Reindeerspotting on Joonas Neuvosen ohjaama ja kuvaama dokumenttielokuva ystävästään Jani Raappanasta (sukua Pasi Raappanalle? Anyone?) . Elokuva on kuvattu Wikipedian mukaan vuosien 2003 ja 2004 aikana Rovaniemellä ja ulkomailla (mm. Ranska, Espanja ja Italia). Elokuva kuvaa huumeidenkäyttöä, laittomuuksia huumeiden eteen ja lieveilmiöitä oikeastaan mitään säästelemättä.
Elokuvaa on rankka katsoa ja sen tekee suupielet mutrussa ja useimmiten käsi suun edessä. Kokonaisvaltainen inho valtaa kehon, kun päähenkilö ruiskuttaa Subutexia suoneensa tai muuten vain sekoilee päämäärättömästi. Janin ympärillä pyörivät henkilöt vaihtuvat ja vain harva tuntuu oikeasti ystävältä lukuun ottamatta kameran takana seisovaa Joonas Neuvosta, joka myös kuuluu samaan huumeporukkaan.
Päähenkilö on kuitenkin äärimmäisen sympaattinen hahmo ja vaikuttaa siltä, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Elokuva ei kuitenkaan ihannoi huumeidenkäyttöä millään tavalla, vaikka Ranskassa Jani leijuu pumpulitaivaassa Subutex-laatikoiden keskellä. Elokuva on shokkihoitoa ja Elokuvatarkastamon jonkinlaisen kummallisen kaksinaismoralismin näyte ikäsuosituksineen. On siis ihan okei näyttää näytelmäelokuvassa lukiolaisten pilvenpolttoa kuusitoistakesäisille, mutta kun näytetään alipainoisten ihmisraunioiden suonensisäisten käyttöä, se on jo liian raakaa. Herraisä, voisivat ehkä tulla jopa toisiin ajatuksiin.
Elokuva on kuitenkin sekava. On ilmeisesti ajatus, että katsoja katsoo Jania kuvaajan silmin ja tekee omat johtopäätöksensä elokuvan tapahtumista. Välillä kuvaan ilmestyy pieni dramaattinen seloste jonkinlaisesta kohtauksen taustasta, mutta itse jäin esimerkiksi kaipaamaan aikajanaa tapahtumille. Olin täysin hukassa välillä, että missä ajassa ja paikassa kuljetaan. Vaati googlettamista selvittää esimerkiksi, että mitä vuotta eletään. Välillä vain huomasi lumen lähteneen tai Janin tukan kasvaneen, välillä oltiin Ranskassa, mutta puhuttiin Espanjasta ja välillä oltiin kesällä ja heti perään talvella. Osittainen tekstitys oli hyvä idea, sillä Subutexin sävyttämä rovaniemeläismurre ei ole turkulaiselle Kreiville ihan helppoa kuunneltavaa, vaikka vahvistimen äänenvoimakkuus oli jo Schwarzenegger-tasoa. Kuvaus on hämmästyttävän hyvää, ottaen huomioon, että kuvaaja on todennäköisesti itsekin jonkinlaisen päihteen alaisena. Kuvaus on vakaata ja siinä onnistutaan vangitsemaan juuri ne oikeat hetket. Ehkä ällistyttävin ja dramaattisin oli tasannekohtaus Rovaniemellä. Mitä hittoa siinäkin tapahtui?
Dokumenttielokuva ei anna sijaa tulkinnalle, vaan erinäisille jälkipuheille. Oliko tämä nyt sopivaa katseltavaa? Oli. Esimerkiksi ystäväni KB harkitsee elokuvan näyttämistä varhaisteineille lapsilleen huumevalistuksena. Niin minäkin tekisin ja laittaisin vielä perään kouluihin pakollisena näytöksenä päihteiden käytön pimeästä puolesta. Parhaiten elokuva toimii pimeässä luokkahuoneessa ja evääksi suosittelen lyijykyniä, joita voi pureskella.
Kenelle: Vanhemmille ja heidän lapsilleen
Miksi: Shokkihoito
Piikkikammoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Elokuvaa on rankka katsoa ja sen tekee suupielet mutrussa ja useimmiten käsi suun edessä. Kokonaisvaltainen inho valtaa kehon, kun päähenkilö ruiskuttaa Subutexia suoneensa tai muuten vain sekoilee päämäärättömästi. Janin ympärillä pyörivät henkilöt vaihtuvat ja vain harva tuntuu oikeasti ystävältä lukuun ottamatta kameran takana seisovaa Joonas Neuvosta, joka myös kuuluu samaan huumeporukkaan.
Päähenkilö on kuitenkin äärimmäisen sympaattinen hahmo ja vaikuttaa siltä, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Elokuva ei kuitenkaan ihannoi huumeidenkäyttöä millään tavalla, vaikka Ranskassa Jani leijuu pumpulitaivaassa Subutex-laatikoiden keskellä. Elokuva on shokkihoitoa ja Elokuvatarkastamon jonkinlaisen kummallisen kaksinaismoralismin näyte ikäsuosituksineen. On siis ihan okei näyttää näytelmäelokuvassa lukiolaisten pilvenpolttoa kuusitoistakesäisille, mutta kun näytetään alipainoisten ihmisraunioiden suonensisäisten käyttöä, se on jo liian raakaa. Herraisä, voisivat ehkä tulla jopa toisiin ajatuksiin.
Elokuva on kuitenkin sekava. On ilmeisesti ajatus, että katsoja katsoo Jania kuvaajan silmin ja tekee omat johtopäätöksensä elokuvan tapahtumista. Välillä kuvaan ilmestyy pieni dramaattinen seloste jonkinlaisesta kohtauksen taustasta, mutta itse jäin esimerkiksi kaipaamaan aikajanaa tapahtumille. Olin täysin hukassa välillä, että missä ajassa ja paikassa kuljetaan. Vaati googlettamista selvittää esimerkiksi, että mitä vuotta eletään. Välillä vain huomasi lumen lähteneen tai Janin tukan kasvaneen, välillä oltiin Ranskassa, mutta puhuttiin Espanjasta ja välillä oltiin kesällä ja heti perään talvella. Osittainen tekstitys oli hyvä idea, sillä Subutexin sävyttämä rovaniemeläismurre ei ole turkulaiselle Kreiville ihan helppoa kuunneltavaa, vaikka vahvistimen äänenvoimakkuus oli jo Schwarzenegger-tasoa. Kuvaus on hämmästyttävän hyvää, ottaen huomioon, että kuvaaja on todennäköisesti itsekin jonkinlaisen päihteen alaisena. Kuvaus on vakaata ja siinä onnistutaan vangitsemaan juuri ne oikeat hetket. Ehkä ällistyttävin ja dramaattisin oli tasannekohtaus Rovaniemellä. Mitä hittoa siinäkin tapahtui?
Dokumenttielokuva ei anna sijaa tulkinnalle, vaan erinäisille jälkipuheille. Oliko tämä nyt sopivaa katseltavaa? Oli. Esimerkiksi ystäväni KB harkitsee elokuvan näyttämistä varhaisteineille lapsilleen huumevalistuksena. Niin minäkin tekisin ja laittaisin vielä perään kouluihin pakollisena näytöksenä päihteiden käytön pimeästä puolesta. Parhaiten elokuva toimii pimeässä luokkahuoneessa ja evääksi suosittelen lyijykyniä, joita voi pureskella.
Kenelle: Vanhemmille ja heidän lapsilleen
Miksi: Shokkihoito
Piikkikammoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
"Terveisiä Ranskasta. Täällä kaikki on isompaa, jopa piikit"
Ehdottomasti samaa mieltä. Meillekin näytettiin aikanaan 90-luvulla Sairaan kaunis maailma jonkin sortin huumevalistuksena koko koululle.
VastaaPoistaRaappana on kyllä säälittävä näky elämän pyöriessä täysin huumeiden ympärillä. Pariisissakin kaveri mieluummin notkuu hotellihuoneessaan subujensa kanssa kuin kiertelee kaupungilla.