sillä LaBeouf on kykenevä nuori nykynäyttelijä, joka osaa esittää mahtavasti hieman näsäviisasta moottoriturpaa, mutta osaa tarvittaessa tiristää melkoista kyyneltä. Mieshahmot olivat tässäkin elokuvassa täysin mulkun roolissa, sillä joko he olivat narsisteja ja/tai mokaajia. Winnie Gekkoa näytellyt Carey Mulligan oli lähes koko elokuvan läpi uhkaamassa laittaa saksia kiinni tai idean tasolla pelastamassa maailmaa. Ideat eivät kuitenkaan riitä tuomaan hahmoon muuta kuin ärsyttäviä piirteitä ja tuo katsojalle kuvan, että Winnie ei halua edes olla Jaken kanssa suhteessa. Ongelmat isäsuhteeseen on myös tekemällä tehtyjä ja liian nopeasti ratkottuja. Michael Douglas Gordon Gekkona symbolisesti (oikeasti en ole nähnyt) ison munan mies, joka on kapitalistisen narsismin symbolinen suunnannäyttäjä. Ottaen huomioon terveydelliset ongelmat, Douglas runnoo roolinsa läpi kunnioitettavasti.

Rulla on näytelmäelokuvana ihan "OK", mutta näytelmädokumenttina ihan loistava. Elokuva selittää seikkaperäisesti, mikä maailmassa on vikana ja jättää ratkaisun katsojalle ratkaistavaksi. Elokuvan voi katsoa ilman ykköstä, mutta minimivaatimus on googlettaa pörssikeinottelun perusteet, joka jäi kummaltakin tekemättä. Jos valkokaulusrikollisuus kiinnostaa, niin jätä katsominen kotiin ja nauti elokuvan seurana amerikkalaisittain viski jäillä. Toisenkin saa ottaa, sillä elokuva on kestoltaan pitkähkö.

Kenelle: Kapitalismin ystäville, jos elokuvan sanoma menee vähän ohi ja yhteiskunnallisen elokuvan ystäville, jos elokuvan näennäinen sarkasmi puree.
Miksi: Valkokaulusrikollisella on helvetin isot pallit, mutta toiset näkevät sen tosi pienenä

Rahavaltakatuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Okei, miten tyttäreni voi?
"Tämä takki on muuten Gekkonahkaa"

Robin Hood (2010)

2010-10-13T15:01:00.004+03:00

Robin Hoodin tarina on yksi Hollywoodin eniten filmatisoituja tarinoita. Roolituksia löytyy Imdb:n mukaan 112. Jokainen elokuva ottaa vapauksia tarinan suhteen, kuten on jokainen tarinankertojakin ottanut vuosisatojen ajan. Viime vuosikymmenien järkyttävin filmatisointi on Kevin Costnerin Robin Hood - Varkaiden Ruhtinas vuodelta 1991, joka muistetaan erityisesti Bryan Adamsin tunnusmusiikista ja siitä, että Costnerin näyttelijänlahjat eivät riittäneet brittienglannin opetteluun, joten Robin puhui texasia. Tähän asti tunnetuin Robin Hood on Errol Flynnin vuodelta 1938 ja filmin nimi oli Robin Hoodin seikkailut. Tämä oli minunkin ensimmäinen Robin Hood.

Tuliterä Robin Hood on tehty siirtomaahengessä, jossa klaffia käskyttää englantilainen Ridley Scott, käsikirjoittajana yhdysvaltalainen Brian Helgeland, pääosissa on uusiseelantilainen Russel Crowe ja australialainen Cate Blanchett. Liittolaishenkeä Ranskan-Hollannin sodan tapaan edustaa ruotsalainen Max Von Sydow ja lattarihenkeä Guatemalalainen(!) Oscar Isaac esittämässä Juhanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkittävässä roolissa on ainoastaan yksi britti, Mark Strong. Jos minä olisin yhtä britti kuin olen kurjenmäkeläinen, voisin jopa hermostua sisäisesti, että mitä vittua ne ali-ihmiset keksivät brittiläistä kulttuuria uusiksi.

Asiaan. Rikhard Leijonamieli on Ranskassa tunkemassa miekkaa lihaan, rinnallaan Robin Longstride ja pari iloista veikkoa. Yllättäen Rikhard saa surmansa ja Robin ottaa Sir Robert Loxleyn henkilöllisyyden matkatakseen turvallisesti takaisin Englantiin. Kruunu luovutetaan Rikhardin veljelle, Juhanalle ja tämä onkin kappaskeppanaa tyranni. Robin matkaa Nottinghamiin, jossa erinäisten sekoilujen jälkeen suostuu ihan virallisesti Robert Loxleyksi ja keski-ikään ennättäneen Marionin aviomieheksi. Loppuleffa kalistellaan miekkoja, ammuskellaan nuolia ja otetaan jumalaa koneesta.

Ridley Scott pitää selkeästi spektaakkeleiden ohjaamisesta, vaikka suurimmat ansiot ovatkin trillereissä. Tämä versio on ajan henkeen tyyliltään alkutarina, että miten legenda syntyi. Normaalisti luotan Helgelandiin käsikirjoittajana, mutta tämä oli jotenkin jo nähty. Miksi vaivautua käsikirjoittamaan tarinaa, jonka voi tehdä delfiinikin? Voisi jopa sanoa, että käsikirjoitus oli käänteineen aika lapsellinen ja naiivi. Elokuva yrittää olla jonkinlainen yhdistelmä historiallista sotadraamaa ja seikkailuelokuvaa, jossa lapsuuden haaveet käyvät toteen olematta kuitenkaan ihan kumpaakaan. Ohjauksessa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta ei ole myöskään mitään silmiinpistävän typerääkään.

Russel oli roolissaan valitettavasti sama hiljainen kovanaama kuin kymmenen vuotta sitten Gladiaattorissa. Rooli olisi kaivannut enemmän huumoria ja veijarimaisuutta totisen kuoren alle. Mark Strong on Godfreyna ahdistavan hyvä ja tuleva elokuvien vakiopahis, kuten on vähän tähänkin asti ollut. Cate Blanchett on kerrassaa nautittavaa katseltavaa; näyttely on, miten sen sanoisi, äärimmäisen väkevää ja samalla tunteikasta. Erityismaininnan tällä kertaa saa valitettavan pieneen sivuosaan päätynyt Eileen Atkins, joka esittää Eleonoora Akvitanilaista.

Elokuva on kertakatsomista, jos Makuunin hyllystä ei muuta löydy karkkipussin kaveriksi. Jos aivan rehellisesti pitää sanoa, niin sanoisin elokuvan olevan taiteellista rahanhaaskausta. Tarina on nähty, luettu ja koettu useaan kertaan ja tämänkertainen versio on kaikessa yrityksessään loppujen lopuksi aika lapsellinen. Elokuva on yhtiölle kuitenkin melkoinen takuuvarma rahavirta, joka ei voi olla tuottamatta rahaa tuolla nimilistalla. Joku voi saada elokuvasta pienen keskustelun kahvipöytään, mutta lapset eivät tule ottamaan mallia miekkailusta tavalla, jolla minä otin mallia lapsena Errol Flynnin miekkailusta. Jos olet vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, niin syö pekonia ja munia. Jos et, niin juo yksi Sherwood-siideri, sillä se on ihan hyvää.

Kenelle: Nuorille aikuisille ja esimerkiksi isälleni.
Miksi: Elokuva, jonka nuoret aikuiset voivat katsoa isänsä kanssa ja mennä konjakin jälkeen nukkumaan

Sherwoodterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Naamiaisissa tulisi turpaan.

Predators 2010

2010-10-06T21:33:00.004+03:00

Tällä kertaa Kurjenmäessä esitettiin itsenäinen jatko-osa tai re-make Predators-sarjalle, joka alunperin olisi pitänyt jättää mainioon ensimmäiseen osaan vuodelta 1987. Elokuva Predators valmistui kaikessa hiljaisuudessa ja on varustettu yllättävänkin kovalla näyttelijäkaartilla. Ohjaaja on unkarilainen Nimród Antal, jonka aikaisempaan repertuaariin Hollywoodin puolella sisältää pari keskitasoista trilleriä. Julisteen suurimman tekstin saa Adrien Brody (Royce), loput ovat keskitason tuttuja naamoja, kuten Danny Trejo (Cuchillo) ja That 70's Showsta tuttu Topher Grace (Edwin).

Elokuva alkaa suoraan toiminnasta, kun kahdeksan toisilleen tuntematonta suoran toiminnan miestä putoaa keskelle viidakkoa. Juoni alkaa paljastua samalla, kun miehet itse päättelevät tapahtumista. Jokaisella on oma synkkä tausta rikollisuudesta tai sotatoimista. Metsissä piilee kuitenkin saalistaja, Predator, joka on valmis seivästämään jokaisen.

Elokuva on ohjattu taidokkaasti ja etenkin pidin kirkkaista väreistä, vaikka nykyään trendi onkin pyyhkiä värit pois aina tämänkaltaisista sotakuvauksista. Elokuva on hyvin uskollinen, ehkä liiankin, alkuperäiselle John Mctiernanin Predatorille. Jännitys on tiivistä ja erityismaininnan saa musiikki, joka tuo mieleen vanhat kasaritrillerit. Leikkaukset ovat sujuvat ja käsikirjoituksen puolelta päähenkilöt saavat jokainen oikean määrän taustaa. Ehkä viimeisten eloonjääneiden arvaaminen oli liiankin helppoa ja että kuka oikeasti onkin sekopää. Erityisesti pidin elokuvan alusta, jossa päähenkilöt olivat hieman hukassa jokainen, mutta sitten tulikin mieleeni Cube.

Adrien Brody on muuttunut langanlaihasta filosofista toimintaelokuvien tähdeksi. Muutos ei ole välttämättä huono, sillä Brody osaa katseellaan tuoda syvyyttä rooliin. Lisäksi huomaan loppukohtauksessa, että Brody on saattanut käydä nostamassa salilla hieman rautaa. Topher Grace oli osuva valinta Edvinin rooliin, kun taas muut pestit olisi voinut täyttää kenellä tahansa. Olisin hyvin voinut nähdä Jouko Aholan sivuroolissa pullistelevana viidakkoveitsimiehenä.

Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään pielessä. Se on ohjattu toimintaelokuvaksi hyvin, siinä on hyvät näyttelijät ja onnistuu viihdyttämään Kreiviä sillä välin, kun leidi on töissä. Paitsi että tämä on tehty ja nähty jo. Juonikuvio "tuodaan ne vain paikalle tuntemattomaan ympäristöön ja ne ei tajua mitään" tehtiin jo Cubessa, saalistaja viidakossa tehtiin alkuperäisessä Predatorissa ja sekopää alkuasukas nähtiin Pandorumissa. Elokuva on kuin vajaan kahden tunnin yhdistelmä useita hyväksi havaittuja juonikuvioita uusintafilmatisoinnissa. Selkeästi tuotantoporukasta löytyy kuitenkin ammattitaitoa tehdä hieno tieteisjännäri, niin miksi helkkarissa ei? Olihan Pimeyden Uhka hyvinkin onnistunut originaali tieteistrilleri vähän samalla tematiikalla. Elokuva toimii parhaiten jykevällä äänentoistolla teatterissa tai kotiolosuhteissa, kun ei odota mitään vakavaa. Evääksi vissyä.

Kenelle: Joko teineille, jotka missasivat alkuperäisen tai nuorille aikuisille, jotka unohtivat sen.
Miksi: Polkupyörä on yritetty keksiä uudestaan alkuperäisellä rungolla.

Lihavarrasterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Onko tämä ase tarpeeksi iso, että nenäni häviää kuvaan?"

Reindeerspotting - Pako Joulumaasta

2010-10-05T13:24:00.004+03:00

Reindeerspotting on Joonas Neuvosen ohjaama ja kuvaama dokumenttielokuva ystävästään Jani Raappanasta (sukua Pasi Raappanalle? Anyone?) . Elokuva on kuvattu Wikipedian mukaan vuosien 2003 ja 2004 aikana Rovaniemellä ja ulkomailla (mm. Ranska, Espanja ja Italia). Elokuva kuvaa huumeidenkäyttöä, laittomuuksia huumeiden eteen ja lieveilmiöitä oikeastaan mitään säästelemättä.

Elokuvaa on rankka katsoa ja sen tekee suupielet mutrussa ja useimmiten käsi suun edessä. Kokonaisvaltainen inho valtaa kehon, kun päähenkilö ruiskuttaa Subutexia suoneensa tai muuten vain sekoilee päämäärättömästi. Janin ympärillä pyörivät henkilöt vaihtuvat ja vain harva tuntuu oikeasti ystävältä lukuun ottamatta kameran takana seisovaa Joonas Neuvosta, joka myös kuuluu samaan huumeporukkaan.

Päähenkilö on kuitenkin äärimmäisen sympaattinen hahmo ja vaikuttaa siltä, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Elokuva ei kuitenkaan ihannoi huumeidenkäyttöä millään tavalla, vaikka Ranskassa Jani leijuu pumpulitaivaassa Subutex-laatikoiden keskellä. Elokuva on shokkihoitoa ja Elokuvatarkastamon jonkinlaisen kummallisen kaksinaismoralismin näyte ikäsuosituksineen. On siis ihan okei näyttää näytelmäelokuvassa lukiolaisten pilvenpolttoa kuusitoistakesäisille, mutta kun näytetään alipainoisten ihmisraunioiden suonensisäisten käyttöä, se on jo liian raakaa. Herraisä, voisivat ehkä tulla jopa toisiin ajatuksiin.

Elokuva on kuitenkin sekava. On ilmeisesti ajatus, että katsoja katsoo Jania kuvaajan silmin ja tekee omat johtopäätöksensä elokuvan tapahtumista. Välillä kuvaan ilmestyy pieni dramaattinen seloste jonkinlaisesta kohtauksen taustasta, mutta itse jäin esimerkiksi kaipaamaan aikajanaa tapahtumille. Olin täysin hukassa välillä, että missä ajassa ja paikassa kuljetaan. Vaati googlettamista selvittää esimerkiksi, että mitä vuotta eletään. Välillä vain huomasi lumen lähteneen tai Janin tukan kasvaneen, välillä oltiin Ranskassa, mutta puhuttiin Espanjasta ja välillä oltiin kesällä ja heti perään talvella. Osittainen tekstitys oli hyvä idea, sillä Subutexin sävyttämä rovaniemeläismurre ei ole turkulaiselle Kreiville ihan helppoa kuunneltavaa, vaikka vahvistimen äänenvoimakkuus oli jo Schwarzenegger-tasoa. Kuvaus on hämmästyttävän hyvää, ottaen huomioon, että kuvaaja on todennäköisesti itsekin jonkinlaisen päihteen alaisena. Kuvaus on vakaata ja siinä onnistutaan vangitsemaan juuri ne oikeat hetket. Ehkä ällistyttävin ja dramaattisin oli tasannekohtaus Rovaniemellä. Mitä hittoa siinäkin tapahtui?

Dokumenttielokuva ei anna sijaa tulkinnalle, vaan erinäisille jälkipuheille. Oliko tämä nyt sopivaa katseltavaa? Oli. Esimerkiksi ystäväni KB harkitsee elokuvan näyttämistä varhaisteineille lapsilleen huumevalistuksena. Niin minäkin tekisin ja laittaisin vielä perään kouluihin pakollisena näytöksenä päihteiden käytön pimeästä puolesta. Parhaiten elokuva toimii pimeässä luokkahuoneessa ja evääksi suosittelen lyijykyniä, joita voi pureskella.

Kenelle: Vanhemmille ja heidän lapsilleen
Miksi: Shokkihoito

Piikkikammoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Terveisiä Ranskasta. Täällä kaikki on isompaa, jopa piikit"

The Weight of Water

2010-08-31T13:28:00.003+03:00

Vastikään mahtavan The Hurt Lockerin ohjanneen Kathryn Bigelow'n repertuaariin kuuluu myös noin kymmenisen vuotta vanha taide-elokuvatrilleri The Weight Of Water. Elokuva käsittelee tukahdettuja tunteita ja muuta kaikkea mitä nyt kahden aikakauden meininkeihin kuuluukaan.

Juoni kuljettelee katsojaansa kahdella aikatasolla, joista toinen on nykypäivää 2000-luvulla ja historiallisempi 1800-lukua. Menneisyydessä tapahtuu saarella raaka kahden naisen kirvesmurha, josta syytetään reumapotilas Louis Wagneria (Ciaran Hinds), koska tapauksella on silminnäkijä Maren Hontvedt (Sarah Polley). Nykyisyydessä valokuvataiteilija Jean Janes (Katherine McCormack), hänen alati kaikkea siteeraava kirjailijamiehensä Thomas Janes (Sean Penn), jälkimmäisen rattopoikaveli Rich Janes (Josh Lucas) ja tämän viettelevä fanityttö Adaline Gunne (Elizabeth Hurley) matkaavat kyseiselle saarelle ottamaan valokuvia paikoista, joissa murha tapahtui.

Kuvaus tapahtuu kolmella tasolla. Kaksi on realismia väreissä ja kolmas, eli kertoman mukainen on mustavalkoinen, josta voi tehdä tulkintoja. Nykyaika on ihmissuhdedraamaa, pelkoa menettämisestä ja mustasukkaisuutta. Menneisyydessä käsitellään tabuja, siirtomaahenkeä ja pohjoismaalaista sulkeisuutta ja ilkeitä miehiä. Menneisyydessä kulkeva kamera on sikäli kiehtova, että voisin kuvitella kameran kulkevan Turun saaristossa kuvaamassa Jurmolaista kalastuskylää. Elokuva onnistuu kuvauksessaan, vaikka näyttääkin ajoittain TV-elokuvamaiselta niin leikkaukseltaan kuin väreiltäänkin. Käsikirjoitus on onnistunut ja juoni tiivistyy loppua kohden.

Näyttely menee ihaan mukiin, mutta kukaan ei ylitä itseään millään tavalla. Sean Penn luultavasti esittää suurimmaksi osaksi itseään ja Elizabeth Hurley onnistuu olemaan todella kuuma. Kreivikin olisi välillä tarvinnut jäitä. Mieleenpainuvin rooli oli Sarah Polleylla, jonka tuskan ja ahdistuksen pystyi lukemaan kasvoilta.

Trilleristä elokuva oli hyvin kaukana ja vaikka elokuva ajoittain tarjosikin jännityksen hetkiä, voisi luonnehdinta voisi olla vaikkapa psykologinen taidedraama. Vihaan yleisesti ottaen liitteen "taide" käyttämistä, koska tavallaan kaikki elokuva on taidetta, mutta kun tieten tahtoen tehdään Rakkautta & Anarkiaa -tyyppistä elokuvaa, voitaneen se siihen etuliitteeksi laittaa vähän kuin ironian pilkahduksena. Tuskin katson toiste, vaikka ei ollenkaan ollut huono elokuva. Parhaimmillaan elokuva on kotona myöhäisillassa, eväänä kahvia / teetä ja kaurakeksejä.

Kenelle: Ei ainakaan psykologisen trillerin ystäville
Miksi: Elokuvasta puuttuu tempo

Saaristolaisterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"You want some ice with that handjob?"

The Expendables

2010-08-22T12:39:00.003+03:00

Toimintaelokuvat tapaavat nykyisin olemaan turhan vakavia ja niissä yritetään koota turhaa dramatiikkaa huolimatta siitä, että toimintaelokuvia katsellaan, noh, toiminnan takia. Tästä syystä Sylvester Stallone, eräänlainen toimintaelokuvien tsaari, kokosi vanhat kaverinsa vielä kerran yhteen ja mätki banaanivaltiota turpaan elokuvassa The Expendables.

Juonessa mukana on joukko palkkasotilaita, jotka päättävät vapauttaa entisen CIA:n agentin hallinnoiman kokaiinibanaanivaltion, jotta kokaiinipuskista tulevat tuotot menisivät alkuperäisväestölle. Syltty ihastuu maitokahvin väriseen kenraalin tyttäreen ja työstä tuleekin henkilökohtaista.

Käsikirjoitus on odotetusti kuraa, johon on aseteltu tönkköä draamaa toimintakohtausten vastapainoksi. Olen kuitenkin mahdollisesti sitä mieltä, että kangertelevat ja kornit draamakohtaukset ovat harkittuja, jotta elokuvasta saataisiin irti vanhaa kunnon camp-henkeä. Kiusallisin hetki oli Toolin (Mickey Rourke) minuutin mittainen monologi, jossa ei ollut mitään järkeä. Käsikirjoituksen paras hetki oli Gunnarin (Dolph Lundgren) "INSECT!". Osuvaa sanailua oli myös Trenchin (Arnold Schwarzenegger) ja Barney Rossin (Stallone) välillä. Olisi ollut hauska kuulla enemmän itseironista veistelyä kultaisesta kahdeksankymmenestä.

Ei Stallone oikeastaan huonosti käskytä klaffia. Toimintakohtaukset olivat hyviä ja pidin etenkin nyrkkitappeluista, joissa oli sitä jujutsumeininkiä. Kung-fu on niin out. Elokuva ei ollut liian pitkä, vaikka turhan draaman ja sivujuonet olisi voinut jättää pois. Enemmän toimintaa vaikkapa takautumajaksoilla? Elokuvan parhaasta matsista vastasivat Stallone ja vanha kunnon "Stone Cold" Steve Austin, jolta jäin odottelemaan "WHAT?"-sanontaa, mutta hyvä se kuulustelu silti oli. Hänellä oli myös elokuvan suurimmat pallit.

Näyttelystä itsestään on turha sanoa mitään mairittelevaa. Mielestäni Dolph oli ehkä elokuvan paras hahmo, koska nyt selvisi miltä huono näytteleminen näyttää 2000-luvulla. Mutta loppuun asti pumpatut kehot kertovat siitä, että toimintaelokuvia ei tehdä tunteella, vaan lihaksella. Ainoa metodipilkahdus on Mickey Rourke, jonka kohtaukset kuvattiin varmaan päivässä. Eric Roberts on maailman kovin pahis.

Kunnon kahdeksankymmentäluvun henkeen tarvitaan vain keksitty banaanivaltio, kokaiini ja mätä CIA-agentti. Ei vertauskuvia, ei politiikkaa eikä viittauksia toiseen maailmansotaan. Minä viihdyin. Jos muuta väitän, niin seurassani istunut mieshenkilö voi kutsua minua vaikkapa valehtelijaksi. En muista koska suolenpätkät ja pään irtoaminen kehosta olisi esimerkiksi naurattanut tai sarjatulella ampuva haulikko olisi aiheuttanut ihailua. Tämänkaltaisia elokuva pojat tarvitsevat lauantai-illan viihteeksi ennen onnistunutta ravintolailtaa. Teatterissa näkyi myös muutama naaraspuolinen ja mietinkin, että millä verukkeella heidät on sinne raahattu. Evääksi suosittelen lättäpullollista Jim Beamia, jonka saa kätevästi etutaskuun ja kiitokset kuulee teatterihenkilökunnalta, joka ratsaa jokaisen olkalaukun. Parhaalta suolenpätkät näyttävät lauantai-iltana isolta teatterikankaalta.

Kenelle: Isoille miesporukoille
Miksi: Sarjatulella ampuva haulikko, jossa on taistelukärkiä

Steroiditerveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tässä kuvassa Stallone pitää kiinni urastaan

Prince Of Persia: Sands Of Time

2010-08-19T16:42:00.004+03:00

Minä pidän suunnattomasti seikkailuelokuvista ja etenkin olen kiintynyt historiallisiin sellaisiin. Siksi katsonkin seikkailuelokuvia aina kun on mahdollisuus. Tällä kertaa mainioita elokuvia ohjannut Mike Newell tarttui ohjaksiin, kun siirrettiin videopeleistä tuttu Prince Of Persia valkokankaalle.

Prinssi Dastan (Jake Gyllenhaal) on orpo poika kadulta, joka kehystarinassa vetää poijuun kuninkaan vartijoita ja perinteisen kuoleman sijasta adoptoidaan hoviin. Kuka olisi arvannut? Ei kukaan. Kun siirrytään preesensiin, hyökätään pyhään kaupunkiin, koska sieltä epäillään löytyvän aseita (joukkotuhoaseita), mutta todellinen syy onkin hiekka (öljy), jolla voi matkustaa ajassa. Kaikenlaista kommervenkkiä keksitty, mistähän on idea saatu?

Käsikirjoitus on jälleen kuin kopio Yhdysvaltojen sodasta Irakia vastaan, mutta on puettu historiallisiin raameihin. Mielestäni on käsittämätöntä paskaa yrittää kiertoilmauksin kritisoida Bushin hallintoa, kun sen voi tehdä ihan suoraankin. Ei seikkailuelokuvan tarkoitus ole helkutarallaa kritisoida Yrjänä Tuplavee Puskan edesmennyttä hallintoa, vaan esimerkiksi VIIHDYTTÄÄ. Nykyajan trendi tehdä joka helvetin filmauksesta poliittinen kannannotto on tämän vuosituhannen vitsaus, joka vituttaa etenkin Kurjenmäen Kreiviä. Tavallaan elokuva viihdyttikin tarinallaan, mutta läpinäkyvä poliittisuus häiritsee suunnattomasti.

Kuvaus on vauhdikasta ja taistelutilanteet yliluonnollisine aspekteineen ovat mainioita. Toinen tässä taloudessa asuva voikin sivuuttaa elokuvan ja syynä on käärmeiden esiintyminen suuressahkossa roolissa Hassassinien (kuka näitä keksii?) apureina. Ei kerrassaan mitään vikaa kuvauksessa ja ohjauksessa paitsi se tosiasia, että Mike Newellistä on suurempaan kuin tähän. Himskattarallaa, mieshän ohjasi Donnie Brascon!

Jake Gyllenhaal sopii tai ei sovi rooliin Persian Prinssinä. En oikein osannut sanoa, mutta kemia toimi vastanäyttelijä Gemma Artertonin kanssa, jota luulin alussa jostain syystä Megan Fox-nimiseksi laadukkaaksi töröhuuleksi. Ben Kingsleyn tiesi jo alussa pahikseksi ja loput näyttelijäkaartista jo unohdin.

Kuten sanottua, elokuva on hyvähköä viihdettä maustettuna typerällä poliittisella sävytteellä. Elokuva unohtuu muutamassa vuodessa ja loppukaan ei oikein antanut viitettä jatko-osaan, ellei USA seuraavaksi valtaa Irania, joka itse asiassa oli Persia. Suositellaan pariskunnan lauantaiviihteeksi ja kämppäkavereille tiistaiviihteeksi, koska lauantaisinhan katsotaan, kun Rambo pelastaa Afganistanin. Syökää jäätelöä, juokaa kolaa ja katsokaa parempia elokuvia.

Kenelle: Ihmisille, joilta meni USA vs. Irak täysin ohi
Miksi: Persia=USA, Alamut=Irak, Hiekka=Öljy

Sianlihaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Sain valaistuneelta lukijalta tiedon, että Hasassiineja oli oikeasti olemassa, eivätkä ne olleet tökeröitä tuotteita leluhyllyille. Tosin tutkimukseni tuotti sen verran tulosta, että elokuva ajoittuu vuosille 224-651, jolloin hasassiinit, eli todellisuudessa Hashashinit olivat vielä tulevaisuutta.

"Paljonko öl.. siis hiekka maksoikaan barrelilta"

JCVD

2010-08-07T12:13:00.003+03:00

Mabrouk El Mechri ohjasi pari vuotta sitten kummajaisen nimeltä JCVD. Sen kummempaa pohjustusta tähän en keksi, koska ohjaaja käyttää tätä selkeästi ponnahduslautana Sundance-festivaalille ja ulkomaisille DVD-markkinoille. Joskus kahdenkymmenen vuoden päästä tätä pidetään aikansa kulttikummajaisena ja Jean Claude Van Dammen todisteena siitä, että hän olisi sopinut joskus draamarooliin.

Elokuva kertoo Jean Claude Van Dammesta, jolla ei mene lujaa; pieleen menneitä elokuvia, huoltajuuskiistaa ja rahavaikeuksia. Jeanin matka päätyy postiin, jota ollaan ryöstämässä ja tietenkin suoran mutkan kautta Van Dammea epäillään ryöstäjäksi. Alkaako tästä hyppypotkujen ja tyhjän käden oppitunti? Ei.

Elokuva on kuvattu unenomaisesti reilulla kontrastilla, mutta samalla melko pyyhityin värein. Kuvaus on stillikameraa ja pitkää otosta steadycamilla. Alkukohtaus tekee katsojaan vaikutuksen pituudellaan, vaikka itse toiminta onkin hieman vasenkätistä. Ilmeisesti tämä on myös tarkoitus. Elokuva on suoran toiminnan sijasta pikemminkin taide-elokuva ranskalaisella naiskosketuksella.

Näyttelypuolella Van Damme tekee uransa parhaan roolin ja valitettavasti hän on silloin oma itsensä. Jos JCVD olisi näytellyt tällä tasolla 80-luvulla, hän olisi pystin voittanut draamanäyttelijä tätä nykyä. Kun ei ole vuorosanoja, joutuu näyttelijä tukeutumaan improvisaatioon ja aitoihin vastareaktioihin ja tämän näkee etenkin taksikohtauksessa. Elokuvan paras kohtaus ja samalla läpikuultavan korni kohtaus on Van Dammen monologi urastaan ja elämästään. Muut roolihahmot jäävät statikseiksi lukuun ottamatta pankkiryöstäjää, joka on suora kopio 70-luvun Pacino-leffasta Hikinen iltapäivä. Ilmeisesti nostetaan hattua kuolleelle John Cazalelle.

Kun valmistaudutaan katsomaan elokuvaa JCVD, valmistaudutaan katsomaan Jean Claude Van Dammen elokuvaa, jossa potkitaan perseitä. Koko ilta perustuu perseiden potkimisille ja sitä myös odotetaan. Elokuva ei sitä tule tarjoamaan, joten jos haluaa perjantai-illan actionia, kannattaa katsoa Van Dammen joku muu pätkä. Esimerkiksi Time Cop, jonka alussa nähdään klassinen kengänpohjakohtaus. Elokuva on lajiltaan draama ja itseironisen huumorin lomassa filkka on jopa surullinen. Elokuva on katsottu perjantai-iltana Arturon kanssa sohvalta, eväänä ulkomaalaisia oluita, sekä uunissa lämmitettyjä tortilloja. Näin ehkä paras, vaikka hikistä toimintaa ei tullakaan näkemään.

Kenelle: Humanistiradikaaleille, joiden mielestä Van Damme on väkivaltainen sontaläjä
Miksi: Yllätysmomentti

Belgiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Herra ohjaaja, näytänkö tässä otoksessa syvälliseltä?"

Inception

2010-07-25T23:25:00.002+03:00

Christopher Nolan, tuo saarivaltion vittupää, tekee kerta toisensa niin hyviä elokuvia, että Kreiviä raivostuttaa. Tutustuin Nolaniin Insomnian merkeissä, josta innostuneena katsoin aikaisemmin tehdyn Mementon. Koska en ole katsonut vielä yhtään huonoa Christopher Nolanin ohjaamaa elokuvaa, hän kuuluu niihin harvoihin nykyohjaajiin, joiden tekemisiä seuraan aktiivisemmin kuin toisten. Siksi näin Inceptionin trailerin jo alkuvuodesta ja ennustin siitä tulevan yksi tämän vuoden puhutuimmista elokuvista (piti tarkistaa, tämä tapahtui 2. helmikuuta). Todistaakseni väitteeni, astelin Kinopalatsin ykkössaliin inspehtoori Bandinin kanssa ja totesin näin olevan.

Cobb (Leonardo DiCaprio) työskentelee lähitulevaisuudessa yritysvakoilijana, joka perinteisen varjoissa loikkimisen sijaan tunkeutuu uniin ja varastaa idean suoraan päästä. Apurinaan hänellä on Arthur (Joseph Gordon-Levitt) ja vaihteleva joukkio apuraajoja. Parin koukeron kautta yrityspamppu Saito (Ken Watanabe) antaa tarjouksen, jolla Cobb voisi astua lainsuojattomien maailmasta takaisin lapsiensa isäksi. Vastapainoksi pitäisi yrittää varastamisen sijasta istuttaa ajatus (Deception -> Inception).

Käsikirjoitus on kaikessa moniulotteisuudessaan kertakaikkisen nerokas, joskin elokuvan alun seikkaperäinen selostus välillä kuullosti teennäiseltä. Mutta parempi näin, kuin oikotienä tunnettu tapa kirjoittaa se tekstinä ruutuun. Elokuva oli monitasoinen, älykäs ja kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen, jotta perinteinen nelivärivärjätty kuvastomallikin sen tajuaa. Elokuvassa on koukku, mutta se ei nouse päärooliin ja elokuvassa ei esiinny heimoveljensä Matrixin tapaan yltiöpäistä jeesustelua ja kryptista simulakrapelleilyä.

Kuvaus tapahtuu kronologisesti, joskin elokuva alkaa pienellä pohjustuksella. Elokuvassa ei ole varsinaista sci-fiä, vaikka se sellaiseksi voitaneen luokitella. Elokuvasta ei nouse esiin erityisesti esiin mikään "juttu", kuten kung-fu, ÄLLISTYTTÄVÄT KAMERA-AJOT tai nuori mies ilman paitaa. Pääosassa on vain tarina, vaikka unessa tapahtuva tappelu heijastuksen ja Gordon-Levittin välillä onkin mieleenpainuva.

Tässä se sitten tulee, eli ainoa varsinaisesti häiritsevä asia elokuvassa. Nimittäin Leo D-Capin rooli, joka on aivan liian samankaltainen samana vuonna ilmestyneen Shutter Islandin kanssa. Leon suorituksessa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta miksi tehdä käytännössä sama ahdistus, samoilla demoneilla kahteen kertaan samana vuonna? En käsitä. Olen jo parista elokuvasta huomannut, että Joseph Gordon-Levitt on päässyt hyvin eroon roolistaan roolistaan sitcom-tähtenä. Nolanilla on näköjään tullut tuore tapa tuoda elokuviinsa tuttuja naamoja ja tällä kertaa ne ovat Michael Caine ja Cillian Murphy. Ilokseni huomasin pitkästä aikaa Tom Hardyn, joka on muuttunut ruipelosta lihaskimpuksi. Varmaankin Bronson-elokuvan peruja.

Elokuva on kertakaikkisen loistava. Se on mestariteos ja sen arvoa ylentää vielä se, että se on Nolanin originaali. Elokuva on tähänastisen elokuvavuoden kovin tykki ja tuskin sen lentorata maata koskee loppuvuodenkaan aikana. DVD tulee joulumarkkinoille ja minä hankin sen ensimmäisten joukossa. Elokuva on Matrix ilman jeesusvertauksia, sillä on Dark Knightin tunnelma ja intensiteetti ja näyttelijöiden puolesta eturivin kattaus. Jos joku tästä tänä vuonna vielä parantaa, niin se on Sylvester Stallone ja The Expendables.

Kenelle: Jokaiselle, jonka fyysiset ja henkiset kyvyt riittävät elokuvan katsomiseen ja ymmärtämiseen.
Miksi: Idea ei ole idea, jos se on jo kerran kuvattu.

Hyvääyötäterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Vedän teitä pataan kolmessa ulottuvuudessa, Mister"

Pandorum

2010-07-19T11:54:00.003+03:00

Maailmanlopun meininkiä on jälleen kuvattu ja sittemmin tiivistetty alle kahden tunnin viihdyttävään muotoon nimellä Pandorum. Ohjaajan pallilta elokuvaa käskyttää saksalainen Christian Alvart, jonka erikoisala on hyytävä trilleri. Pääosaan on hankittu kaksikko Ben Foster esittämään korpraali Boweria ja Dennis Quaid luutnantti Paytonia. Elokuvan edetessä estraadille astuu jos jonkinlaista karatejätkää ja kungfusolubiologia.

Elokuva alkaa vihjeellä maailmanlopusta ja siirtyykin sitten välittömästi ihmettelemään Bowerin heräämistä kryounesta. Siinä sivussa herätetään luutnantti Payton ja ymmärretään että kryouni aiheuttaa muistihäiriöitä ja että muisti palaa pätkittäin. Hylätyltä vaikuttava avaruusalus sisältää myös limaisia örkkejä.

Elokuvan avaruusalusrealismi taipuu enemmän Alienin puoleen kuin esimerkiksi puhtaaseen ja valkoiseen USS Enterpriseen. Vähän pimeää, vähän sotkuisaa ja epäselviä ja nopeita limanuljaskoja. Elokuva toimii ihan kaikin puolin, vaikkakin käsikirjoituksen ongelma on se, että se on ennalta-arvattava. Olisin ehkä toivonut hieman tykimpää käännettä lopussa. Elokuva muistuttaa myös aavistuksen Event Horizonia.

Näyttelytyö on onnistunutta, vaikka Dennis Quaidin vinovirne hieman pännii taas. Dennis sopisi mielestäni enemmänkin perhe-elokuviin kuin trilleriin. Ben Foster oli hyvä sankari, vaikka on parhaimmillaan psykopaattina. Lopuista näyttelijöistä Eddie Rouse oli hyvällä tavalla huvittava.

Elokuva on scifielokuvien ylempää keskikastia ja ei onnistu kauheasti ainakaan ärsyttämään. Toista kertaa en ehkä katsoisi, mutta voisin kyllä suositella genrestä pitäville. Evääksi suosittelen Lauantaipussia ja juomaksi Muumilimpparia. Katso yksin kotona vaikkapa tylsän arki-illan päätteeksi ja elokuva toimii siten parhaiten.

Kenelle: Scifi-pojille, tytötkin käy hätätapauksissa
Miksi: Pidit elokuvista Event Horizon, Alien-saaga ja siinä sivussa ratkot arvoituksia.

Dementiaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kurvataanko invapaikalle?"

Capote

2010-07-14T10:25:00.003+03:00

Truman Capote on ja oli yksi Yhdysvaltain tunnetuimmista kirjailioista, jonka tunnetuimpia teoksia olivat Aamiainen Tiffanylla ja Kylmäverisesti, jonka tekoprosessiin tämänkertainen elokuva Capote perustuu. Elokuva jahtasi viittä pystiä, mutta sai yhden Philip Seymour Hoffmanin suorituksesta Capotena.

Elokuvan alussa seurapiirihai, kirjailija ja toimittaja Truman Capote (Philip Seymour Hoffman) lukee lehdestä nelihenkisen perheen murhasta ja lähtee kirjailijatoverinsa Harper Leen (Catherine Keener) kera kirjoittamaan artikkelia lehteä varten kaupunkiin. Materiaalia on kuitenkin niin paljon, että Capote päättää kirjoittaa aiheesta kirjan. Haastatellessaan murhaajia, Capote luo platonisen suhteen toiseen murhaajaan, Perry Smithiin (Clifton Collins Jr.)

Ohjaaja Bennet Miller on ennen Capotea ohjannut dokumenttielokuvan The Cruise ja ohjauksesta huomaakin dokumenttimaisen otteen. Tulossa on myös henkilödraama Moneyball, joten kyseessä taitaa olla tällainen genreohjaaja. Kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja leikkauksen väliin jäävä tauko antaa kuvan pitkistä aikaväleistä kohtausten välillä ja onnistuneesti luodaan tunnelma siitä, että Turkua ei rakennettu päivässä, vaan useiden vuosien aikana. Toisaalta käsikirjoitukseen on pitänyt vuorosanoihin lisätä vuosia ja aikajanaa, jotta pidetään katsoja tietoisena tapahtumista. Värit ovat elokuvan sopivat, eli harmaat ja pyyhityt ja musiikki luo hieman film noir -tunnelmaa. Ajoittain tuli hieman mieleen Scorsesen tuorein Shutter Island.

Näyttelijäkaarti ei ole älyttömän nimekäs, mutta se on hyvinkin tasokas. Hoffman sai roolistaan ansaitusti Oscarin, koska onnistui olemaan homoseksuaali, mitä ei oikeasti ole ja lispasi koko elokuvan. Hoffman kuuluu lemppareihini, koska osaa näytellä loistavasti tunneskaaloja sisältäviä pitkiä kohtauksia. Capoteen tuntee myötätuntoa, vaikka tässäkin tapauksessa Capote oli itserakas kikkelinaama, joka surutta käytti kanssaihmisiään hyväkseen, kehuen samalla tietysti omaa ylivertaisuuttaan. Melkoinen arkkityypin Bukowskilainen kirjailija. Collins jää hieman Hoffmanin varjoon, mutta tekee silti vakuuttavaa roolityötä. Kohtaamisissa en tosin tuntenut samanlaista sähköä kuin mitä oli esimerkiksi lähetetyissä kirjeissä Capotelle. Muut roolit jäivät statikseiksi.

Elokuva oli hidastempoinen ja ei ole yleisöä vetävä tapahtumarikas henkilödraama täynnä twistejä. Se kertoo dokumenttimaisesti ja oletettavasti autenttisesti tapahtumista, joista syntyi Kylmäverisesti. Katsoin elokuvan yksin ilman Kreivitärtä ja epäilemättä armaani olisi painunut puolessa välissä peiton alle. Kreivi sen sijaan nautti elokuvasta täysin riennoin ja saattaa nyt ehkä jopa lukea tämän kirjallisuuden klassikon, koska Capote melkein tukahtui elokuvassa. Niin hyvä siitä tuli. Elokuva katsotaan tyhjässä elokuvateatterissa tai kotona myöhään illalla. Eväänä oli tällä kertaan nakkipiirakka kahdella nakilla.

Kenelle: Henkilödraaman parhaille kavereille
Miksi: Elokuvassa ei ajeta takaa ketään - vaikka Capote onkin siinä

Philipseymourhoffmanterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Tässä kuvassa heppini on alempana kuin sinun heppisi, rakas Perry Smith!"

30 päivää kaamosta

2010-07-13T12:10:00.003+03:00

Kreivi on huomannut omistavansa elämän myös elokuvien ulkopuolella ja ei ole viimeisen kirjoituksen jälkeen katsonut yhtään elokuvaa. Helteiden ja auringon kunniaksi katsoin armaani kanssa hyytävän 30 päivää kaamosta, jonka pääosissa nähdään suklaasilmä Josh Hartnett (Eben Oleson), Melissa George (Stella Oleson) ja vampyyrijehuna Danny Huston.

Elokuva on siis ajan trendin mukaisesti vampyyrielokuva, joskin tässä elokuvassa vampyyreilla ei ole neitimäisiä piirteitä. Vampyyrit ovat hoksanneet, että Alaskassa on kaamosjakso, jolloin aurinko ei nouse kuukauteen ja päättävätkin eristää pikkukylän muukalaisen (Ben Foster) avulla, joka on ihminen, mutta haluaa olla verenimijä. Jahti alkakoon, sanoi Keisari kristitylle.

Elokuva on liki masentavasti kuvattu ja siis hyvällä tavalla. Tietyistä kohdista on jopa tehty valokuvauksellisia (mm. keinuun sotkeutunut vampyyri) ja kuten aikaisemminkin, elokuvan ohjanneen David Sladen musiikkivideotaustan huomaa. Elokuva näyttää erilaiselta. Masennuksekseni huomasin, että Slade on ohjannut myös tuoreen Twilight -saagan päätösosan. Askel alaspäin.

Näyttelytyöstä ei paljoa voi sanoa hyvää eikä pahaa. Hieman yllätyin Danny Hustonin valinnasta vampyyripomoksi ja yllätyin myös siitä että ikuinen sekopää Ben Foster ei ollutkaan suuremmassa roolissa elokuvassa. Suklaasilmäpuppeli Josh Hartnett onnistui siinä, etten vihannut häntä suklaasilmäpuppeliutensa takia. Melissa George näytteli kuten häntä ei elokuvassa olisi ollutkaan. Jotain henkilökemiaväreitä sain välillä, mutta väreiksi ne jäivät.

Elokuva ei ole aivan splatter, mutta melkein. Elokuva ei ole kauhua, mutta on kuitenkin. Elokuva on hyvin tehty, se on ihan okei käsikirjoitettu ja muutenkin ihan toimiva paketti. En tiedä oliko vika kotisohvassa, mutta mitään äärimmäisiä kylmiä väreitä en saanut ja ei tainnut saada myöskään vieressä istunut Kreivitär. Rainasta puuttui särmä ja siksi myös maksoin siitä Anttilan laarista 3,99€. Elokuvaevääksi söin edellisen päivän kisasipsit ja ruisleipää kurkuilla. Elokuva on parhaimmillaan ehkä elokuvateatterista, jossa katsojat ovat hiljaa.

Kenelle: Yksinäisille susille
Miksi: Liika pölöttäminen pilaa ahdistuneen tunnelman

Kaamosterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Leukani on sijoiltaan, voitko auttaa?"

Kick-Ass

2010-05-10T15:51:00.005+03:00

Kreivi on pitänyt poikkeuksellisesti taukoa johtuen pitkistä päivistä hiomakoneen varressa ja muuttolaatikoiden seassa. Mutta elokuvienkin saralla yritän tehdä tänä kesänä parhaani.

Kun 2000-luvun alussa saapui supersankarielokuvien buumi, ne suurimmaksi osaksi näyttivät toisiltaan. Jokaisessa kalsarielokuvassa näytettiin hahmon syntyhistoria ja toivottiin hittiä, jotta olisi voitu samoilla kalsareilla tehdä kuusi elokuvaa putkeen. Spider-Man onnistui dollariluukuilla tässä parhaiten, koska hahmoon pystyi helpoiten samaistumaan. Batmanin tarina kirjoitettiin uudestaan synkäksi ja ahdistavaksi realismiksi, jossa ei seikkaillut mutantteja. Eläviin kuviin tuli tänä vuonna Kick-Ass, jossa tavallinen ihminen päättää oikoa pari vääryyttä ja siinä sivussa taivuttaa konnan arkkityyppejä mutkalle.

Kick-Ass, eli Dave Lizewski (Aaron Johnson) ei halua enää seurata sivusta, kun hänen kavereidensa taskurahat päivä toisensa jälkeen kaapataan kourasta. Kick-Ass onnistuu parin epäonnistumisen kautta päätyymään Youtubeen, jossa hän saa pari rikollista keskeyttämään hakkaamisensa. Ihmiset rakastavat ja viholliset luulevat Kick-Assin hoitelevan myös kätyreitään, vaikka todellisuudessa näitä pieksee kaksikko Big Daddy (Nicolas Cage) ja Hit Girl (Chloe Moretz).

Tarina on kerrassaan riemastuttava ja onnistuu verimässäilyn ohessa naurattamaan useaan otteeseen. Henkilöhahmoihin samaistuu ja ihastuu. Ohjaus tyylittelee sarjakuvamaisuudellaan ja kerronta on samantyyppistä "Meanwhile in the BatCave..."-tyylittelyä. Rytmitys on musiikkivideomaista ja osuu kyllä kohdalleen ja sopii elokuvaan. Idea ei ole originaali, vaan perustuu tietenkin sarjakuvaan ja kuten muistakin sarjakuvaelokuvista, myös tästä on lopun perusteella tulossa jatko-osa.

Näyttelijät olivat suurimmaksi osaksi tusinataiteilijoita ja isoksi nimeksi oli mukaan houkuteltu Nicolas Cage, joka ensimmäistä kertaa urallaan oikeasti taisi jopa naurattaa Batman-pastissillaan. Älyttömät siirappikohtaukset olivat onneksi jätetty ylinäyttelemättä, vaikkakin pikkuvanha Hit Girl ottikin kyyneltä vaatineet kohtaukset psykopaattimaisen viileästi.

Elokuva on sujuvuudessaan helkkarin viihdyttävä lauantai-illan sokerikuorrute, jonka jälkeen voi ihan mennä nukkumaan ilman, että naama olisi väännetty norsunvitulle. Evääksi suosittelen Jäätelöä ja glaseerattua banaania, sekä juomaksi elokuvan kirsikkamaisuuden kunniaksi Dr. Pepperiä. Ugh, Kreivi on puhunut.

Kenelle: Lähinnä pojille, mutta miksei tytöillekinMiksi: Koska tytöt eivät tykkää pojista spandekseissa, koska he vaikuttavat kaappiin jääneiltä ja siksi eivät sytytä suvunjatkamisviettiä

Kalsaripukuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Erikoisliikkeeni on iso dildo perseeseen"

Caché, eli Hidden, eli Kätketty

2010-04-30T10:45:00.004+03:00

Hollywoodpatriotismini saa välillä jopa koomisia piirteitä, koska en usein suostu katsomaan ranskalaisia elokuvia ja yleensä vain siksi, etten pidä ranskalaisista. Paitsi ehkä Bordeauxlaisesta punaviinistä. Edellisillan Teeman illan elokuvan oli kuitenkin ohjannut saksalaisohjaaja Michael Haneke, joka tunnetaan rajoja rikkovasta ohjaustyylistään ja eriskummallisista tarinoistaan. Hollywoodissa hänkin kävi ohjaamassa uusintaversion omasta elokuvastaan, Funny Gamesista. Takaisin ei ole vielä menty.

Vuoden 2005 eurooppalainen elokuva Caché kertoo perheestä, johon kuuluu äiti Anne (Juliet Binoche), Georges (Daniel Auteuil) ja poika Pierrot (Lester Makedonsky). Perhe alkaa saada eriskummallisia videokasetteja, joissa kuvataan perheen pääministerin elämään liittyviä asioita. Siinä sivussa kaivellaan menneitä.

Elokuva on käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu aivan loistavasti. Kohtaukset alkavat "liian" aikaisin ja ne loppuvat "liian myöhään". Sen sijaan, että katsoja haukottelisi, se rakentaa elokuvaan piinallisen tunnelman. Kamerat pysyttelevät suurimmaksi osaksi paikoillaan, joka antaa kuvan salakatselusta tai valvontakamerasta ja kuvattu jopa hieman kaukaa. Koska en vedä käteen jokaisen uuden aallon eurooppalaiselokuvan edessä, en tainnut tämänkään syvintä merkitystä lopulta tajuta. Ilmeisesti tietenkin Haneke kuvaa kautta rantain yhteiskunnan rappiota, tabuja ja rikkoo perinteisen perheyhteisön rajoja. No niinpä tietenkin, mutta ilman tätä keskivertopetterille salaisuudeksi jäävää piilomerkitystäkin elokuva on tehty todella taitavasti. Tässä kun kuitenkin asetun tavallisen kansan tasolle, olisin halunnut loppuratkaisun olevan selittävämpi. Edes hieman.

Näyttelijäkaarti on kaiketi Ranskan terävintä kärkeä, vaikka en tunnistanut nimeltä muita kuin Juliette Binochen. Elokuvan tasokkaimmat suoritukset nähtiin tarinan protagonistin ja antagonistin välillä. Tunnelmaa olisi voinut leikata moottorisahalla, sillä niin tiheä se oli. Mieleen jäi lisäksi Walid Afkirin esittämä liki psykopaatin näköinen poika.

Ymmärrän sen faktan, että elokuvasta pitää minun lisäkseni koko maailman kriitikkoraati ja elokuvia harrastava sankka joukko. Sen sijaan voisin kuvitella, että se elokuvia kuluttava popparikeskivertopetteri ei näe tässä elokuvassa mitään erikoista ja laittaa sen mielellään siihen hyljittyyn kategoriaan "Rakkautta & Anarkiaa", joka itsessään on monelle syy olla katsomatta elokuvaa. Elokuvaevääksi lajitelkaa lautaselle valko- ja sinihomejuustoa ja Haneken kunniaksi siivu bratwurstia. Fuusion täydentäjäksi ranskalaista olutta, Jenlain Blondea. Parhaimmillaan elokuva on Teemalta.

Kenelle: Niille, jotka haluavat laajentaa valkokangasrepertuaariaan Eurooppaan.
Miksi: Ranskalaisen elokuvan tekee siedettäväksi saksalainen.

Sinihomejuustoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Haloo, saisinko puhelimeen Komisario Palmun? Täällä on tapahtunut MYSTEERI"

Boondock Saints II - All Saints Day

2010-04-29T19:42:00.005+03:00

Siirtolaisirkkuohjaaja Troy Duffy onnistui takavuosina debyytissään ja sai elokuvalleen Boondock Saints kulttielokuvan statuksen. Elokuva ei ollut erityisen ohjattu saatikka käsikirjoitettu, mutta se oli silti hauska ja siinä oli mahtavasti onnistuneet hahmot. Ensimmäisen osan jälkeen Duffy ei muita ohjaustöitä tehnyt ja keskittyi käsikirjoittamaan jatko-osaa, joka myös edeltäjänsä tavoin päätyi suoraan videohyllylle. Tämän nimi on Boondock Saints II - All Saints Day.

Tällä kertaa veljekset Connor (Sean Patrick Flanery) ja Murphy (Norman Reedus) ovat vetäytyneet lammaspaimeniksi ja kasvattaneet vertauskuvannoillisesti Jeesus-parran. Isi (Billy Connolly) kuitenkin aavistaa, että pojat haluavat jatkaa rikollisten säälimätöntä tappamista Jumalan nimeen. Tilaisuus tulee, kun kotikaupungin pastori on murhattu ja pojat ovat lavastettu syylliseksi. Oikeita syyllisiä aletaan etsimään niin poliisin kuin veljestenkin toimesta. FBI:ta edustaa Mother I'd Like to Fuck-tyyppinen Eunice (Julie Benz).

Juoni mukailee ensimmäistä elokuvaa ja ohjauskin on kopioitu, eli on haluttu pelata varman päälle. Teurastuskohtaukset on kuvattu myös samalla lailla, eli näytetään ensin lopputulos ja sitten vasta tekotapa. Ensimmäinen osa oli reilusti hauskempi, koska tällä kertaa samat vitsit toistetaan. Troy Duffylla on yksi vitsi ja nyt se on kuvattu jo toiseen kertaan. Ensimmäisessä osassa onnistui sujuvasti dramatiikan ja komedian yhdistäminen, mutta tällä kertaa en osannut oikein sanoa sopiko yltiödramaattinen uskontoteema ollenkaan elokuvaan. Niin, ja juoni oli ihan tosi ennalta-arvattava.

Flanery ja Reedus ovat veljeksinä hyviä ja samoin isipappaa käskyttävä Billy Connolly tekee roolinsa mallikkaasti. Julie Benz onnistuu olemaan äärettömän seksikäs ja aksentti sopii hänen suuhunsa, johon voisin keksiä paljon muutakin sopivaa. Connollya, Peter Fondaa ja erästä cameota lukuun ottamatta kaikki ovat videovuokraamotähtiä. Pääpahis oli niin luokaton esitys, että tunsin myötähäpeää. Ilmeisesti Fonda yritti matkia Michael Parksin esitystä Esteban Vihaiona. Ensimmäisessä osassa juonen takia kuolleen Roccon (David Della Rocco) tilalle on hankittu tismalleen samanlainen pässi (ja yhtä hauska), Clifton Collin s Jr. Rooli on sama, mutta on italialaisen sijasta meksikolainen.

Eipä kai se elokuva nyt näin huono ollut, mutta vitutti lähinnä mielikuvituksen puute. Mahdollisuuksia taiteiluun oli vaikka kuinka, mutta niitä ei osattu käyttää. Loppu antoi viittauksen kolmososaan, mutta mielestäni sitä ei tarvitsisi tehdä. Tätäkään ei olisi tarvinnut tehdä tai se olisi pitänyt tehdä paremmin. Jatkossa nautin uudemman kerran ykkösosaa. Elokuva on parhaimmillaan kotisohvalta vuokrattuna. Evääksi suosittelen Ben & Jerry Strawberry Cheesecakea tai Kauppahallin Okan Mix-pähkinöitä.

Kenelle: Pojille
Miksi: Nokkelia vitsejä, one-linereita, ruutia ja vauhtia

Irkkuaksenttiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Pidetään pojat matalaa profiilia, ollaan sentään etsintäkuulutettuja"

Brothers

2010-04-15T12:36:00.004+03:00

Näinä vaikeina aikoina Hollywood on unohtanut Persianlahden ja Vietnamin ja nyt onkin tähtäimessä Afganistan ja Irak. Monessa asiassa tuntuukin, että Amerikan Yhdysvallat pitää juuri Afganistania oikeutetumpana sotana, vaikka henkilökohtaisesti ajatellen juuri mikään sota ei ole oikeutettu. Aito irkkuohjaaja Jim Sheridan laittoi kananmunansa kattilaan ja ohjasi käsittämättömän huonon 50 cent-sekoilunsa jälkeen Afganistanin traumoihin perustuvan draaman Brothers. Mainittakoon nyt tässä, että huolimatta tuosta räppiepisodista, Jim Sheridan on ohjannut sellaiset elokuvat kuin Isän nimeen (1993) ja The Boxer (1997). Hän lepää salkkunsa. Koska hyvän elokuvan on tapana, tämäkin perustuu jo aikaisemmin filmattuun tanskalaiselokuvaan nimeltä Brødre. Alkuperäistä kun en ole nähnyt, niin arvostelen tämän.

Elokuva kertoo Afganistaniin lähtevästä Sam Cahillista (Tobey Maguire), hänen tulevasta leskestään Gracesta (Natalie Portman), Samin vankilasta vapautuneesta veljestään Tommysta (Jake Gyllenhaal), näiden kolmen pedinvaihdosta ja tietenkin isätraumoista. Sam lähtee sotaan ja yllättäen joutuu helikopterionnettomuuteen. Löytämättä ruumista, hänet tietenkin julistetaan heti kuolleeksi ja kotiväki kärsii. Sam ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu vankileirille kestämään tekojensa seuraukset. Kotona Tommy ottaa tilaisuudesta vaarin ja alkaa välittömästi heittämään peittoa Gracen päälle lämmittämään ja alkaa sijaisisäksi Samin mukuloille. Että kiitos vain.

Elokuvaohjaaja on, kuten on tapana sanoa, juuri niin hyvä kuin hänen viimeisin elokuvansa. Ja Jimmy on mahdottoman hyvä. Leikkaukset kulkevat sujuvasti kotopuolen ja vankileirin helvetin välillä. Välillä olisi toivonut kiivaampaa leikkausta paikasta toiseen, mutta hyvä näinkin. Tilaa annettiin niin kuolemalle kuin paluullekin ja paluun kärsimyksiin. Juoni ei sorru typeriin ylilyönteihin tai siihen, että Sam olisikin muuttunut raivopäiseksi massamurhaajaksi, vaan tilanteet tuntuvat todellisilta. Kriittisyys sotaa kohtaan on maltillista, ei paista läpi kuten ei paista läpi myöskään sentimentaalinen patriotismi. Kaikki on hyvä näin.

Tiedän kyllä, että Tobey Maguire osaa näytellä, tai ainakin joskus osasi ja sitten hän tehtaili muutaman Spider-Man -elokuvan ja suuri kansa sisäisti hänet nörttinä Peter Parkerina. Luojan kiitos, Maguire päästettiin irti tästä multimegalomiljoonasopimuksestaan ja hän pääsi oikeasti näyttelemään. Tämä rooli on Maguiren uran paras rooli. Hän on niin hellyyttävä isä ja juuri niin psykopaattisen näköinen traumaattinen sotilas kuin hänen tarvitseekin olla. Minäkin pelkäsin häntä. Maguire vei huomion täysin muilta näyttelijöiltä ja vaikka Jake Gyllenhaalkin toki näytteli hyvin hän jäi roolisuorituksessa täysin "veljensä" varjoon. Natalie Portmanin esittämän Gracen rooliin olisin keksinyt tusinan parempia alahuuliväpättäjiä, vaikka ihan kiva (lue hyvännäköinen) kotiäiti olikin.

Tämä elokuva oli kamalan hyvä ja siksi onkin väärin Sheridania kohtaan, että se meni Suomessa täysin suurelta yleisöltä ohitse hyvistä arvioista huolimatta. Elokuva ei tavallaan kosiskele ketään ja paljas pintakin on Maguiren runneltu ja laihtunut torso. Olin elokuvan loppuun erityisen tyytyväinen, vaikkakin olen aika varma, että tähän on kuvattu myös toinen loppu ja koeyleisö valitsi tämän. Tulokset nähdään DVD-versiossa. Elokuva on melko vakavahenkinen ja siksi suosittelen tähän evääksi mitä tahansa Reilun Kerhon tuotetta. Oli se sitten vaikka kaffetta tai Oké-banaania, kaikki käy. Elokuvan katsoisin illalla televisiosta yhteiskunnalliseen aikaan kello yhdeksän valtakunnan verkosta heti uutisten jälkeen.

Kenelle: Oikeastaan kenelle tahansa
Miksi: 1. Tobey Maguire 2. Jim Sheridan 3. Kaksi tuntia illasta voi käyttää huonomminkin, esimerkiksi liikuntaan.

Joharinikkunaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Nussutteliks puksutteliks mun vaimoo?"

Little Miss Sunshine

2010-04-13T13:19:00.005+03:00

Jatkan tässä teemalla kivat elokuvat näin Sidewaysin jälkeen. Musiikkivideoita pääsääntöisesti ohjannut pariskunta Jonathan Dayton / Valerie Faris pääsivät käsiksi jaskapottiin vuonna 2007 ohjaamalla välittömästi Oscareita (kaksi) keränneen täyspitkän elokuvan. Elokuvaa tehtiin alusta loppuun viisi vuotta johtuen rahaongelmista ja jälkeenpäin tulee ajatelleeksikin, että miksi helvetissä? Juuri nämä henkilöhahmoihin perustuvat roolituselokuvat keräävät ne kultaiset pystit, jos ne vain on saatavilla.

Elokuva kertoo kerrassaan eriskummallisesta perheestä, jossa vaimo Sheryl (Toni Collette) esittää tasapainoisinta yksilöä. Mies Richard (Greg Kinnear) kauppaa menestystä huonolla menestyksellä, poika (Paul Dano) on päättänyt olla mykkä siihen asti, että pääsee lentäjäkouluun ja vaimon veli Frank (Steve Carrell) on yrittänyt itsemurhaa eri käänteiden jälkeen. Vaarilla (Alan Arkin) on identiteettikriisi ja on alkanut elämään uudestaan menetettyä nuoruuttaan. Yhtälössä on vielä yksi kohtalaisen tasapainoinen olento ja se on tällä kertaa pikkuvanha kuusivuotias Olive (Abigail Breslin), joka on voittanut kaupunkinsa kauneuskilpailun ja pääsee osavaltion kilpailuun finaaliin. Matkalla sitten kaikki on hassua ja vähemmän hassua.

Kuvaus tottelee steady-camia, käsivaraa, luonnonvaloja, kuten suurin osa tämän tyylilajin kuvauksista. Olen myös huomannut, että usein tämän lajin elokuvissa on joko keltainen tai vihreä DVD-paketti. Ohjaus on loistotyötä ja mietinkin, että elokuvan jaksottamisessa musiikkivideoiden parissa paljon työskennelleet saattavat olla jopa taitavampia kuin perinteinen pitkiä elokuvia ohjannut Metusalem. Hyvä esimerkki on David Fincher. Parasta elokuvassa on kuitenkin käsikirjoitus, joka on Michael Arndtin käsialaa. Kuten kaikki hyvät käsikirjoitukset muutenkin, myös tämä oli laakista osuma Oscareissa. Henkilöhahmot ovat niin riemastuttavia, että elokuvan jälkeen niitä jäi ikävä. Ajatuksella kirjoitettu.

Elokuvan vahvimpia puolia on myös näyttely. Alan Arkin sai ansaitusti Oscarin sivuosastaan ja Olivea myöten kaikki tekivät hyvää työtä. Elokuvan tekoaikoihin käsittääkseni kukaan ei ollut mitenkään erityisesti parasta a-ryhmää Hollywoodissa. Greg Kinnear ja Alan Arkin ovat yleensä olleet sellaisia perinteisiä sivuosanäyttelijöitä, mutta varsinaista pääosan kovaa luuta elokuvan tekoaikaan tässä ei ollut. Steve Carrellista tuli myöhemmin sellainen ja Paul Dano teki samoihin aikoihin mahtavan roolin There Will Be Bloodissa.

Komediaksi tämä oli yllättävän musta aina kiroilevaa vaaria myöten. Kuolemaa käsiteltiin myös melko samalla linjalla. Älyttömiä naurunremakoita en saanut, mutta hyvinkin monta sopivaa sellaista ja se riitti siihen, että hyvillä mielin otin lätyn ulos soittimesta. Elokuvaevääksi söin itse kurkkusämpylöitä ja ne osoittautuivat oivaksi evääksi mustaherukkamehun kera. Elokuva on jälleen parhaimmillaan kotisohvalla, ehkä vuokrattuna.

Kenelle: Kenelle vain. Kiroilu ei ehkä sovi perheen pienimmille.
Miksi: Elokuvan jälkeen huonoinkin päivä tuntuu onnistuneelta.

Kauneuskilpailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kopion tyylini Carrot Topilta"

Sideways

2010-04-11T20:57:00.003+03:00

Olen ajoittain todella huono katsomaan Oscar-ehdokkaana olleita elokuvia. Tuttuakin tutummasta Anttilan alelaarista osui kouraan kuutisen vuotta vanha Sideways, joka sai ehdokkuuksia viisi ja arvonnasta osui yksi kohdallekin (paras sovellettu käsikirjoitus). Lisäksi aihe sivuaa omaa ammattia, koska elokuva pyörii vahvasti viinin ympärillä.

Twilightin Edwardiakin (en vaivaudu edes linkittämään) syvemmällä kaapissa elävät kaverukset Miles (Paul Giamatti) ja Jack (Thomas Haden Church) lähtevät viiniretkelle Kalifornian aurinkoon. Siinä missä Miles on besserwisser rypäleiden osalta, Jack osaa paremmin asiat makuuhuonekaatojen puolella (oletan joukossa olevan miehiäkin) ja elokuvan alusta asti mukaan tarttuu niin viinipulloja kuin hyvin muotoiltuja leidejäkin.

Elokuva kuuluu taas sarjaan arkiromantiikka, joten elokuva on kuvattu studion ulkopuolella ja todennäköisesti gonzomaisesti luonnonvalolla ja todellisissa lavasteissa. Jos taas ei ole, niin hatunnosto autenttimaisuudesta. Hahmot ovat kirjoitettu sopivan virheellisiksi ja kukaan ei ole täydellisen näköinen. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Alexander Payne on tehnyt hyvää työtä, vaikka kyse ei ole mistään elämää suuremmasta elokuvasta, ellei juuri tavallisuus ole elämää suurempaa.

Miksi sen näköinen mies kuin Paul Giamatti voi päästä kovimpaan A-luokkaan, vaikka näyttää kaljuuntuvalta takiaiselta? Siksi, että hän on todella, todella hyvä näyttelijä. Thomas Haden Church onnistuu jälleen kerran ärsyttämään minua, vaikka ei oikeastaan tehnyt elokuvassa mitään väärin. Ehkä siksi, että hän näyttää arjalaisen Ridge Forresterin ja surffaripojan risteytykseltä ja puhuu kuin olisi kertomassa vaimolleen ikäviä uutisia. Elokuvan keskipisteessä on näiden kahden kummallinen ystävyys ja siksi naishahmot jäävät kaikesta romantiikasta huolimatta aavistuksen sivulle. Henkilökemiasta sen verran, että olin noin puoleen väliin elokuvasta aivan varma, että jossain kohtaa tulee se kohtaus, jossa Paul ja Thomas suutelevat. Onneksi ei, sillä elokuva olisi pitänyt katsoa humalassa loppuun.

Elokuva ei kuulu ehdottomiin suosikkeihin ja esimerkiksi viinielokuvana Bottle Shock on parempi. Se on kuitenkin hyvin tehty elokuva ja ennen kaikkea hyvin näytelty elokuva. Jokin ei vain iskenyt niin paljoa, että olisin elokuvan jälkeen erityisemmin ollut banaaneissa. Elokuvalla on kuitenkin yleisönsä ja en ihmettele, että elokuva on myös kriitikkosuosikki. Elokuvaevääksi suosittelen kalifornialaista punaviiniä nautittuna amerikkalaismaisen rennosti vaikkapa juustonaksujen kanssa. Elokuva on parhaimmillaan kotona hämärässä. Hieman kynttilänvaloa, säännöllinen tai satunnainen kumppani kainaloon ja eiköhän illan pitäisi olla onnistunut niin olohuoneen kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kenelle: Viinin trendikuluttajille, jotka ihanasti juovat uuden maailman viiniä.
Miksi: Koska joskus ym. kuntaan kuuluva Vappu Pimiä kertoi, että ranskalaiset eivät osaa tehdä viiniä.

Punkerovinkeroterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Juo vain koko lasi, tänään minä viettelen sinut"

The Imaginarium of Doctor Parnassus

2010-04-05T13:32:00.007+03:00

Monty Pythonina uransa aloittanut Terry Gilliam on taituri erityisesti fantasian maailmassa, jossa tehdään ero mielikuvituksen ja rosoisen todellisuuden välille. The Imaginarium of Doctor Parnassus on omintakeinen lisä Gilliamin ansioluetteloon ja samalla myös hatunnosto edesmenneelle Heath Ledgerille.

Tohtori Parnassus (Christopher Plummer) parantaa ihmisen sielua tarjoamalla heille matkaa omaan sieluunsa imaginariumin kautta, jossa he joutuvat tekemään valinnan onnellisuuden ja houkutuksien välillä. Apunaan hänellä on tyttärensä Valentina (Lily Cole), tämän ihailija Anton(Andrew Garfield) ja lyhytkasvuinen Percy (Verne Troyer). Parnassus on kuitenkin lyönyt pitkän elämänsä aikana vetoa Paholaisen, eli tuttavallisemmin Nickin (Tom Waits) kanssa ja tällä kertaa Paholainen on viemässä Parnassuksen tyttären, Valentinan. Paholainen tarjoaa kuitenkin uutta vedonlyöntiä ja apuun saadaan vielä hirttoköydestä pelastettu Tony (Heath Ledger).

Käsikirjoitus on omintakeinen tarina hyvästä, pahasta, valinnoista ja uhrauksista, jotka ovat sijoitettu boheemiin teatterikulkueeseen. Gilliamin kanssa elokuvan on käsikirjoittanut Charles McKeown. Pidin hahmoista paljon ja heihin tutustui hyvin kahden tunnin keston aikana. Elokuvalla on independent-elokuvaksi ollut melkoisen suuri budjetti, vaikka Ledgerin korvanneet Jude Law, Colin Farrel ja Johnny Depp eivät rooleistaan mitään ottaneetkaan. Gilliamin fantasiamaailma on taasen kolmiuloitteinen versio kaksiulotteisella pohjalla Monty Pythonin käsittämättömistä animaatioista ja se toimiikin väreineen melko hyvin. Todellinen maailma on likainen ja rosoinen, fantasiamaailma värikäs ja puhdas, joten kontrasti on selkeä. En tiedä, miksi Antonin ja Valentinan nimet ovat venäläiset, mutta varmasti tässä on jotain yhtymäkohtaa venäläiseen teatteriin. Kuka tietää, en minä ainakaan.

Näyttelytyöstä erityismaininta menee Tom Waitsille, joka esitti paholaista kuin itseään (ehkä näin onkin), eikä muutkaan huonoja olleet. Heath Ledgerin kuoleman jättämät aukot täytettiin sijaisnäyttelijöillä, joiden mukanaolo on kyllä selitettävissä, mutta ilmeisesti olen niin sivistymätön, etten tajua miksi vain Tonyn ulkonäkö muuttui. Olen kuullut ällistyttäviä kehuja Ledgerin roolisuorituksesta, mutta aika peruskauraa se oli, Tonya esitti parhaiten Colin Farrel. Sääli, että elokuvan ratkaisukohdan esitti juuri Farrel eikä Ledger.

Elokuva on malliltaan pienen yleisön indie-elokuva, jolla on kolmen Mannerheim-elokuvan budjetti. Parhaimmillaan kuva on Dominossa, ehkä Kinopalatsin kutossalissa yksin tai kotisohvalla isosta ruudusta. Evääksi suosittelen tölkkipunaviiniä ja juustolajitelmaa.

Kenelle: Jos mielestäsi kaikki erikoinen ja itsenäinen on hämmästyttävää taidetta
Miksi: Aina on raitapaita, jonka voi pukea päälle

Enchantéterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kaikilla miehillä, joilla on visio, on myös punainen läikkä päässään"

Twilight New Moon

2010-03-22T15:37:00.007+02:00

Twilight-elokuva tuotiin teinityttöjen makuuhuoneisiin noin vuonna 2008, eli olemassa on myös aika ennen Twilightia. Se oli aikaa, jolloin vampyyrit olivat oikeasti verenimijöitä, eikä teinityttöihin rakastuneita, kimaltelevia emo-poikia. Vampyyri inhimmillisenä olentona ei toki ole uusi valkokankaan saralla, saatikka homoeroottisena hahmona. Anne Ricen kirjan pohjalta tehty, Neil Jordanin ohjaama Veren Vangit vuodelta 1994 oli aikansa mestariteos. Tosin Anne Ricen vampyyri on traaginen hahmo, ei kaapin syvyyksissä elävä Jared Leto-kopio.

Kyllä. Minulla on ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan ja suurimmaksi osaksi siksi, että satuin erehdyksessä katsomaan ensimmäisen osan. Odotukset eivät olleet kovin suuria trilogian keskimmäiseltäkään osalta. Ulkopuolisen paineen takia katsoin elokuvan Twilight -New Moon.

Aikaa on taas kulunut hetki ja Bellan (Kristen Stewart) alahuuli värisee jälleen. Edward (Robert Pattison) on keksinyt tekosyyn lähteä Bellan luota, jotta hänestä ei tarvitsisi tehdä vampyyriä. Paikalle saapuu arjen sankari Jacob (Taylor Lautner), joka osaa moottoripyörien lisäksi korjata tunteita. Luonnollisesti "Jake" on synnynnäinen ihmissusi ja kolmiodraama on valmis. Sivujuonena ykkösosasta tuttu Victoria (Rachelle Lefevre) yrittää kostaa jonkun kuolemaa.

Pidän elokuvan väreistä, varsinkin metsäkuvista. Ne ovat synkkiä, mutta jotenkin mielenkiintoisia. Haluaisin mennä sinne vaikka pystyttämään teltan tai juoksemaan alasti susien kanssa. Kuvauksessa ei ole moitteen varaa, se on looginen, kronologinen ja kohtaukset ovat sopivan pituisia. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, joten jätän Stephenie Meyerin haukkumisen tähän, tosin lisää ehkä myöhemmin. Sen sijaan elokuvan käsikirjoittanut Melissa Rosenberg ja elokuvan ohjannut Chris Weitz voisivat tehdä jotain muuta kuin elokuvakäsikirjoituksia tai ohjata täyspitkiä. Ymmärrän, että elokuvan pääasiallinen kohderyhmä on teini-ikäinen tai nuori aikuinen nainen, mutta voi jumalauta. Ymmärrän paidattoman teini-ikäisen pojan näyttämisen elokuvassa, mutta sen kohtauksen voi järjestää muutenkin kuin:
"Ah, Bella, sinulla on haava päässä, anna kun otan paitani pois"

Lisäksi elokuvan noin kahden tunnin pituudesta noin tunti viisikymmentä käydään kahdenkeskeisiä keskusteluja lähinnä tunteista tavalla, jotka kuuluvat pokkariromantiikkakirjallisuuteen ja pöytälaatikkorunoihin. Loput kymmenen minuuttia ovat ihan onnistuneita taistelukohtauksia. Koko paskakeon päälle laitan vielä viimeisen kikkareen ja kerron, että elokuva oli aivan käsittämättömän ennalta-arvattava.

Näyttelytyö oli teennäistä. Edwardia näytellyt Robert Pattison voi mielestäni trilogian jälkeen etsiä töitä kauniista ja rohkeista ja viljellä jaksosta toiseen sitä samaa ilmettä. Se "voi tätä tuskaa ja kauheutta, olen vampyyri"-ilme. Bellaa näytellyt Kristen Stewart on ulkonäöllisesti rooliin sopiva hahmo. Tosin kolmannen alahuuliväpätyksen jälkeen teki mieli repiä Bellan pää irti väkivaltaisin tavoin. Koska olen kaikkien kaveri ja haluan joskus antaa taputuksen olalle, Pattisonista ja Stewartista huomaa, että he penetroivat (toisiaan) myös vapaa-aikana. Elokuvan ammattitaitoisimman rooli- ja vampyyrisuorituksen teki Michael Sheen vampyyripäällikkö Arona. Toivon näkeväni hänet trilogian kolmannessa osassa repimässä päitä irti.

Tiedän, en ole elokuvan kohderyhmää ja siksi minun ei kuuluisi katsoa näitä. Tiedän, olen ahdasmielinen ja menen valtavirran mukana, koska en ymmärrä Twilightin syvintä olemusta. Tiedän, olen tunnevammainen antiromantikko, joka polttaa ruusut ja kusee kaiken kauniin päälle. Tiedän, emmä tajuu. Kuitenkin minua vaaditaan katsomaan elokuva ja miettimään, mitä olen katsonut. Uskokaa pois, minä olen miettinyt. Mormonitaustainen Meyer vaalii kunnon kristittyjä arvoja ja kertoo niitä tönkön vampyyritarinan kautta nuorille neideille. Himolle ei saa antaa valtaa, ei seksiä ennen siunausta ja sudet kulkevat keskuudessamme lampaiden vaatteissa. Vertauskuvat ovat niin ilmiselvät, että se on jo kornia. Jotain on kuitenkin tehty oikein, koska elokuva ja sen oheistuotteet myyvät jopa Kreiville uskomattomia summia. Elokuva- ja kirjasarja on tuotteena kultakimpale, mutta valitettavasti hyvää elokuvaa se ei siitä tee ja sellaisiahan Kreivi täällä arvostelee.

Elokuvan evääksi suosittelen jotain imelää ja makeaa. Parhaimmillaan elokuva on poistomyynnissä, unohdettuna yhden aikakauden trendinä. Suurimmat taputukset elokuva saa soundtrackistaan.

Kenelle: 14-25 vuotiaalle tytölle, joka kiinnittää tai kiinnitti poikien julisteita seinille.
Miksi: Jacob on suurimmaksi osaksi leffaa ilman paitaa.

Sparkleterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tämä on ihan hyvä sellaisenaan.

Green Zone

2010-03-18T11:10:00.005+02:00

Paul Greengrass pysyi suhteellisen tuntemattomana ohjaajana, kunnes 2002 kehitteli elokuvan Bloody Sunday. Tämä avasi tien suuriin studioihin ja syntyi kaksi viimeisintä Bourne-trilogian osaa, jotka ovatkin sarjan parhaat, sillä Greengrass osaa ohjata kerrassaan hengästyttävää toimintaa. Hiljaisena viikonloppuiltana Queen Jane kehoitti minua katsomaan elokuvan Green Zone dekkarina, ei sotaelokuvana jona sen muut arvon kriitikot ovat erheellisesti katsoneet. Aikoina, jolloin jokainen ohjaaja haluaa olla poliittisesti korrekti, sotaa kritisoivia Irak-elokuvia tulee valkokankaalle kuin makkaratehtaasta nakkeja.

Elokuva kertoo Yhdysvaltain Sotilasmestarista, Milleristä (Matt Damon), jonka hommiin kuuluu joukkotuhoaseiden etsintä. Sen sijaan, että hän tekisi työtään, hän käyttää aivojaan ja toteaa, että niitä ei ehkä ole. Soppaan saadaan sekaisin CIA:n agentti Martin Brown (Brendan Gleeson), mulkku pukumies Poundstone (Greg Kinnear) ja luonnollisesti tiedotusvälineidän naissukupuolen edustaja Lawrie Dayne (Amy Ryan).

Jälleen kerran annoin trailerin johdattaa harhaan ja luulin elokuvan olevan jonkinlainen kostotarina, jossa Matt Damon on julistettu ideologiansa takia lainsuojattomaksi ja sotilaskoneisto yksityisarmeijoineen jahtaa Mattia pisin Bagdadin katuja. Väärin. Kyseessä on huippujännäri. Yleensä, kun näen käsikirjoittajana Brian Helgelandin, voin huokaista helpotuksesta sillä tiedossa on laatua. Toki jokaisen uralla on kompastuksia, mutta jännityksen ja trillerin saralla Helgeland on Hollywoodin ykkösnimi. Greengrassin ohjaus on hyvin tunnistettavaa, sillä jännitystä seuraa jatkuva kevyt bassomusiikki (tuttu Bourne-elokuvista) ja nopea leikkaus. Käsivarsikamera on myös Greengrassin elokuvista tuttu käytäntö. Kreivitär valitteli hieman nopeita leikkauksia ja "tärisevää" kuvaa, mutta taas minun mielestäni se oli elokuvan vahvuuksia, jotka kertovat kovasta elämästä ja temmosta Bagdadin sykkeessä.

Matt Damon on juuri sopivan sympaattinen mies esittämään Yhdysvaltain sotilasta, joka kokee vääryyttä valtionsa suunnalta. Hän kokee olevansa oikealla asialla ja kun tietyt esteet tulevat tielle, Matt etsii ainoastaan totuutta ja oikeutusta sodalleen. Brendan Gleeson esittämässä jenkkiä oli jotenkin tönkkö ja aksenttikaan ei osu kohdalleen. Greg Kinnear onnistuu mulkkunsa esittämisesssä, sillä aina välillä tekisi mieli hieman tempaista päin poijua. Toimittaja oli roolina aavistuksen ylimääräisen oloinen ja tulinkin miettineeksi, että varmasti alkuperäisessä kirjaversiossa rooli on isompi.

Minulle on aivan sama kuinka monta Irakista kertovaa sankaritarinaa vuodessa tulee, mutta kun tällaisia äärettömän hyviä jännityselokuvia voidaan luoda siihen ympäristöön, antaa tulla. Jenkkisotapropagandaelokuva? Ei sinne päinkään ja vaikka olisikin niin antaa olla. Amerikka käy jatkuvasti räiskimässä pyssyjä ympäri palloa ja jos siitä tehdään AMERIKKALAISelokuvaa, niin antaa tulla vain. Eihän tämä nyt kuitenkaan ollut We Were Soldiers. Kun unohtaa lisäosien todennäköisen "Support Our Troops"-joutavuudet, niin hyvä leffailta on taattu. Elokuva toimii niin elokuvissa kuin varmasti kotisohvallakin. Jos väsytti ennen elokuvaa, niin elokuvan aikana ei varmasti. Varaa mukaan paljon karkkia, sillä toiminnan edetessä esimerkiksi lakupussi katoaa hyvinkin nopeasti taivaan tuuliin.

Kenelle: Hengästyttävän toiminnan ystävälle
Miksi: Bourne-elokuvat siirtyneet Bagdadiin

Sotakoneistoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kannattaakohan minun heilua Bagdadissa AK-47:n ja shemagh-huivin kanssa?"

Julie & Julia

2010-03-16T20:58:00.006+02:00

Minä pidän sympaattisista elokuvista, kuten Juno tai Bottle Shock, koska elokuvan aikana ja sen jälkeen naamaa koristaa sellainen pieni vieno hymy. Elokuvan vakavatkin kohdat ja vaistoinkäymiset vain tuntuvat arkisilta ja niihin on helppo samaistua.

Nora Ephron ohjasi vuosi takaperin ilmestyneen elokuvan Julie & Julia, joka perustuu kahteen kirjaan ja yllättäen nämä kumpikin ovat totisen totta. Nora Ephron taitaa kivakiva-leffat, sillä historiasta löytyy jo kaksi klassista pariskuntaelokuvaa, Uneton Seattlessa ja Sinulle on posti@, joita tosin kumpaakaan ei ole tällä vuosikymmenellä tehty. Pitkän kuivan kauden jälkeen ja parin typerän elokuvan (mm. Bewitched) jälkeen syntyi ah-niin-ihastuttava Julie & Julia.

Elokuva kulkee kahdella aikakaudella, kummassakin pääosassa sen ajan moderni itsenäinen nainen. Sota-ajan jälkeinen Julia (Meryl Streep) haluaa olla kokki ja kirjoittaa kirjan ja nykyajan Julie (Amy Adams) haluaa kirjoittaa blogia Julian kirjasta. Tarina kertoo tekemisen vaikeudesta ja siitä kuinka hieno asia on perinteinen ja ihana aviomies.

Oli mukava huomata, kuinka tärkeä asia on hyvä ohjaus. Tällä kertaa ohjauksella luotiin se mielikuvien Pariisi, jossa kaikki purevat patonkia ja joka puolella kasvaa seinissä kukkia. Sama tunnelma oli laadukkaalla ohjauksella siirretty New Yorkin lähiöön, Queensiin. Ephron ansaitsee tunnustuksen myös mahtavasta käsikirjoituksesta, jolla oli yhdistetty onnistuneesti kaksi kirjaa yhdeksi elokuvaksi. Kokenut Hollywood-elokuvan tuijottaja odottaa odottamatonta KÄÄNNETTÄ, jumalaa koneesta tai vähintään traagista kohtausta, jossa päähenkilö painii omien tuskiensa kanssa. Ei. Tottakai tässäkin itketään, mutta silleen kivasti.

Meryl Streepiä ylistetään joskus jopa kyllästymiseen asti, mutta Julie & Julia todistaa jälleen kyllästymisen aiheettomaksi. Tottakai sitä miettii, että mahtoikohan Meryl ylinäytellä roolinsa, mutta en usko että Meryl osaa ylinäytellä. Tai sitten ylinäyttely on harkittua, koska Meryl ei tee virheitä. Poikkeuksellisesti yhdenkään näyttelijän suoritus ei ottanut minua päähän, koska yleensä löytyy se yksi pieni sivuosanäyttelijä, jonka minun tekee mieli mahdollisesti hakata. No mister.

Koska minä pidän myös Tapani Maskulasta, en jaa edelleenkään pisteitä. Jos taas jakaisin, tämä olisi niin viiden tähden elokuva kuin elokuva voisi olla. Elokuvaa katsoessa hymyilyttää, naurattaa ja välillä jopa pieni liikuttuminen vilahtaa suupielessä. Elokuvassa ei ole mitään tehty väärin, vaan jokainen palanen on kohdallaan. Yksi lemppareistani. Elokuva on parhaimmillaan kotisohvalla, mielellään kumppanin kanssa. Elokuvaevääksi suosittelen luonnollisesti lämmintä ruokaa, meillä tehtiin lihapataa. Jos sorrut valmisruokiin, osta edes yrttipatonkia. Ei missään muualla tai muulla tavalla.

Kenelle: En keksi sellaista ihmisvihaajaa, joka ei tästä elokuvasta pitäisi
Miksi: Koska hyvää ruokaa ei tulla koskaan nauttimaan pillereinä

Burgundinpataterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Ranskassa kokeillakaan ei ole verta ja suolenpätkiä paidalla

Sinkkuelämää

2010-03-11T15:00:00.002+02:00

Vannoin joskus, että tätä elokuvaa en tule katsomaan ellen satu olemaan heroiinin vaikutuksen alaisena sidottuna penkkiin. Kuitenkin satuin katsomaan sarjaa viimeiseltä kaudelta muutaman jakson ja minua jäi jostain syystä kiinnostamaan miten tarina päättyy. Lainasimme elokuvan Kreivittären ystävättäreltä ja hetki tuli. Minä katsoin elokuvan Sinkkuelämää.

Tarina kertoo neljästä eukosta, jotka keski-iän kynnyksellä kokevat niin aviorikosta kuin identiteettikriisiä. Carrie (Sarah Jessica Parker) on menossa äijänsä kanssa vihdoin naimisiin ja sitten jätetäänkin alttarille, Mirandan (Cynthia Nixon) mies kävi vieraissa, koska Mirandan puska oli liian voimakaskasvuinen, Charlotte (Kristin Davis) on oma onnellinen itsensä ja Samantha (Kim Cattrall) ei saa taaskaan tarpeeksi seksiä. Elokuvan aikajana on noin vuosi, jolloin pohditaan amerikkalaismaisesti lähinnä tunne-elämää.

Elokuvan ohjannut Michael Patrick King on aikaisemmin tehnyt lähinnä Sinkkuelämän sarjaversion jaksoja ja sen huomaa, sillä elokuva on kuin kooste yhdestä tuotantokaudesta tai muutaman jakson mittainen SubTV:n Sinkkuelämää-maraton. Se ei ole nähnytkään elokuvamaisuutta ja käsikirjoitus ontuu kuin keskiverto katsoja ensimmäisen peppuseksin jälkeen. En tiedä, mitä kullin vilauttamisella tahdottiin ilmaista, mutta mitään kohahduttamista järjellisempää syytä en keksinyt.

"Uudessa Sinkkuelämää-elokuvassa vilahtaa JORMA!"

Näyttelytyö oli joko huonoa teatteria tai korkeintaan saippuasarjatasoa. Kohtaus, jossa "Big" yrittää mennä itkevän Carrien perään aiheutti niin kutsutun facepalm-ilmiön, joka ei ole kuin ehkä Borat-elokuvan kohdalla hyvä asia. Ainoa maininnan arvoinen suoritus on Chris Nothin "Big", joka ei ollut hyvä, mutta ainakin siedettävä.

Suosittelen tätä Cosmopolitania juoneille lobotomiapotilaille, joiden ei tee mieli defenestroida itseään heti elokuvan jälkeen. Tämä on luonnollisesti tehty sarjan faneille, eli ei minulle, eikä kenellekään itseään kunnioittavalle miehelle. Tämä on varoituksen sana: Kun toinen osa jyrähtää ruutuihin ja tyttöystäväsi haluaa mennä sen kanssasi katsomaan, niin älä. Mikäli kuitenkin näin käy, ota laksatiiveja mukaan, jotta saat ainakin tekosyyn poistua teatterista ennen alkutekstejä. Kuvaa tai mukanokkelaa tekstiä en tähän laita, sillä ne kuvatekstit elokuvassa jo sanottiin.

Kenelle: Sarjan faneille
Miksi: En osaa kyllä yhtään sanoa

psykiatriatarvitsevinterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

The Blind Side

2010-03-11T14:39:00.003+02:00

Oscar-huuman jälkimainingeissa Finnair oli palkinnut matkustajansa Oscar-palkinnon saaneella The Blind Side -elokuvalla. Kreivi on aina ollut poliittisesti korrektien urheiluelokuvien ystävä, joten sankarihetkiä on luvassa.

Elokuva kertoo isosta mustasta pojasta, Michael Ohrerista (Quinton Aron), jolla on huono lapsuus. Tarina ei ole Yhdysvalloissa tai oikeastaan missään muuallakaan kovin ihmeellinen, mutta tämä musta poika saa avukseen upporikkaan valkoisen kaakattajan, Sandra Bullockin esittämän Leigh Anne Tuohyn, joka keventää taakkaansa ja ostaa taivaspaikan hoitamalla pojan kouluasiat kuntoon. Siinä sivussa hän on mahtavan kova soikean pallon pelaaja. Niin ettei tarina olisi äärettömän korni, se on myös tosi.

Käsikirjoitus ei paljoa anna varaa ylimääräiseen taiteiluun tarinan ollessa näinkin nuori (oikea Michael Oher varattiin NFL:n vuonna 2009), mutta äärettömän tunteellisiin kohtauksiin se oikeinkin sovelias. Ohjaajan aikaisempi työ pallilla on ollut Alamo, joka kuuluu elokuviin jonka jätin kesken. Ei tämäkään mestariteos ole, mutta tarina itsessään on niin hyvä, ettei ohjaajan kosketusta huomaa. Ehkä se oli ohjaukseltaan liian perhe-elokuvamainen.

Sandra Bullock sai elokuvasta Oscarin, koska osasi näytellä Julia Robertsille tarkoitettua roolia. Tietämättä faktaa, että Julialle oli roolia tarkoitettu, rikkaan kotiäidin paikka oli kuin hänelle valettu. Nyt sen vain teki yhtä hyvin Sandra Bullock ja siitä sitten tipahti kultainen takkakoriste. Michael Oheria näytellyt Quinton Aaron oli joko hyvä tai vähän ehkä huono, mutta en osaa päättää. Pitäisi nähdä ehkä millainen todellisuuden vastine on. Kantrilaulaja Tim McGraw, joka esitti Michaelin sijaisisää oli oikeastaan roolissaan "joojoo"-aviomiehenä elokuvan parhaita.

Elokuva oli lentokoneessa laatuviihdettä ja sopii täydellisesti ennalta-arvattavasta ja kornista tarinastaan huolimatta mahtavasti niin matkaviihteeksi kuin kotisohvallekin. Ei ehkä elokuvateatteriin. Evääksi suositellaan peruspoppareita tai yksittäispakattua lentokoneruokaa.

Kenelle: Rotutietoisten urheiluelokuvien ystäville
Miksi: Iso mies taklaa. Iso mies taklaa hyvin.

Nahkapalloterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Voitko mennä tänään nukkumaan tuo asu päällä? Haluaisin katsella"

Aikamatkustajan vaimo, vai kuinka?

2010-03-11T14:12:00.002+02:00

Lentokoneen elokuvavalinnat ovat lippulaivakoneissa mittavat, mutta tekstityksen ja diskantin puutteessa omalla tavallaan rajalliset. Suurimman osan muista elokuvista nähneenä valitsin eeppiset mittapuut täyttävän romanttisen draaman Aikamatkustajan Vaimo.

Robert Schwentken uutukainen kertoo jostain syystä aikamatkustavasta Henry DeTamblesta (Eric Bana), joka kaikkien aikajatkumoiden vastaisesti tapaa tulevan vaimonsa, tosin itse hän ei sitä tiedä, mutta vaimo (ah-mä-haluan-sua Rachel McAdams) tietää, koska tulevaisuuden Henry on kertonut siitä. Henry siis matkaa ajassa perhosvaikutusmaisen yllättäen yrittäen samalla tyydyttää vaimoaan laukeamalla ennen kuin katoaa.

Käsikirjoituksessa on kyllä potentiaalia, mutta täysin selitämättömän ilmiön selittäminen olisi pitänyt jättää selittämättä, koska siihen ei järjellistä selitystä tule löytymään. Viittaukset epilepsiaan vihjaavat, että alkuperäisen novellin kirjoittajalla on sellainen ollut ja "aikamatkustaminen" on helpottanut asian käsittelyä. Henkilökohtainen tarina, joka ei oikein nyt päässyt oikeuksiinsa valkokankaalla. Ohjaus on yrittänyt jäljitellä Benjamin Buttonin uskomatonta elämää, mutta täysin siinä epäonnistuen. Rytmitys on pielessä ja elokuvassa on selittämisen makua.

Näyttelytyö on takuuvarmaa ja olenkin aina kummastakin päähenkilöstä pitänyt. Rachel McAdams on kenelle tahansa miehelle hyvä tekosyy katsoa elokuva tyttöystävän kanssa. Kun keskiössä on kahden ihmisen tarina, sivuosista ei tulla palkintoja jakamaan, sillä niin statisteiksi he jäävät.

Elokuvasta ei jäänyt oikein mitään käteen ja tulee unohtumaan videovuokraamon syövereihin pitkäksi aikaa, sillä mitään mieleenpainuvaa elokuva ei antanut. Suosittelen elokuvaa pariskunnille maanantai-illaksi. Pussillinen mikropoppareita ja lämmin kainalo. Kyllä se plikka viimeistään lopussa tirauttaa kyyneleen, jos on cosmopolitan-tyyppiä.

Kenelle: Pariskunnille
Miksi: Toinen voi nauttia Eric Banasta ja toinen Rachel McAdamsista

Huomenterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Jos sujautan äkkiä, niin ehkä tulen ajoissa?"

Dreamgirls

2010-03-01T13:32:00.006+02:00

Kurjenmäen Kreivi joutuu aika-ajoin katsomaan plikkojen elokuvia, koska sattuu elämään parisuhteessa. Nyt ei kuitenkaan ollut siitä kyse, vaan Kreivi omaehtoisesti ehdotti tyttöystävälleen tätä elokuvaa, koska ajatteli sen olevan sellainen "mää ja sää" -elokuva. Bill Condon (koko ajan tekee mieli kirjoittaa Condom, koska olen vanha, mutta en aikuinen), joka aikaisemmin tunnettiin elokuvista joita kukaan ei tiedä. Tällä kertaa hän ohjasi Broadway-musikaaliin perustuvan musiikkielokuvan Dreamgirls, johon palkattiin pääosaan kaikenlaisia mustia tähtiä niin musiikin kuin elävän kuvankin saralta.

Elokuva alkaa kykykilpailusta, johon The Dreamettes-niminen kolmikko johtotähtenään Effie White (Jennifer Hudson), jolla sattuu olemaan upea ääni ja muutama ylimääräinen kilo. Kavereina on minun googlen kuvahaun yksi all time favourite, eli Beyoncé Knowles ja elokuvan nobody Anika Noni Rose, jolla on melkein suomalainen nimi. Jamie Foxxin esittämä autokauppias-manageri houkuttelee tytöt Eddie Murphyn esittämän paikallisen kuuluisuuden taustakuoroon ja siitä alkaa matka kohti tähtiä.

Juoni on tyypillinen ryysyistä rikkauksiin tarina, jossa on roistoja sekä sankareita. Se on myös kasvutarina, mutta ennen kaikkea musikaali. Laulujen sanat ovat hätäisenoloisia, vaikka en nyt tosin tiedä millaisia sanoituksia AARÄNBEE-biiseissä yleensä on. Melko naiiveja näköjään. Kuvaus on tasokasta ja ohjaus ei herätä vihaa, mutta ei myöskään kummempia ihailuja. Kaikki kimaltelee, kiiltää ja tukatkin on kivasti. Tyttöystäväni mietiskelikin, että kuinkakohan monta kertaa esimerkiksi Beyoncé vaihtoi peruukkiaan elokuvan aikana.

Varsinainen näyttely oli melko tönkköä, tosin Eddie Murphy yllätti positiivisesti. Hän näytteli roolinsa jopa niin hyvin, että oli elokuvan sympaattisin hahmo. Jamie Foxx veti riman alta ja Danny Glover oli oma itsensä. Ihmettelin hieman Effie Whitea näytelleen Jennifer Hudsonin Oscaria roolistaan, koska ei se nyt NIIN ihmeellinen suoritus ollut. Osasi vähän parkua samalla kuin lauloi ja niin edelleen.

Tämä oli sellainen mustien oma elokuva, jossa valkoiset olivat pääsääntöisesti lusikkavarkaissa käyviä harakoita ja Beach Boys-hahmoja. Laulut olivat ajoittain liian pitkiä ja välillä piti katsoa kelloa, että koska se ylinäytelty kirkuminen loppuu. Elokuva on hyvää viihdettä kaikesta huolimatta kotisohvalla tyttöystävän kanssa 32 tuuman televisiosta lauantai-iltana. Elokuvaevääksi suosittelen jauheliha-pekoni-ananas-jalapeno -pizzaa, mudcakea ja Coca Colaa.

Kenelle: Pariskunnille ja varmasti tyttöjenillan viihdykkeeksi
Miksi: Rakkautta, tuskaa ja iloa hyvän musiikin säestämänä

Motownterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Minun booty-shake on kaikkein muhkein! Tiedättehän sen, mister"

The Men Who Stare At Goats

2010-02-27T12:41:00.001+02:00

Tuottajana ja näyttelijänä enemmän tunnettu Grant Heslov on aikaisemmin ohjannut hädin tuskin levitykseen päässeitä elokuvia. Tällä kertaa hän on vakuuttanut isokenkäiset tuottajat (osin myös itsensä) ja ohjannut viihdyttävän rallin kansainväliseen teatterilevitykseen. Miehet Jotka Tuijottavat Vuohia sai Suomessa ensi-iltansa helmikuussa, mutta Yhdysvalloissa jo esimerkiksi syyskuussa 2009.

Elokuvan tarina on kerrassaan eriskummallinen, mutta jo alkutekstit kertovat yleisön vielä hämmästyvän kuinka paljon elokuvasta on totta. Toimittaja Bob Wilton (Ewan McGregor) eroaa vaimostaan ja menee purkamaan suruaan tietenkin Irakiin, mutta ennen kuin ylittää rajaa, hän tutustuu eriskummalliseen mieheen, Lyn Cassadyyn (George Clooney), jonka nimi soittaa kelloja menneisyydestä. Yhdessä he aloittavat taipaleen kohti kukkia, mehiläisiä ja armeijan rahoittamaa New Age -liikettä.

On tosiaan hämmästyttävää, kuinka paljon elokuvasta on totta, vaikka se onkin fiktiivinen tarina. Taustalla on Yhdysvaltain armeijan rahoittama New Age -liike, First Earth Battalion, jolla yritettiin voittaa vihollisen sydämet ennen kuin heidät valloitetaan tappamatta. Elokuva on malliltaan satiiri ja käsikirjoitus onnistunut kaikin puolin. Olisi hyvin voinut olla vaikka Coenin veljesten tarina outoine roolihahmoineen. Sellainen mukava veijari-kaveri-sitoutumistarina, jonka taustalla piilee armeijan halu saada sotilailleen psyykkisiä voimia.

Ilmeisesti Grant Heslov on pitkällä tuottaja-näyttelijäurallaan luonut mittavan suhdeverkoston, jolla saadaan muitta mutkitta rooleihin sellaisia nimiä kuin Ewan McGregor, George Clooney, Jeff Bridges ja Kevin Spacey. Muuten moinen roolitus tuskin olisi onnistunut. Jokainen tekee tasonsa mukaista työtä ja Clooneykin antaa ymmärtää, että hänestä on muuhunkin kuin esittämään Danny Oceania. Tuli roolista hieman mieleen taannoinen O Brother, Where Art Thou? Hillitön filmi sekin.

Kummallisuudessaan elokuva on loistava tuotos ja on erityisesti mies-elokuva, mahtoikohan varsinaisessa puheroolissa olla yhtään naista? Hiekkapimppafeministit, puhukaa. Elokuva antaisi itsestään parhaat puolet joko elokuvateatterissa tai kotona lauantai-iltana kaveriporukassa. Naiset loistavat elokuvasta poissaolollaan, mutta ei tarkoita sitä etteikö naiset voisi George Cl... elokuvaa katsella. New Age -teemalla kun mennään, suosittelen evääksi elokuvaa varten Okan mixiä Kauppahallista (vaihtakaa pussia tosin, se rapisee mahdottoman paljon) ja Sipuli-kojusta joku mango-porkkana-herne-maissi-paprika -juoma.

Kenelle: Puunhalaajahipeille, jotka eivät ota itseään vakavasti
Miksi: Osoittaa, että United States Of America ei välttämättä ihan aina yritäkään tappaa vihollistaan ja osoittaen samalla, kuinka sekopäisestä laitoksesta on kysymys

Woodstockterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
George Clooney tienaamassa opiskelurahojaan käänteentekevässä vuohiseksifilmissä, Miehiä, jotka astuivat vuohia (1977)

Elämyksistä elokuvateatterissa

2010-02-25T01:28:00.004+02:00

Kreivi toisinaan nauttii elokuvateatterielämyksistä ja maksaa satunnaisesti niistä ihan mielellään sen noin kymmenen euroa. Hintaan kuuluu luonnollisesti määrätty määrä hälinää, kuten yhteisnaurut, yksittäisen nuorikon pieni kiljahdus tai karkkipussin rapina. Joku välillä jopa yskäisee. Kun taakse istuu noin neljä kappaletta teini-ikäistä lukiolaispoikaa, voi vetää sen kymmenen euroa yhtä hyvin vesiklosetista suoraan alas.

Tämä on avoin kirje teille, te isin pikku kakkakikkareet:

Ymmärrän mitä parhaimmin tilanteen jossa neljä itsestään ja seksuaalisuudestaan epävarmaa Svea-pipoista nilviäisenpoikaa saapuu elokuvateatteriin. Viereistä poikaystävää viihdytettävä kaikin mahdollisin tavoin. Yksi niistä on jokaisen kohtauksen ylimääräinen kommentointi, joka on vain ja ainoastaan kertojan omasta mielestä hauska. Tilanteen irvokkuutta lisää se, että kivekset eivät ole aivan vielä laskeutuneet, joten one-liner on viattomalle sivulliselle yhtä miellyttävä kuin kalloporaus ilman anestesiaa.

Entisenä murrosikäisenä Kreivi tietää, että puberteetin kynnyksellä jalkahien eritys voi olla hyvinkin voimakasta. Siksi olisi erityisen tärkeää, että nämä integroidut wunderbaumit pidettäisiin ainakin Kreivin seuralaisen selkänojalta pois. Onneksi osasitte olla aloillanne Kreivin äärimmäisen tiukan tuijotuksen jälkeen tarvittavat kaksikymmentä minuuttia, jotta juoni vei mukanaan. Valitettavasti Kreivin seuralainen ei päässyt jakamaan tätä luksusta joten siksi tämä kiitoskirje.

Koska en päässyt jakamaan kenttäoikeutta paikanpäällä, joka tässä tapauksessa olisi ollut väkivaltainen defenestraatio, täten toivon, että näin taloustaantuman jälkilöylyissä vanhempanne tekevät henkilökohtaisen konkurssin ja ajan myötä opitte tuntemaan rahan arvon. Siihen asti toivon teidän käyttävän Makuunin, FilmTownin tai UVD:n palveluita.

Haistakaatekinpaskaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Suljettu Saari

2010-02-25T00:00:00.005+02:00

Rollarisekoilunsa jälkeen Martin Scorsese on palannut varsinaisen leipätyönsä ääreen ohjaamaan elokuvaa, jossa on Leonardo DiCaprio, eli D-Cap ja pari muuta kamua. Viimeisin iso juttu Scorsesen uralla oli Oscar-palkinto ohjauksesta elokuvassa The Departed. Sitä ennen hän oli saavuttanut noin seitsemän ehdokkuutta pääsemättä pitämään kiitospuheita. Scorsese itse muistaakseni totesi gaalassa, että heti kun hän ohjaa genre-elokuvan, ehdokkuuksia satelee ja täyspotteja osuu. Tällä kertaa Scorsese on lähtenyt synkistelemään oikein olan takaa ja tuloksena saatiin Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu Saari.

Elokuvan keskiössä on aikaisemmin mainittu Leo D-Cap, aina jostain syystä pulskalta näyttävä Mark Ruffalo ja itse saari natsiviitteineen. Leon esittämä Teddy saapuu Shutterin saarelle partnerinsa Chuckin (Ruffalo) kanssa selvittämään jonkun mielisairaalasta kadonneen akan (Emily Mortimer) tapausta. Kumpikin kaverus epäilee kaikessa olevan koira haudattuna. Mysteeri on pelin nimi, vaikka ihan oikeasti luulin trailerin perusteella kyseessä olevan lajike nimeltä kauhu.

Olen varmaan kertonut puolelle valtakuntaa, että menen katsomaan Scorsesen kauhuelokuvaa, vaikka meninkin katsomaan psykologisen trillerin alakategoriaa psykologinen mysteeri. Kun odottelee tunnin verran mörköjä niitä saamatta, voi keskittyä itse juoneen, josta tulee mieleen:"Ei se paska ollut, mutta..." tai "Ei ollenkaan huono, mutta...". Loppuratkaisusta annetaan elokuvan mittaan sen verran vinkkejä, että jopa takanani istuneet teini-ikäiset, ruuvipenkkikidutusta kaivanneet Svea-pipopäät tajusivat mistä on kysymys.

Heti ensimmäisestä kuvasta huomaa, että Scorsese on yrittänyt kuvata film noiria niin keskittyneesti, että on unohtanut oman erityislahjansa, eli rytmin. Kohtaukset tuntuvat ainaliian pitkiltä tai liian lyhyiltä. Välillä taas haetaan dramatiikkaa kohtauksista, joissa niitä ei tarvita. Yritetään ilmeisesti luoda illuusiota siitä, että kaikissa ja kaikessa on jotain epäilyttävää. Scorsese on tässä jotenkin niin vieraalla maaperällä, että harjaantuneempaa katsojaa oikein vituttaa. Mutta ne kuvat. Voi että ne kuvat. Voisin mainita tässä noin kuusikymmentä kohtausta, jotka voisin ottaa valokuvana seinälleni. Saari on kuvattu mielettömän hyvin ja varsinkin kuvat, joissa aallot lyö lohduttomasti kalliota vasten, voisin tuijottaa tuntikaupalla. Tuli mieleen tuo kotoinen Kurjenmäen saaristo synkkänä syysiltana.

Elokuvan parasta antia on Leonardo Dicaprion näyttelytyö murenemispisteessä olevana etsivänä. Muut antavat itsestään juuri sen perusnaaman, mitä heiltä odotetaankin. Ruffalo oli roolissaan jotenkin niin film noir, että olisin sujauttanut hänet Saturday Night Liven Chinatownin maisemiin vaikka heti, Max Von Sydowin pukeminen natsilääkäriksi oli ratkaisuna jotenkin naiivi ja Ben Kingsley laitoksen pääkallonkutistajana oli liian perusvarma onnistuminen. Isot hatunnostot Leon ohella saa lähinnä b-elokuvista ja teinisarjoista tuttu Michelle Williams (Dolores)

Olkaa huoleti, pidin kyllä elokuvasta ja se oli kaikessa yllätyksettömyydessään jopa ihan onnistunut. Mutta jos elokuviin tullessa odottaa ensinnäkin trailerin perusteella kauhuelokuvaa ja toisekseen Scorsesen tyylikästä mestarityötä ja saakin käteensä keskinkertaisen psykologisen trillerin hutiloidulla ohjauksella, niin saatan jopa sanoa olleeni pettynyt. Suoraan elokuvista tullessani en oikein osannut sanoa elokuvasta mitään, mutta vuorokausi jälkeen hienoinen pettymys raapii klyyvaria. Scorsese yrittää tässä niin paljon maksimoida ahdistusta ja tuskaa, että se menee jo korniuden puolelle. Elokuvaevääksi suosittelen vatsanpohjalle biisoniburgeria Lone Star-ravintolassa.

Kenelle: Sinulle, joka et katso toista sataa elokuvaa vuodessa.
Miksi: Saatat ehkä olla painamatta "tänään olen elokuvakriitikko" -nappulaa

Pakkopaitaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Hmmm... Viinaa vai pesää. Hmm..."

Hikinen iltapäivä

2010-02-08T19:14:00.000+02:00

Vuonna 1975 julkaistiin jälleen yksi sen aikakauden elokuvista, jossa Al Pacino sanoi jotain merkittävää. Nyt se oli "Attica! Attica!" ja elokuva oli Hikinen Iltapäivä, eli Dog Day Afternoon. Kohtauksen ikimuistoiseksi teki Pacinon improvisointi tilanteessa. Elokuva piti alkujaan ollan nimeltään Boys In The Bank, mutta aiheellisesti elokuva nimettiin uudestaan. Tosin suomenkieliseltä tökeryydeltä se ei säästynyt - myös sen aikakauden tunnusmerkkejä elokuvissa. Elokuvan Ohjasi Sidney Lumet, joka oli tehnyt pitkän työn jo ohjaajan pallilla ja muistettiin mm. elokuvasta 12 Angry Men (1957) ja myöhemmin monista muista ehdokkuuksia saaneista elokuvista. Itse pystiä hän ei kuitenkaan koskaan saanut. Pääosaan palkattiin huikeata suosiota kahdesta Kummisetä-elokuvasta nauttinut Al Pacino ja sivurooliin myös Kummisetä-elokuvista tuttu John Cazale. Pacino oli aikaisemmin näytellyt ohjaajan aikaisemmassa elokuvassa, Serpicossa.

Huolimatta siitä, että Kreivi on sekä 70-luvun jenkkielokuvan ystävä, sekä vielä enemmän Al Pacinon ystävä, hän ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt. Se on DVD-hyllyllä lojunut kehuistaan huolimatta noin vuodesta 2006, mutta ei ole itse soittimeen asti tietään löytänyt. Kuumeisen ja hikisen iltapäivän kunniaksi päätin sivistää itseäni jälleen ja katsoin elokuvan.

Elokuvan juoni perustuu tositapahtumiin ja Chase Manhattan Bankin ryöstöön. Kuten normaalisti Hollywoodissa on tapana, elokuvan juonta on muutettu selinmäisesti ja nimetkin vaihtuneet keksittyihin. Al Pacinon esittämä Sonny ja Cazalen esittämä Sal ovat keskipisteessä pankkiryöstössä, jossa Salin motiivien jäädessä hämärään, Sonny yrittää ryöstää rahaa poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Elokuva on huumoria täynnä oleva panttivankidraama, josta lopputulos on selvä. Vain matka lopputulokseen on tärkeä.

Käsikirjoitus on mestarityötä ja Frank Pierson on ansaitusti saanut myös siitä Oscar-palkinnon. Ohjauksessa improvisaatiolle on annettu paljon tilaa, vaikka huhujen mukaan Lumet ei sen päälle paljoa perustanutkaan. Kasvot ovat aitoja elokuvassa, jossa tunteet nousevat näyttelyssä väkisinkin päärooliin. Huumoristaan huolimatta elokuva on vakava ja siinä on mukana yhteiskunnan heppoinen suhtautuminen homoihin ja homoyhteiskuntaan niin kielteisessä kuin myönteisessäkin mielessä. Kuvaus on taattu 70-luvun tyyliä ja huolimatta siitä, että kuvauspaikkoja on käytännössä yksi, saa kaupunki paljon näkyvyyttä.

Paljon hehkuteltua Pacinon näyttelyä on vaikea ylistää liikaa ja 2000-luvun Pacino ei välttämättä ole enää edes varjo entisestään (mm. Oikeuden Kasvot). Sivuosassa oleva kuilun reunalla läpi elokuvan roikkuva John Cazale ei paljoa tilaa saa elokuvassa. Mikäli Cazale olisi saanut kuolemansa sijasta jatkaa näyttelijän uraansa, olisi se varmasti ollut huikea. Niin hyvä hän on roolissaan lähes psykoottisena Salina. Tukkakin on kuin sarjamurhaajalla. CV jäi kuitenkin vakuuttavaksi, sillä viimeiseksi rooliksi hänelle jäi Stan elokuvassa Kauriinmetsästäjä. Lumet on hyvä potkimaan perseelle, sillä tuntui, että jokainen ylitti itsensä. Tosin toimiston naiset jäivät melkoisen taustalle.

Joku voisi ihmetellä, miten elokuvaharrastajana voi jättää tällaisen klassikon katsomatta. Uskokaa pois, tämä oli vain yksi muiden elokuvaklassikoiden joukossa, jota en ole nähnyt. Nyt vain hetki tuntui oikealta katsoa se ja olihan se mahtava. Aikansa parhaita. Nautintoaineiksi suosittelen pilkottua banaania.

Pankkiryöstöterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Onko totta, että näytän tässä roolissa Paavo Ruotsalaiselta?"
"On."

Invictus - ei voi pettyä

2010-02-04T15:46:00.000+02:00

Kun elokuviin saapuu elokuva, jonka on ohjannut itse Clint Eastwood ja jossa on pääosassa Morgan Freeman esittämässä Nelson Mandelaa 90-luvun puolivälin Etelä-Afrikassa, voidaan povata erinomaista Oscar-menestystä. Ja näin sitä on tullutkin jo monien ehdokkuuksien muodossa.

Elokuva kertoo Nelson Mandelan valtaannoususta Etelä-Afrikassa ja sen rugbyjoukkueesta, joka muistuttaa kansaa lähinnä rotusorrosta ja ilkeistä afrikaaneista. Nelson Mandelaa esittää Morgan Freeman, rugbyjoukkueen kapteenia, Francois Pennaaria Matt Damon. Pienempiä sivurooleja on useampia, joskin ohjaajanpallin takana istuva maestro itse on vihdoinkin tajunnut pysytellä pois kameran edestä. Olenkin jo henkilökohtaisesti katsonut viime aikoina ihan tarpeeksi elokuvia, joissa Clint esittää kärttyistä vanhaa miestä (Gran Torino, Million Dollar Baby).

Katsoessa elokuvaa on vaikea päättää, onkohan nyt kyseessä yhteiskunnallinen draama, keskipisteenä rotusorron jälkeinen Etelä-Afrikka, vai ihan vain puhdas urheiluelokuva, jonka sivuosassa on Nelson Mandela. Mielestäni kyseessä on rotutietoinen urheiludraama, jonka sielunveli on esimerkiksi taannoinen Remember The Titans, myös rotuerottelun jälkeiseen kansakuntaan perustuva urheiluelokuva. Juoni on tyylipuhdas kerronnaltaan, eikä jätä aukkoja ja suurimmat tunteilutkin on jätetty taakse. Toivoisin joskus Roland Emmerichin pystyvän samaan.

Kuvaus on tunnistettavaa Eastwoodia, vaikka kyseessä ei olekaan ohjaajaelokuva. Elokuvaa on miellyttävää katsoa ja tyylilajille ominainen pitkitetty kaksituntinen on rytmiltään hyvä. Pitkät otokset kuvaavat stadionilla mahtipontisesti yleisöä ja ilmassa on sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.

Kun musta mies hyväksyy tarjouksen näytellä Mandelaa Eastwoodin elokuvassa, voi sovitella almanakkaan Oscar-gaalan, varsinkin jos on vähääkään niin tasokas näyttelijä kuin Morgan Freeman. Ainoa, mikä häiritsi oli Mandela roolina. Tuli mieleen höperö ukko, joka jakaa elämänfilosofiaansa paikassa kuin paikassa (perheenjäsenet mukaanlukien) ja ei sisällä virheitä, paitsi se pyyteetön työ jonka tekee etelä-afrikkalaisen kansansa hyväksi, joka ajaa uupumukseen. Mandelasta tehdään elokuvassa kansansa vapahtaja niin valkoisten kuin mustienkin silmissä. Ymmärrän idolinpalvonnan, mutta en ymmärrä kohottamista jumalalliseen asemaan. Kiitokset kuuluu myös Matt Damonille vaikean murteen hallinnasta, jonka viimeksi teki Leo Dicap Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja saman tekee Damon. Taptap.

Elokuva oli kyllä pienistä vioistaan huolimatta nautittava ja hyvinkin viihdyttävä. Eastwood olisi voinut ottaa urheilukuvauksessa mallia Oliver Stonesta, mutta vauhdikkaita nämäkin tilanteet olivat. Kyllä tätä suosittelee poppariviihteeksi elokuvateatteriin asti, mutta ei kannata varata nenäliinoja mukaan. Ei tämä sellainen elokuva ole.

Kenelle: Rotutietoiselle urheilufanille
Miksi: Jännitteen takia

Kapkaupunkiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Yhdistetäänkö rodut potkimalla pari maalia?"

Daybreakers on maailmanlopun elokuva

2010-02-04T10:08:00.000+02:00

90-luvulla Veren Vankien myötä vampyyrit muuttuivat tunteellisiksi. Joskus taannoin ainoa ajatteleva verenimijä oli Dracula ja nyt heitä sikiää joka kulmasta, pahimpana esimerkkinä Twilight, joka on tosin vastannut jokaisen puuman toiveisiin ikuisesti elävästä seitsentoistavuotiaasta. Ollaan yritetty yhdistää kauhua, draamaa, romantiikkaa ja tieteiselokuvaa lähes täysin onnistumatta ja tajuamatta, että esimerkiksi hyvä kauhu voi olla romantiikkaa ja draamassa voi olla kauhua. Tietyllä tavalla pahuuden henkilöitymä voi olla ajatteleva ja hänen kanssaan voi jopa neuvotella (Pinhead, Hellraiser), mutta ei nyt jumalauta puhuta tunteista sentään.

Kun arvostellaan elokuvia, mielestäni pitäisi arvostella niitä genren mukaan. Nyt kyseessä on puhdas vampyyrielokuva, joten on aivan turha alkaa vertailemaan sitä Kummisetä kakkoseen. Ohjaajat Michael ja Peter Spierig ovat saaneet vampyyritrendiaallossa saaneet helposti läpi tuotantoyhtiöltä elokuvan Daybreakers, jossa ihmisten sijaan maapalloa hallitsevat vampyyrit ihmisten ollessa lähinnä kissanruokapurkkeja. Veljekset ovat uudehkoja tuttavuuksia isojen poikien kuvioissa, toisin kuin elokuvan päätähdet.

Vuosi on 2019 ja epidemian puhjettua maapallolle, suurin osa populaatiosta ovat verta imeviä vampyyreitä ja ihmiset roikkuvat imuttelutehtaissa seinistä jakaessaan viimeisiään. Ethan Hawken esittämä Edward Dalton on hematologi, joka yrittää etsiä ihmisverelle korviketta, koska moiset uhkaavat loppua maapallolta kesken. Koska päähenkilön nimi on Edward, hän pyörii omassa tuskassaan ja ei suostu juomaan ihmisverta lainkaan ja vihaa olemassaoloaan. Samannimiseen kolleegaansa verrattuna tosin tämä Edward ei käytä koko elokuvanmittaa omien tunteidensa jakamiseen. Sam Neill esittää yrityspomoa, Charles Bromleyta, jolla on alkuasetelmissa elokuvat suurimmat vampyyripallit ja Willem Dafoe on Elvis, jolla oli vampyyripallit, mutta ei ole enää.

Tässä on nyt sitten sekametelisoppa, joka yrittää yhdistää perintestä vampyyrisaagaa, viruselokuvaa ja draamaa. Ideahan ei ole sinäänsä uusi, I Am Legend myötäili jo tarinaa, tosin alkuperäisteos kirjana on melkein enemmän Daybreakers, kuin I Am Legend. Vampyyrit ovat tosiaan vampyyreita, mutta olisi ehkä voinut unohtaa joitain asioita, kuten sen että eivät näy peilissä. Risti olisi vielä puuttunutkin. Tämä elokuva olisi voinut olla aivan käsittämättömän hyvä omassa lajissaan, mutta en voi ymmärtää miten tämän alkuasetelman voi kädettää aivan täysin viimeisen viidentoista minuutin aikana. Elokuva muuttui hyvästä juonesta täydeksi splatteriksi ja korniksi b-luokan elokuvaksi, joka vakavassa kohdassa aiheutti pienen naurahduksen yleisössä, mikä ei muuten ole koskaan hyvä asia. Pahinta oli tilanteeseen tulleen Willem Dafoen zoomaus ja one-liner. Elokuvassa on viittauksia suuremmasta ideologiasta, joka nyt tällä kertaa yritti sisältää jotain uskonnollista. Ihmiskunta on menossa rappiolle ja haluaa valella itsensä seitsemässä synnissä saavuttaakseen kuolemattomuuden. Ja omassa ahneudessaan he tappavat itsensä. Parannuskeino vaatii kasteen tulessa. Nykyisin tulikaste tarkoittaa sotilaan ensimmäistä taistelukosketusta, mutta aikoinaan se viittasi muun muassa marttyyrikuolemaan. Epidemiaa ei esimerkiksi aiheuttanut ihminen itse, vaan se valtasi ihmiskunnan (harmageddon) todennäköisesti ihmisen syntien seurauksena.

Kuvauksesta pidin ajoittain hyvinkin paljon. Kamerat antoivat maisemalle paljon tilaa ja joissain kohtauksissa stillit olivat maalauksellisia. Tunnelmaltaan elokuva oli film noir ja ihmiset olivat puettu osittain klassiseen neljäkymmentäluvun tyyliin. Pilkkuhameet ja fedorat, kaikki. Jos unohdetaan elokuvan lopun käsittämättömät verellä mässäilyt, voitaisiin sanoa kuvauksen olleen onnistunut.

Näyttelytyö oli sitä nk. perustyötä ja voisi jopa kuvitella, että luen piakkoin Internet Movie Databasesta, että "Willem Dafoe kuvasi osuutensa kuudessa päivässä". Kukaan ei noussut tavallaan tasonsa yli, mutta ei myöskään jäänyt sen alle. Sam Neill minun mielestäni sopii parhaiten saatanallisiin rooleihin jo pelkästään vittumaisen hymynsä takia.

Pidin elokuvasta, jos voidaan unohtaa viimeiset 1/3. Se oli lajissaan erilainen elokuva, jos se laji jostain löytyy ja ei oikein voi verrata siihen edelliseen vampyyrielokuvaan, joka tasoltaan vastaa lähinnä Buffy Vampyyrintappajaa, jälkimmäisen ollessa parempi. Vähän enemmän yritystä, vähän vähemmän verta, vähemmän tunteita ja enemmän tuskallista draamaa ja ollaan siellä, missä minä haluaisin olla vampyyrielokuvien laajassa mailmassa.

Kenelle: Lauantai-illan melkein tasokasta poppariviihdettä
Miksi: Jos I Am Legendissä oli liian yhteiskunnallinen juoni ja liian vähän verta

Harmageddonterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kommentointi avattu kaikille

Anonyymit Vampyyrinmetsästäjät ja Sateenkaarivampyyrit ryhmäterapiassa v.2019

Terblinka nimeltään District 9

2010-01-30T15:32:00.000+02:00

Kurjenmäen elävien kuvien teatterissa katsastetaan tänään Neill Blomkampin ohjaama etelä-afrikkalaiselokuva District 9, joka jatkaa vihjaavien ajankohtaisten elokuvien sarjaa. Tai tässä elokuvassa vihjaukset voidaan heittää oikeastaan jo romukoppaan. Elokuvan taustalla on niin ikään Blomkampin ohjaama lyhytelokuva nimeltään Alive in Joburg, jossa ulkoavaruudesta tulevat örkit hakevat turvapaikkaa Etelä-Afrikasta ja heijastaa ohjaajan omia kokemuksia Apartheidista.

Varsinaisen koko illan elokuvan juoni mukailee siis em. lyhytelokuvaa ja ulkoavaruudesta tulee örkkejä, joita ei oteta kovin ystävällisesti vastaan ja heistä tulee yhteiskunnan hylkiöitä, joilla ei osata tehdä oikein mitään. Örkimöiden teknologia kiinnostaa, mutta se on sidottu heidän omaan biologiaan, joten se on käyttökelvotonta. Örkimöt halutaan pois silmistä ja pois mielestä, joten allekirjoitettuaan ase ohimolla vapaaehtoisen lomakkeen, heidät siirretään gett... siis hökkelikylästä läheiseen keskit... parempaan majoituspaikkaan. Allekirjoituksia hakemaan lähetetään Sharlto Copleyn esittämä Wikus Van De Merwe (helvetti sentään näitä nimiä), joka saa kuin saakin itseensä vierasperäistä toksiinia älykkään örkimön kehittämästä kepukasta.

Elokuva on kuvattu käsivarakameralla dokumentin oloisesti, osittain fiktiivisen tv-ohjelman näkökulmasta ja osittain ihan elokuvana. Elokuva vaihtelee tv-ohjelmasta elokuvaan melko sutjakkaasti, mutta kuitenkin katsoja osaa tehdä vaivatta eron mistä näkövinkkelistä milloinkin kuvataan. Alusta asti fokus on Van De Merwessä ja ei oikeastaan hänestä poistu kuin satunnaisesti kuvaamaan sympaattista muukalaista, Christopheria ja hänen ipanaansa. Erikoistehosteet ovat uskottavia, kaikki on likaista eikä scifimäisen puhdasta. Kun muukalaisia kuvataan kasvoista, heidän ilmeistään huomaa surun, vaikka latinankielinen kehoanalyysi ei olisikaan ihan selvä. He ovat hahmoja sen sijaan, että olisivat tallottavia muurahaisia.

Juoneltaan elokuva ei tosiaan jätä arvailuja mihin viitataan. Ihme, ettei taustalla pyöri wikipedian linkkejä. Menossa mukana on niin aikaisemmin mainittu apartheid kuin juutalaisten joukkomurha, eläinkokeet, rotusorto ja Blackwater. Myös jos hakemalla hakee, niin TV-sodat ovat myös suurennuslasin alla. Suorista viittauksista huolimatta elokuva on omalla tavallaan sympaattinen ja sitä asettuu alusta asti pienen miehen puolelle. Van De Merwe on luonnollisesti alusta asti mulkero, kunnes kokee jonkinlaisen ahaa-elämyksen omakohtaisten kokemusten kautta, eli kysymys on tavallaan kasvutarinasta. Lopusta en osannut sanoa, jäikö elokuva tarkoituksella kesken taiteellisista syistä vai pohjustettiinko jonkinlaista jatkotarinaa. Toivottavasti ei, sillä jotkut elokuvat vain on parempi jättää arvailujen varaan.

Sharlto Copley näyttelee mahtavasti Van De Merweä, vaikka on tuiki tuntematon tähtilokerossa. Varmaan ohjaajan kaveri. Suorituksellaan District 9:ssä, Copley on ansainnut paikan tulevassa A Team elokuvassa. Muut näyttelijät ovat mainintoja, sekä lyhyitä leikkauksia ja heistä nyt ei kovin kummempaa voi kertoa. Kasvoja paperilla.

Elokuva oli ison peukun arvoinen ja toivon lisää näitä poppariviihteeksi. Jäi mietityttämään, miltä elokuva olisi näyttänyt valkokankaalta.

Kenelle: Tiedostavalle scifistelijälle
Miksi: Koska Enterprisen seinät ovat yksinkertaisesti vain liian valkoiset. Kuten hullujenhuoneella.

Tähtiensotaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"TV-lupatarkastaja päivää! Katsotaanko teillä kenties alkuperäistä Star Trekiä?"

I Love You, Man

2010-01-28T13:02:00.000+02:00

Koska mies seurustelee, mies joutuu katsomaan määrätyn määrän romanttisia komedioita, joita aina toivoo nauravansa, mitä ei koskaan tapahdu. Romanttiset komediat ovat kuulemma tarkoitettu pariskunnan molemmille puoliskoille, mutta Hugh Grantkin tietää, että niistä pitää vain toinen osapuoli.

I Love You, Man kertoo naimisiin menevästä pariskunnasta, jonka sulhaspuoliskolla ei ole oikeastaan kavereita, koska on oikeasti kaappihomo. Veljensä sentään uskalsi tulla ulos, jotta voi olla seistä kolme metriä nössöveljensä yläpuolella. Paul Ruddin esittämä mies ilman parasta kaveria alkaa etsimään sellaista niin netin kuin sukulaisten välityksellä. Lopulta sellainen sitten löytyykin sattumalta ja vaimo alkaakin mustasukkaiseksi. Juonesta mitään paljastamatta ja samalla salaamatta, voin kertoa että kaikki päättyy hyvin, koska tämäntyyppiset elokuvat vain eivät pääty joukkomurhaan tai villiin ryhmäseksiin.

Se, mitä John Hamburg on joskus tehnyt ohjaajan pallilla, ei varmasti ole koskaan ja tule koskaan olemaankaan oleellista. En ole nähnyt Along Came Pollya, enkä tule koskaan näkemäänkään, vaikka vannomatta paras, sillä tämä leffailta tyttöystävän kanssa tuskin on viimeinen. Toivottavasti ei kuitenkaan yritä tehdä vakavaa draamaa, sillä se EI tule onnistumaan.

Näyttelijäkatras oli tutunoloinen muistakin komedioista ja tunnistin ainakin kaksi näyttelijää Frendeistä. Kaverittoman miehen tuleva vaimo oli sen verran kuumaa tavaraa, että pääsi Googlen kuvahakuun. Parhaan roolin teki John Favreu kusipäänä.

Elokuva aiheuttaa muutamat hörähdykset, mutta ei kunnon naurua missään vaiheessa. kuten eivät aiheuta mitkään muutkaan romanttiset komediat. Ei näitä toisistaan erota ja vuoden päästä tämäkin on unohdettu ja löytyy Anttilan laarista hintaan 2,95.

Kenelle: Pariskunnille, joiden miesosapuolella ei ole selkärankaa olla ehdottamatta romanttista komediaa, vaikka tietää vihaavansa elokuvaa koko loppuelämänsä
Miksi: Suvunjatkumisen takia

Pumpuliterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Ota kiinni molostani, kun vaimosi ei näe"

Tenderness ei yllätä

2010-01-28T12:23:00.000+02:00

Tenderness on John Polsonin videovuokraamouutuus, jota tähdittää Russel Crowe sekä pari muuta. Russelin palkkaamisella pääosaan ilmeisesti ollaan toivottu suurempaakin teatterilevitystä, mutta nyt saavutettiin vain Makuuni. Ohjaaja Polson on enemmänkin tuottanut irtokarkkiviihdettä Makuunille jännityksen muodossa, jonka jälkeen ura siirtyi tv-sarjoihin.

Tenderness kertoo nuorisovankilasta vapautuvasta Ericistä (Jon Foster) ja häntä jatkuvasti epäilevästä Cristofuorosta (Crowe). Jälkimmäinen kun on sitä mieltä, että kaksoismurhan tehnyt murhaa uudelleen ja yrittää vierittää tämän niskoille enemmänkin tekosia. Mukaan soppaan saadaan murhaajabändäri (Sophie Traub), joka rasittavuuksiin yrittää saada Ericiltä joko moloa tai yrittää kietoa molon kaulansa ympärille. Ainekset ainakin vertahyytävälle trillerille on olemassa.

Minä pidän trillereistä. Kylmä päähenkilö, kassit suojaan vievä tunnelma ja taiteellisesti raaka kuvaus ovat makuuni. Tässä valitettavasti ei ihan koko skaala täyttynyt. Käsikirjoitukseen olisin toivonut edes jonkinlaista hyytävää kohtausta, jossa saadaan selville onko se Eric sitten psykopaatti vai ei. Annetaan maistaa tikkarista mutta ei saa nuolaista. Tietysti se, että elokuva perustuu kirjaan, antaa tiettyä rajoittuneisuutta. Kuvaus oli raa'an omaista ja niissä kohdissa kun jännitystä kaivattiin, sitä saatiin.

Olen miettinyt, että miksi aina klassisille metodinäyttelijöille tulee uralla se kohta, kun ei osata valita rooleja, vaan otetaan vastaan tusinakamaa toisensa jälkeen. Al Pacinolla se tapahtui joskus 90-luvulla ja Russel Crowella ilmeisesti nyt. Elokuva ei ollut lainkaan huono, mutta en saanut mieleeni minkäänlaista perustetta sille, että miksi nimenomaan Russel piti palkata rooliin? Jon Foster teki sivuroolissaan Ericinä mahtityötä ja uskoin häneen. Bändäriä näytellyt Sophie Traub oli niin raivostuttava (siis hyvällä tavalla), että toivoin lähes koko elokuvan mitan verran erinäisiä väkivaltaisia tapoja kuolla.

No näitä on. Ei hyvä, ei huono ja ansaistsee paikkansa Makuunin vuokratuimpien sijalla seitsemän. Kuvauksesta ja näyttelemisestä pidin, mutta käsikirjoituksessa olisi toivomisen varaa ollut. Ihan hyvää tiistai-illan poppariviihdettä, mutta eipä tästä Jussi-palkintoja jaettaisi.

Kenelle: Ilmeisestikin Cosmopolitanin lukijoille (oli lehdessä suosittelu)
Miksi: Mikäli pidät Russel Crowesta viiksillä

Sarjamurhaajaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Voinko masturboida samalla, kun katson tuota paitaa?"

Die Fälscher väärentää

2010-01-26T17:39:00.001+02:00

Länsimaisen elokuvan kaverina pidän satunnaisista eurooppalaisista elokuvista, mutta en mitenkään palvo tiettyä elokuvamaata. Jos elokuva on hyvä, se on hyvä. Kielestä viis. Erona yhdysvaltalaisiin kollegoihinsa, eurooppalaiset keskittyvät enemmän väreihin, kuvaukseen, maisemiin ja tarinan todentuntuisuuteen (suomalaisia lukuun ottamatta), kun taas amerikkalaiset keskittyvät kamera-ajoon, budjettiin ja siihen miten tarinasta tehdään alkuperäistä mielenkiintoisempi. Taiteellisia vapauksia sallittakoon, mutta on taas muistettava, että mistään erityisestä maasta tullut elokuva ei ole automaattisesti hyvä, vaikka siihen kuinka aseteltaisiin punaista Rakkautta ja Anarkiaa -leimaa päälle. Jotenkin olen aina ajetellut, että nimenomaan saksalainen elokuva on se vastenmielinen, varmaan johtuen siitä, että eivät osanneet koskaan tehdä tv-sarjaa, josta ei väännettäisi vitsiä. Ja sitten he tekivät Perikadon, joka ansaitsi ehdokkuuden Oscar-gaalassa.

Vääräntäjä kertoo tositarinan sloviakianjuutalaisesta Salomon Sorowitschistä (Karl Markovics), joka toimittuaan Saksassa seteliväärentäjänä päätyy keskitysleirille. Ohjaaja Stefan Rutzowitzky on ennen Väärentäjää ohjannut saksalaisia elokuvia, sekä välissä yhden käsittämättömän huonon amerikkalaiselokuvan, All The Queen's Men. Pääosan esittäjistä en osaa nippelitietoja levitellä, mikä on valitettavaa, mutta toivon todella, että näin joskus käy.

Juoneltaan elokuva on tyylikäs ja kerronta antaa anteeksi Salomonille sen, että hän kulki siitä mistä aita on matalin ja kieli oli ruskea vielä monta vuotta keskitysleirin jälkeenkin. Itse tekisin luultavasti samoin, koska minulta puuttuu selkäranka. Elokuva ei tavallaan selitä mitään, mutta selittää silti kaiken.

Kuvaus on perikatomaista pyyhkäistyillä väreillä, kuten sotaelokuvan on tapana ollut. Kuvastaa aikakautta, ihmismielen rappiota ja surullisuutta. Käsivaraa on käytetty harkiten ja tappokohtaukset ovat koruttomia ikään kuin haluttaisiin korostaa ihmiskehon halpaa hintaa. Näin kolkosta tappamisesta tulee miltei paha olo ja valkokankaalta katsottaessa olisi varmasti katse kääntynyt kämmenien suuntaan.

Näyttelytyö on sitä tasoa, että joskus ihmettelee eurooppalaisnäyttelijöiden palkkashekkien pientä summaa. Mutta kun et puhu amerriikkaa, niin et puhu ja markkinat ovat kuitenkin verrattain pieniä. Saksalaisupseerit olivat sopivan etovia ja muut juutalaiset saivat anteeksi työskentelynsä herrarodulle.

Elokuvassa ei ole tehty kerrassaan mitään väärin. Sitä on nautinto katsella, kuunnella ja juoni on sopivan haastava. Ei ole poppariviihdettä, mutta olisi ollut mukava nähdä tämäkin elokuva mielummin valkokankaalla. Touché, senkin teutoonit.

Kenelle: Sotadraaman ystävälle
Miksi: Koska katsot Youtubesta tekstitettyjä Hitler-videoita

Reichsmarkterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Eurolla olisi vahvempi kurssi, mutta ei kauan. HAHAHAHA!"

Zombieland pekonilla ja munilla

2010-01-26T02:07:00.000+02:00

Zombieland on hiljattain ilmestynyt toiminnallinen kauhukomedia, joka kertoo, noh, zombeista. Tai oikeastaan niiden lahtaamisesta. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan se matka, koska määränpäätä ei oikeastaan ole.

Elokuvan on ohjannut tuntemattomuus Ruben Fleischer ja pääosiin on kiinnitetty muita tv-sarjoissa ja elokuvissa sivuosia näytelleitä suuria tuntemattomuuksia, paitsi tietenkin iki-ihana punaniskatulkitsija Woody Harrelson ja itseään näyttelevä Bill Murra y, joka on kolmatta kertaa uransa aikana hauska. Ensimmäinen kerta on tietysti Päiväni Murmelina ja toinen kerta oli Steve Zissoun vedenalainen maailma.

Elokuvassa liikutaan Amerriikassa, jossa käsikirjoituksen mukaan on tapahtunut aivottomien zombien vallankumous, mutta oikeastihan mitään ei ole tapahtunut. Kyseessä on siis joukkomurhaelokuva, jossa em. päähenkilöt tappavat maanmiehiään, koska osaavat ajaa autoa ja estää vessaraiskauksia.

Elokuvasta huomaa, että se on ensimmäinen kunnon ohjaus, jonka ohjaaja on saanut tehdä rahalla ja vapailla käsillä. Sellainen, josta hän on kotivideoajoista asti haaveillut. Ehkä tämä on jopa toinen versio.

Näyttelijöistä on saatu halvalla kaikki, paitsi Woody Harrelson. Woodya ei tarvitse kahta kertaa pyytää esittämään hullua punaniskaa. Tulee jo selkäytimestä. Viimeksi käsittämättömässä megalomaanibudjettihölynpölyssä, 2012:sta. Jesse Eisenberg esittää hyvin koulukiusattua neurootikkoa ja kuka tahansa olisi voinut esittää hänen narttuaan. Tällä kertaa se oli Emma Stone.

Huolimatta ympäripyöreästä ja mukahauskasta arvostelusta, nautin kyllä elokuvasta täysin riennoin. Se oli viihdyttävä ja varsinkaan ei tarvinnut ajatella kummempia koko elokuvan aikana. Pussaako? Tottakai pussaa. Ampuuko? Tottakai ampuu. Elokuva ei ollut liian pitkä, ei liian lyhyt ja siinä oli sopiva määrä käsikirjoitettua huumoria. Elokuvan katsoisin D ouble Pale Alella viritettynä, ystävien seurassa syöden pekonia. Suklaapopparit jättäisin seuraavan päivän krapulaelokuvaa varten. Shaun Of The Deadista olikin jo liikaa aikaa.

Kenelle: Pojille
Miksi: Oluen takia

Pumppuhaulikkoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mitä sanot? Heltiäisikö tällä paikka kongressissa?"

Funny People are funny

2010-01-25T19:44:00.000+02:00

Mikä onkaan tuo elokuvamaailman pelätyin genre? Komedia. Voi olla humoristisia elokuvia, satiireja, mustaa huumoria ja mikä pahinta, tahatonta huumoria. Kun elokuvan tavoite on saada ihmiset nauramaan, kuljetaan todella kapealla langalla, josta on vaarallisen helppo pudota syvään rotkoon. Siksi suurin osa puhtaista komedioista on hukkuu toistensa sekaan ja hyviäkin komedoita usein kannattelee hauskaksi todettu pääosan esittäjä. Usein myös hyväksi havaittu komedia kokee inflaation jo ensimmäisen jatko-osansa jälkeen.

Elokuvahyllystäni löytyy puhtaita komedioita tasan yksi ja sekin edustaa Todd Phillipsin pierukakkamunahihihi-huumoria, jota pitää katsoa läpi sormien. Huumorin ystävänä suhtaudun komedioihin jo valmiiksi todella epäillen. Vähän samalla tavalla kuin kauhuelokuviin. Ja kun pääosaan on palkattu Adam Sandler, voisin sanoa, että tulen nauttimaan murskakritiikin antamisesta.

Funny People, yeah-fucking-right.

Takakansi antaa kestoksi komedialle monumentaaliset ja luvattomat kaksi ja puoli tuntia ja sen luulisi olevan kenelle tahansa kuolevaiselle liikaa Adam Sandleria. Ohjaajakin on Judd Apatow, alelaarin komediaostaston valloittaja, jota kukaan ei tunne nimeltä. Elokuva kertoo älyttömän kuuluisasta koomikosta, George Simmonsista (Adam Sandler), joka saa tietää kuolevansa. Simmons alkaa kiertelemään komediaklubeja ja palaa juurilleen sinne mistä hän aloitti. Eräällä klubilla George tapaa häntä pilkanneen koomikon, Iran (Seth Rogen), joka muutaman hassun käänteen jälkeen alkaa tekemään töitä Georgelle. Kaverirakkaus on kuitenkin valmis.

Mutta mitäs helvettiä? Elokuva riemastuttaa, naurattaa ja naurattaa oikein kunnolla. Etenkin parasta antia ovat stand-up -kohtaukset, jotka naurattavat ihan oikeasti ja kuvatun yleisön reaktiot ovat aitoja. Sivuosat vilisevät koomikkomaailman tähtiä ja myös Eminem vilahtaa itsenään hyvinkin itseironisessa kohtauksessa haastamassa riitaa Ray Romanon kanssa.

Elokuva on malliltaan ehkä enemmän draama, joka naurattaa saatanasti , kuin komedia, jossa on vakavia kohtia. Loppua kohden elokuva tuntuu siltä, että ei tiedä mihin tätä nyt oikein venytetään ja loppukin ehkä jopa vituttaa, mutta ne lukuisat aidot naurut pelastavat monta ärsyttävää pikkujuttua. Elokuva olisi voinut olla erilaisella lopulla megalomaanisen hyvä, jos se olisi sattunut nostamaan muitakin tunteita ilmaan.

Pääosassa oleva Adam Sandler on minulle se Juomahemmo, joka pilaa naamallaan jokaisen videovuokraamon seinän ja joka tekee liian paljon elokuvia tajutakseen, että häntä ei tarvita. Tällä kertaa Adam Sandlerissa ärsytti se, että hän oli roolissaan mahtava. Osittain varmasti siksi, että rooli oli varta vasten hänelle kirjoitettu. Elokuva on nimenomaan niin kutsuttujen eturivin koomikoiden oma elokuva ja se on myös heidän näköisensä ja elokuvassa ei tunnu tuotantoyhtiön painetta.

Jos elokuva nauratti minua, se naurattaa kyynisintäkin ranskalaisen feministielokuvan palvojaa. Piru vie, minä haluan lisää komediaa joka naurattaa tekstin vuoksi eikä siksi, että jollain on hassu ilme kun häntä potkaistaan munille. Slapstick on kuollut.

Kenelle: Sinulle, joka et pitänyt Happy Gilmoresta
Miksi: Koska tiedät vitsin The Aristocrats.

pissakakkapieruterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Te siis näitte minut Juomahemmossa?"

Rocknrolla, Sherlock Holmes!

2010-01-24T20:09:00.000+02:00

Guy Ritchie, veikeiden brittitoimintakomedioiden kannattaja on koskenut emomaansa kulttuuriperintöön ohjaamalla elokuvan Sherlock Holmesista, kokaiiniriippuvaisesta päätelmäautomaatista, johon palkattiin toinen kokaiiniriippuvainen, Robert Do wney Jr pääosaan. Guy on ohjannut kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli Puuta, Heinää ja muutama vesiperä ja toinen oli Swept Away. Muita elokuvia ei erota ensiksi mainitusta, joskin Snatchissa oli Brad Pitt ikimuistoisena mustalaisena. Toinen oli pilvessä tehty kotivideo Madonnan kanssa.

Robert Jr on siis Sherlock Holmes ja Jude Law Tohtori Watson. Elokuva alkaa pääpahiksen kohtaamisella ja matkalla kuljetaan erinäisten mutkien kautta loppukliimaksiin, joka on pohjustus jatko-osalle. Kaava on perusmallinen toimintaelokuva, joka kuvaa Sherlock Holmesin herrasmiesetsivän sijasta hieman boheemina älykkönä, jonka ylivertaista päättelykyä kuvataan ihan osuvasti varsinkin tappelutilanteissa. Elokuvan tarkoituskaan ei ole olla ilmeisen vakava, vaan melko kevyttä viihdettä. Tuli hetkittäin mieleen taannoinen Herrasmiesliiga niin kuvaukseltaan kuin juoneltaankin. Elokuva ei ollut liian ritchiemainen veijarihahmoineen ja liian nopeine leikkauksineen, vaan ihan tavallinen toiminta-seikkailuelokuva kultaisella keskitiellä.

Robert esitti itseään kokaiiniriippuvaisena Jude Law'n Tohtori Watsonin potkiessa häntä ahteriin. Tarinan femme fatale on toinen amerikkalaisvahvistus, Rachel McAdams, joka tunnettiin hömppäteinikomedioista, kunnes teki hyvän roolin romanttisessa draamassa, The Notebookissa. Kaikki tekevät perustyötä, joten perusteet palkkaamiseen löytyy markkina-arvossa ja ulkonäössä. Nimi paperiin, miltsi taskuun ja hotellien auloja kiertämään. Halleluja, meillä on filkka, joka on teatterilevityksessä 67 maassa ja kolmena torrenttiversiona kybermaailmassa.

Syy, miksi tuotantoyhtiö palkkasi Guy Ritchien ohjaamaan tai miksi joku on suostunut rahoittamaan Guy Ritchien elokuvan, jäi oikeastaan mysteeriksi. Ilmeisesti kukaan muu saariohjaaja ei ole pannut Madonnaa, mistä Guy Ritchie tietysti tunnetaan ja tästä syystä elokuvalla on jo valmiiksi markkina-arvoa. Sen jälkeen, kun Jeremy Brett siirtyi taivaanrannan teatteriin, olisi Sherlock pitänyt jättää rauhaan, koska saappaat ovat yksinkertaisesti vain liian isot. Tilanne on nyt vähän niin kuin Val Kilmer esittäisi Hercule Poirotia David Suchetin sijaan.

Elokuva hukkuu tusinaviihteen sekaan ja olisi tuskin ilman nimekästä päähenkilöä päätynyt teatterilevitykseen. Elokuvan katsoo krapulassa tai maanantai-illan suklaakuorrutettuna poppariviihteenä, mutta ei toista kertaa. Ylimääräisen kalanmaksaöljyn elokuvan päälle kaataa Sherlock Holmesin nimen käyttäminen tusinaviihteenä, sillä hän on parhaimmillaan sarjana TV-elokuvia. Jos joku tätä elokuvaa piti julkaisemisen arvoisena, hän tarvitsee väkivaltaisen lobotomian.

Kenelle: -
Miksi: -

Cocodoyleterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kuvassa Sherlockilla on fedora. Oliko fedora miehen asuste ennen 1920-lukua?

"Kuules, Watson, joko tullaan kaapista ulos?"

Moon - Ei ihan kuutamolla

2010-01-18T15:11:00.000+02:00

Moon on Scifi-mysteeri Duncan Jonesilta, uudehkolta ohjaajatuttavuudelta. Tutustuin elokuvaan ystäväni Arturo Bandinin suosituksesta.

Juonellisesti elokuva perustuu nimensä mukaisesti kuuhun, jossa päähenkilö Sam Bell (Sam Rockwell) suorittaa kolmen vuoden sopimusta energiayhtiölle. Yksin. Vai onko hän sittenkään yksin? Seuranaan hänellä on nokkela parturi-kampaajarobotti GERTY (Kevin Spacey), jolle hän uskoutuu aika ajoin. Vai kannattaako uskoutua? Tässä olikin oikeastaan kaikki, mitä elokuvasta kannattaa paljastaa pilaamatta kaikkea, mitä viidentoista minuutin jälkeen tapahtuu. Tunnelmasta paljastuu hieman usean vuoden takainen nörttien hittielokuva Primer.

Päähenkilöä esittää Sam Rockwell, joka esittää tuttuun tapaan taas kerran itseään hieman kuutamolla (hehe). Samanlaista roolisuoritusta voi katsoa mm. elokuvista Choke ja Confessions of a Dangerous mind. Tuntuu myös vähän siltä, että rooli on kirjoitettu Rockwell mielessä. Äänenä robotille on Kevin Spacey, joka toimii mainiosti elokuvan oudossa tunnelmassa.

Elokuva on kuvattu still-kameroin ja leikattu irrallisiksi otoiksi, joista jää aikajana hieman epäselväksi. Välillä luulee, että kyse on pikemminkin viikoista kuin tunneista ja välillä katsoja jätetään muutamaksi minuutiksi ihmettelemään, että mitäs helvettiä äsken tapahtui ja missä ajassa.

Kaiken kaikkiaan pidin kyllä elokuvasta. En katsoisi tyttöystävän kanssa enkä oikeastaan hyvän kaverinkaan kanssa. En menisi elokuviin ehkä katsomaan, enkä pidä tätä pakollisena katsomisena. Ilta yksin kotona, suklaakuorrutetut popparit ja DVD-versiona 32 tuuman ruudusta kuullostaa hyvältä vaihtoehdolta.

Kenelle: Mysteerin ystäville
Miksi: Oliko sittenkään? Miksi? Miten? Koska?

Neilarmstrongterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"GERTY, I need a handjob"

The Hurt Locker - Adrenaliinilla silmämunaan

2010-01-18T11:14:00.000+02:00

Lähemmäs kuusikymppisen Hollywoodin jännäriprinsessan, Kathryn Bigelow'n uusin filmatisointi The Hurt Locker julkaistiin tuossa jokin aika sitten ja saapui nyt myös Kurjenmäen elokuvateatteriin. Bigelow on siinä mielessä outolintu itärannikolla, että ohjaa jännityselokuvia ja useimmiten ihan katsottavia sellaisia, mutta painivat kuitenkin sarjassa "Lauantai-illan naposteluelokuvat maikkarilla"

Miten teet sodanvastaisen sotaelokuvan, ellet ole Oliver Stone, jolle riittää henkilöhistoria kertomaan elokuvan olevan sodanvastainen, vaikka elokuva kuvattaisiin tähtilippua vasten? Et yhtään mitenkään. Jos elokuva on sodan sankaritarina, on se vain sitä. Jos elokuva kuvaa sodan mielettömyyttä, on siinä piilopatriotismia tai jos olet Terrence Malic k ja teet Veteenpiirretyn viivan, olet vain hippi joka pitää aseista.

The Hurt Locker on hyvä, sanoi kuka tahansa amerikkavastainen pasifisti mitähäh. Juonta elokuvassa ei varsinaisesti ole ja päähenkilöitä tutkastellaan hyvin pintapuolisesti. Kuvaus keskittyy varsin dokumentaariseen toimintaan, eli pomminpurkamiseen Irakin sodassa ja vaihtuneeseen ryhmänjohtajaan, Kersantti Jamesiin (Jeremy Renner). Kersantti on elokuvassa meidän muiden Kersanttien tavoin adrenaliininarkkari, joka omasta ja vähän muidenkin hengestä välittämättä syöksyy toimintaan melkein toivoen kuolemaa tai ainakin sen lähellä käymistä. Elokuva ei siis kerro varsinaisesti sodasta, vaan sen lieveilmiöistä ja ehkä myös hieman sen mielettömyydestä. Eli siinä pitäisi olla piilopatriotismia, joka tosin minulle jäi todella piiloksi. Ehkä siellä oli amerikan lippu liehumassa taustalla salossa? Ei, he olivat amerikkalaisia sodassa, niin se on piilopatriotismia ja Oliver Stonehan ei ohjannutkaan elokuvaa.

Jeremy Renner pääosassa on loistava. Aikaisemmin hänet varmaan kirkkaimmin muistetaan toimintaelokuva S.W.A.T:sta esittämästä langennutta poliisia. Tai ainakin minä muistan. Muutenkin itse pääkaarti on lähinnä sivuosissa esiintyneitä tuttuja naamoja, kuten Morgan Freemanilta Million Dollar Babyssa turpaansa saanut Anthony Mackie. Tällä kertaa voisi sanoa, että kirkkaimmat tähdet vilisevät pikkuosissa (Guy Pearce, Ralph Fiennes, David Morse...).

Uudenlainen sotaelokuva, joka tyyliltään lähentelee enemmän Tigerlandia kuin Veteen piirrettyä viivaa. Nautin elokuvasta ja toivon Bigelow'lta lisää yllätyksiä.

Kenelle: Jos nukahdit kesken Veteen piirretyn viivan
Miksi: Tämän kanssa et ehdi popparirasialle

Bagdadterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Minun camoni on isompi kuin sinun camosi"

Sitäsuntätä joka sensellaista

2010-01-04T10:17:00.000+02:00

Stieg Larssonin dekkarikirjoihin perustuva elokuvatrilogia on kohdannut päätöksensä. nimeltään Pilvilinna joka romahti. Ellei vielä löydy jostain se mystinen kadonnut neljäs osa, joka varmasti kertoo, että Nyqvist salkkaritähdelle sukua. Kuitenkin asiaan.

Tästä tulee näköjään perinne jo kertoa, missä kohtasin ensimmäisen kerran Stig Larssonin. Koska en lue kovinkaan paljon dekkarikirjallisuutta, en ollut lukenut riviäkään Larssonin kohutusta kirjasarjasta. Tästä johtuen en myöskään tiennyt koko elokuvatuotannosta, koska myös ruotsalainen dekkarituotanto kuvamuodossa menee täysin ohi televisiomaisuutensa vuoksi (Wallander). Miehiä jotka vihaavat naisia -elokuvan trailerin näin ensi kerran elokuvateatterissa ja huonoutensa vuoksi luulin sitä joko Ylen uudeksi ulkomaankiinnitykseksi tai mainokseksi, josta ponnahtaa IKEAn logo jossain kohtaa varmasti ylös. Kaikkien ennakkokäsitysten jälkeen kuitenkin alkutalvesta uskalsin vuokrata ensimmäisen osan tyttöystäväni kehoituksesta. Ja voi että kuinka tykkäsin. Ahmisin elokuvateatterin myötä myös toisen sisääni ja jäin odottamaan kutkuttavaa päätösosaa.

Ja voi että taas tykkäsin. En tiedä mitä ruotsalaiset tekevät oikein, mutta koko elokuva on täynnä toinen toistaan parempaa näyttelijäsuoritusta ja kruununa huipulla tällä kertaa hieman statistin rooliin joutuva Lisbeth Salander (Noomi Rapace). Vakavissakin kohdissa elokuva onnistuu naurattamaan näyttelijöidensä rytmityksen ja loistavan työn ansiosta. Lapsipornon liittyvä kohtaus ei käsittääkseni kuulu niihin "nyt nauretaan"-kohtiin. Kuvaus on hyvää perustyötä, johon on saatu elokuvamaisuutta, joka ensimmäisestä osasta puuttui. Käsittääkseni alkuperäinen kirja on hyvinkin monimuotoinen rakennelma oikeussalidraamaa ja etsivätyötä, jota oli tällä kertaa koitettu saada hieman liian kovallakin yrittämisellä mukaan vajaaseen kolmen tunnin mittaan. Siksi ehkä rytmin takia loppukliimaksi tuntui irralliselta ja ei oikeastaan edes säväyttänyt kakkososan raa'an ja todella kylmät väreet nostattavan lopun takia.

Pienellä hionnalla vielä koko elokuvasarjasta olisi saanut pohjoismaisen luokan sijasta maailmanluokan elokuvan. Nyt pitänee varmasti tyytyä siihen, että Hollywood tekee tapahtumista oman versionsa luonnollisesti ottamalla alkuperäisestä vain idean. Pienellä hionnalla ehkä Kreivikin alkaa pian katsoa Wallandereita.

Kenelle: Tiiviin jännityksen ja juonen ystävälle
Miksi: Juonen haastavuus yllättää

Lintukototerveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Taustatoimituksesta kävi ilmi, että tulevan Hollywood -tuotannon nimi on:
"The Girl With The Dragon Tattoo" popkornihohhoijaa.

"Se kummalla on tuimempi ilme, voittaa"

A niin kuin Tanssii Avatarin Kanssa

2010-01-03T14:41:00.000+02:00

James Cameronin Avatarista kuulin varmasti ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella. Juuri kun olin ehtinyt toipumaan edellisestä kornista tehostetarinasta, Titanicista. Elokuva kuitenkin unohtui useiksi vuosiksi ja siinä ajassa unohdin myös James Cameronin. Tosin muistaen hänet aina välillä, kun katsoin Terminator kakkosta tai kuuntelin Guns n' Rosesin "You Could Be Mine" -tekelettä. James ja elokuva palautui mieleeni, kun katselin databeissistä, että mitäköhän Sam Worthington seuraavaksi tekee. "Avatar... Hmm...", ajattelin ja jäin odottelemaan.

Maailman kalleimmat elokuvat tunnistaa aina siitä, että niitä nimenomaan markkinoidaan maailman kalleimpina elokuvina, joihin ei ole vaivauduttu palkkaamaan kunnon käsikirjoittajaa edes korjailemaan omaa jälkeä, vaan "mää muute ite". Samalla voisi myös Michael Blake nostaa jonkinlaisen oikeussalidraaman "Tanssii Susien Kanssa" -elokuvan suorasta kopioinnista. Avatarin katsominen ajatuksella on kuin kahden ja puolen tunnin hohhoijaa popkornien kanssa. James Cameron näkee itsensä varmasti nyt poliittisena ympäristötietoisena ohjaajana, joka heittelee elokuvaansa vähän turhankin kliseisiä ja suoria viittauksia Telluksen nykytilaan. Toivottavasti jenkkiyleisö ei sentään niin taantunut ole, että jotenkin nämä viittaukset tulisivat kuin meteori taivaalta. Terminator Salvationissa mahtavasti näytellyt Sam Worthington oli ärsyttävä, koko muu Na'vi heimo suoraan intiaanilänkkäristä ja Sigourney Weaver oli Ellen Ripley yhdistettynä Sumuisten vuorten gorilloihin.

Mutta.

Elokuva on aivan käsittämättömän kaunis. Elokuva 3-D lasien läpi isossa elokuvateatterissa on mieletön kokemus. Vajaan kolmen tunnin keston takia lasit painavat nenänvarteen ja päätäkin saattaa särkeä. Mutta sen kestää, kun haluaa jälleen väistää kohtitulevan raketin tai katsella värikkäitä kamera-ajoja. Voi veljet, missä lienet, Planeettamme Maa 3-D?
Elokuvasta paistaa kallis "tuunaankaikkea" -tekniikka ja siksi esimerkiksi natiivit eivät näytä kovin aidoilta, vaan juurikin käveleviltä erikoistehostesimpansseilta.

Kaunis elokuva, jota tuli myös seuralaiselle vuolaasti kehuttua ja jälkeenpäin todettuna liiallinen yritys käsikirjoituksen kanssa olisi voinut viedä elokuvasta maun. Tanssii Susien Kanssa -kopiointi on nk. varma nakki, jolla voidaan keskittyä kalliiseen toteutukseen kuvausrintamalla. En minä kyllä tätä kotiin ostaisi ilman sadan tuuman tykkiä ja High-End äänentoistoa.

Kenelle: Niille, jotka haluavat "Last action hero" -kokemuksen
Miksi: Koska käsikirjoittajaan ei ollutkaan varaa

Kevincostnerterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mitä pitäisit vanhemmasta Na'vista?"