Vastikään mahtavan The Hurt Lockerin ohjanneen Kathryn Bigelow'n repertuaariin kuuluu myös noin kymmenisen vuotta vanha taide-elokuvatrilleri The Weight Of Water. Elokuva käsittelee tukahdettuja tunteita ja muuta kaikkea mitä nyt kahden aikakauden meininkeihin kuuluukaan.
Juoni kuljettelee katsojaansa kahdella aikatasolla, joista toinen on nykypäivää 2000-luvulla ja historiallisempi 1800-lukua. Menneisyydessä tapahtuu saarella raaka kahden naisen kirvesmurha, josta syytetään reumapotilas Louis Wagneria (Ciaran Hinds), koska tapauksella on silminnäkijä Maren Hontvedt (Sarah Polley). Nykyisyydessä valokuvataiteilija Jean Janes (Katherine McCormack), hänen alati kaikkea siteeraava kirjailijamiehensä Thomas Janes (Sean Penn), jälkimmäisen rattopoikaveli Rich Janes (Josh Lucas) ja tämän viettelevä fanityttö Adaline Gunne (Elizabeth Hurley) matkaavat kyseiselle saarelle ottamaan valokuvia paikoista, joissa murha tapahtui.
Kuvaus tapahtuu kolmella tasolla. Kaksi on realismia väreissä ja kolmas, eli kertoman mukainen on mustavalkoinen, josta voi tehdä tulkintoja. Nykyaika on ihmissuhdedraamaa, pelkoa menettämisestä ja mustasukkaisuutta. Menneisyydessä käsitellään tabuja, siirtomaahenkeä ja pohjoismaalaista sulkeisuutta ja ilkeitä miehiä. Menneisyydessä kulkeva kamera on sikäli kiehtova, että voisin kuvitella kameran kulkevan Turun saaristossa kuvaamassa Jurmolaista kalastuskylää. Elokuva onnistuu kuvauksessaan, vaikka näyttääkin ajoittain TV-elokuvamaiselta niin leikkaukseltaan kuin väreiltäänkin. Käsikirjoitus on onnistunut ja juoni tiivistyy loppua kohden.
Näyttely menee ihaan mukiin, mutta kukaan ei ylitä itseään millään tavalla. Sean Penn luultavasti esittää suurimmaksi osaksi itseään ja Elizabeth Hurley onnistuu olemaan todella kuuma. Kreivikin olisi välillä tarvinnut jäitä. Mieleenpainuvin rooli oli Sarah Polleylla, jonka tuskan ja ahdistuksen pystyi lukemaan kasvoilta.
Trilleristä elokuva oli hyvin kaukana ja vaikka elokuva ajoittain tarjosikin jännityksen hetkiä, voisi luonnehdinta voisi olla vaikkapa psykologinen taidedraama. Vihaan yleisesti ottaen liitteen "taide" käyttämistä, koska tavallaan kaikki elokuva on taidetta, mutta kun tieten tahtoen tehdään Rakkautta & Anarkiaa -tyyppistä elokuvaa, voitaneen se siihen etuliitteeksi laittaa vähän kuin ironian pilkahduksena. Tuskin katson toiste, vaikka ei ollenkaan ollut huono elokuva. Parhaimmillaan elokuva on kotona myöhäisillassa, eväänä kahvia / teetä ja kaurakeksejä.
Kenelle: Ei ainakaan psykologisen trillerin ystäville
Miksi: Elokuvasta puuttuu tempo
Saaristolaisterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Juoni kuljettelee katsojaansa kahdella aikatasolla, joista toinen on nykypäivää 2000-luvulla ja historiallisempi 1800-lukua. Menneisyydessä tapahtuu saarella raaka kahden naisen kirvesmurha, josta syytetään reumapotilas Louis Wagneria (Ciaran Hinds), koska tapauksella on silminnäkijä Maren Hontvedt (Sarah Polley). Nykyisyydessä valokuvataiteilija Jean Janes (Katherine McCormack), hänen alati kaikkea siteeraava kirjailijamiehensä Thomas Janes (Sean Penn), jälkimmäisen rattopoikaveli Rich Janes (Josh Lucas) ja tämän viettelevä fanityttö Adaline Gunne (Elizabeth Hurley) matkaavat kyseiselle saarelle ottamaan valokuvia paikoista, joissa murha tapahtui.
Kuvaus tapahtuu kolmella tasolla. Kaksi on realismia väreissä ja kolmas, eli kertoman mukainen on mustavalkoinen, josta voi tehdä tulkintoja. Nykyaika on ihmissuhdedraamaa, pelkoa menettämisestä ja mustasukkaisuutta. Menneisyydessä käsitellään tabuja, siirtomaahenkeä ja pohjoismaalaista sulkeisuutta ja ilkeitä miehiä. Menneisyydessä kulkeva kamera on sikäli kiehtova, että voisin kuvitella kameran kulkevan Turun saaristossa kuvaamassa Jurmolaista kalastuskylää. Elokuva onnistuu kuvauksessaan, vaikka näyttääkin ajoittain TV-elokuvamaiselta niin leikkaukseltaan kuin väreiltäänkin. Käsikirjoitus on onnistunut ja juoni tiivistyy loppua kohden.
Näyttely menee ihaan mukiin, mutta kukaan ei ylitä itseään millään tavalla. Sean Penn luultavasti esittää suurimmaksi osaksi itseään ja Elizabeth Hurley onnistuu olemaan todella kuuma. Kreivikin olisi välillä tarvinnut jäitä. Mieleenpainuvin rooli oli Sarah Polleylla, jonka tuskan ja ahdistuksen pystyi lukemaan kasvoilta.
Trilleristä elokuva oli hyvin kaukana ja vaikka elokuva ajoittain tarjosikin jännityksen hetkiä, voisi luonnehdinta voisi olla vaikkapa psykologinen taidedraama. Vihaan yleisesti ottaen liitteen "taide" käyttämistä, koska tavallaan kaikki elokuva on taidetta, mutta kun tieten tahtoen tehdään Rakkautta & Anarkiaa -tyyppistä elokuvaa, voitaneen se siihen etuliitteeksi laittaa vähän kuin ironian pilkahduksena. Tuskin katson toiste, vaikka ei ollenkaan ollut huono elokuva. Parhaimmillaan elokuva on kotona myöhäisillassa, eväänä kahvia / teetä ja kaurakeksejä.
Kenelle: Ei ainakaan psykologisen trillerin ystäville
Miksi: Elokuvasta puuttuu tempo
Saaristolaisterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
"You want some ice with that handjob?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti