Toimintaelokuvat tapaavat nykyisin olemaan turhan vakavia ja niissä yritetään koota turhaa dramatiikkaa huolimatta siitä, että toimintaelokuvia katsellaan, noh, toiminnan takia. Tästä syystä Sylvester Stallone, eräänlainen toimintaelokuvien tsaari, kokosi vanhat kaverinsa vielä kerran yhteen ja mätki banaanivaltiota turpaan elokuvassa The Expendables.
Juonessa mukana on joukko palkkasotilaita, jotka päättävät vapauttaa entisen CIA:n agentin hallinnoiman kokaiinibanaanivaltion, jotta kokaiinipuskista tulevat tuotot menisivät alkuperäisväestölle. Syltty ihastuu maitokahvin väriseen kenraalin tyttäreen ja työstä tuleekin henkilökohtaista.
Käsikirjoitus on odotetusti kuraa, johon on aseteltu tönkköä draamaa toimintakohtausten vastapainoksi. Olen kuitenkin mahdollisesti sitä mieltä, että kangertelevat ja kornit draamakohtaukset ovat harkittuja, jotta elokuvasta saataisiin irti vanhaa kunnon camp-henkeä. Kiusallisin hetki oli Toolin (Mickey Rourke) minuutin mittainen monologi, jossa ei ollut mitään järkeä. Käsikirjoituksen paras hetki oli Gunnarin (Dolph Lundgren) "INSECT!". Osuvaa sanailua oli myös Trenchin (Arnold Schwarzenegger) ja Barney Rossin (Stallone) välillä. Olisi ollut hauska kuulla enemmän itseironista veistelyä kultaisesta kahdeksankymmenestä.
Ei Stallone oikeastaan huonosti käskytä klaffia. Toimintakohtaukset olivat hyviä ja pidin etenkin nyrkkitappeluista, joissa oli sitä jujutsumeininkiä. Kung-fu on niin out. Elokuva ei ollut liian pitkä, vaikka turhan draaman ja sivujuonet olisi voinut jättää pois. Enemmän toimintaa vaikkapa takautumajaksoilla? Elokuvan parhaasta matsista vastasivat Stallone ja vanha kunnon "Stone Cold" Steve Austin, jolta jäin odottelemaan "WHAT?"-sanontaa, mutta hyvä se kuulustelu silti oli. Hänellä oli myös elokuvan suurimmat pallit.
Näyttelystä itsestään on turha sanoa mitään mairittelevaa. Mielestäni Dolph oli ehkä elokuvan paras hahmo, koska nyt selvisi miltä huono näytteleminen näyttää 2000-luvulla. Mutta loppuun asti pumpatut kehot kertovat siitä, että toimintaelokuvia ei tehdä tunteella, vaan lihaksella. Ainoa metodipilkahdus on Mickey Rourke, jonka kohtaukset kuvattiin varmaan päivässä. Eric Roberts on maailman kovin pahis.
Kunnon kahdeksankymmentäluvun henkeen tarvitaan vain keksitty banaanivaltio, kokaiini ja mätä CIA-agentti. Ei vertauskuvia, ei politiikkaa eikä viittauksia toiseen maailmansotaan. Minä viihdyin. Jos muuta väitän, niin seurassani istunut mieshenkilö voi kutsua minua vaikkapa valehtelijaksi. En muista koska suolenpätkät ja pään irtoaminen kehosta olisi esimerkiksi naurattanut tai sarjatulella ampuva haulikko olisi aiheuttanut ihailua. Tämänkaltaisia elokuva pojat tarvitsevat lauantai-illan viihteeksi ennen onnistunutta ravintolailtaa. Teatterissa näkyi myös muutama naaraspuolinen ja mietinkin, että millä verukkeella heidät on sinne raahattu. Evääksi suosittelen lättäpullollista Jim Beamia, jonka saa kätevästi etutaskuun ja kiitokset kuulee teatterihenkilökunnalta, joka ratsaa jokaisen olkalaukun. Parhaalta suolenpätkät näyttävät lauantai-iltana isolta teatterikankaalta.
Kenelle: Isoille miesporukoille
Miksi: Sarjatulella ampuva haulikko, jossa on taistelukärkiä
Steroiditerveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Juonessa mukana on joukko palkkasotilaita, jotka päättävät vapauttaa entisen CIA:n agentin hallinnoiman kokaiinibanaanivaltion, jotta kokaiinipuskista tulevat tuotot menisivät alkuperäisväestölle. Syltty ihastuu maitokahvin väriseen kenraalin tyttäreen ja työstä tuleekin henkilökohtaista.
Käsikirjoitus on odotetusti kuraa, johon on aseteltu tönkköä draamaa toimintakohtausten vastapainoksi. Olen kuitenkin mahdollisesti sitä mieltä, että kangertelevat ja kornit draamakohtaukset ovat harkittuja, jotta elokuvasta saataisiin irti vanhaa kunnon camp-henkeä. Kiusallisin hetki oli Toolin (Mickey Rourke) minuutin mittainen monologi, jossa ei ollut mitään järkeä. Käsikirjoituksen paras hetki oli Gunnarin (Dolph Lundgren) "INSECT!". Osuvaa sanailua oli myös Trenchin (Arnold Schwarzenegger) ja Barney Rossin (Stallone) välillä. Olisi ollut hauska kuulla enemmän itseironista veistelyä kultaisesta kahdeksankymmenestä.
Ei Stallone oikeastaan huonosti käskytä klaffia. Toimintakohtaukset olivat hyviä ja pidin etenkin nyrkkitappeluista, joissa oli sitä jujutsumeininkiä. Kung-fu on niin out. Elokuva ei ollut liian pitkä, vaikka turhan draaman ja sivujuonet olisi voinut jättää pois. Enemmän toimintaa vaikkapa takautumajaksoilla? Elokuvan parhaasta matsista vastasivat Stallone ja vanha kunnon "Stone Cold" Steve Austin, jolta jäin odottelemaan "WHAT?"-sanontaa, mutta hyvä se kuulustelu silti oli. Hänellä oli myös elokuvan suurimmat pallit.
Näyttelystä itsestään on turha sanoa mitään mairittelevaa. Mielestäni Dolph oli ehkä elokuvan paras hahmo, koska nyt selvisi miltä huono näytteleminen näyttää 2000-luvulla. Mutta loppuun asti pumpatut kehot kertovat siitä, että toimintaelokuvia ei tehdä tunteella, vaan lihaksella. Ainoa metodipilkahdus on Mickey Rourke, jonka kohtaukset kuvattiin varmaan päivässä. Eric Roberts on maailman kovin pahis.
Kunnon kahdeksankymmentäluvun henkeen tarvitaan vain keksitty banaanivaltio, kokaiini ja mätä CIA-agentti. Ei vertauskuvia, ei politiikkaa eikä viittauksia toiseen maailmansotaan. Minä viihdyin. Jos muuta väitän, niin seurassani istunut mieshenkilö voi kutsua minua vaikkapa valehtelijaksi. En muista koska suolenpätkät ja pään irtoaminen kehosta olisi esimerkiksi naurattanut tai sarjatulella ampuva haulikko olisi aiheuttanut ihailua. Tämänkaltaisia elokuva pojat tarvitsevat lauantai-illan viihteeksi ennen onnistunutta ravintolailtaa. Teatterissa näkyi myös muutama naaraspuolinen ja mietinkin, että millä verukkeella heidät on sinne raahattu. Evääksi suosittelen lättäpullollista Jim Beamia, jonka saa kätevästi etutaskuun ja kiitokset kuulee teatterihenkilökunnalta, joka ratsaa jokaisen olkalaukun. Parhaalta suolenpätkät näyttävät lauantai-iltana isolta teatterikankaalta.
Kenelle: Isoille miesporukoille
Miksi: Sarjatulella ampuva haulikko, jossa on taistelukärkiä
Steroiditerveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Tässä kuvassa Stallone pitää kiinni urastaan
Tässä ilmoittautuu yksi naispuolinen, joka kävi katsomassa leffan ihan vapaaehtoisesti ja oikeasti piti näkemästään. Ja hyvin samoista syistä kuin sinäkin. :)
VastaaPoistaÄijäilyelokuvat kuuluvat niin naisille kuin miehillekin, kuten Sinkkuelämää kakkonen kuuluu myös miehille (vielä minusta ei ole kuitenkaan löytynyt naista katsomaan sitä), mutta jotenkin en voisi kuvitella suosittelevani tätä prinsessahäistä haaveilevalle Hello Kitty-keräilijälle.
VastaaPoista