Robin Hoodin tarina on yksi Hollywoodin eniten filmatisoituja tarinoita. Roolituksia löytyy Imdb:n mukaan 112. Jokainen elokuva ottaa vapauksia tarinan suhteen, kuten on jokainen tarinankertojakin ottanut vuosisatojen ajan. Viime vuosikymmenien järkyttävin filmatisointi on Kevin Costnerin Robin Hood - Varkaiden Ruhtinas vuodelta 1991, joka muistetaan erityisesti Bryan Adamsin tunnusmusiikista ja siitä, että Costnerin näyttelijänlahjat eivät riittäneet brittienglannin opetteluun, joten Robin puhui texasia. Tähän asti tunnetuin Robin Hood on Errol Flynnin vuodelta 1938 ja filmin nimi oli Robin Hoodin seikkailut. Tämä oli minunkin ensimmäinen Robin Hood.
Tuliterä Robin Hood on tehty siirtomaahengessä, jossa klaffia käskyttää englantilainen Ridley Scott, käsikirjoittajana yhdysvaltalainen Brian Helgeland, pääosissa on uusiseelantilainen Russel Crowe ja australialainen Cate Blanchett. Liittolaishenkeä Ranskan-Hollannin sodan tapaan edustaa ruotsalainen Max Von Sydow ja lattarihenkeä Guatemalalainen(!) Oscar Isaac esittämässä Juhanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkittävässä roolissa on ainoastaan yksi britti, Mark Strong. Jos minä olisin yhtä britti kuin olen kurjenmäkeläinen, voisin jopa hermostua sisäisesti, että mitä vittua ne ali-ihmiset keksivät brittiläistä kulttuuria uusiksi.
Asiaan. Rikhard Leijonamieli on Ranskassa tunkemassa miekkaa lihaan, rinnallaan Robin Longstride ja pari iloista veikkoa. Yllättäen Rikhard saa surmansa ja Robin ottaa Sir Robert Loxleyn henkilöllisyyden matkatakseen turvallisesti takaisin Englantiin. Kruunu luovutetaan Rikhardin veljelle, Juhanalle ja tämä onkin kappaskeppanaa tyranni. Robin matkaa Nottinghamiin, jossa erinäisten sekoilujen jälkeen suostuu ihan virallisesti Robert Loxleyksi ja keski-ikään ennättäneen Marionin aviomieheksi. Loppuleffa kalistellaan miekkoja, ammuskellaan nuolia ja otetaan jumalaa koneesta.
Ridley Scott pitää selkeästi spektaakkeleiden ohjaamisesta, vaikka suurimmat ansiot ovatkin trillereissä. Tämä versio on ajan henkeen tyyliltään alkutarina, että miten legenda syntyi. Normaalisti luotan Helgelandiin käsikirjoittajana, mutta tämä oli jotenkin jo nähty. Miksi vaivautua käsikirjoittamaan tarinaa, jonka voi tehdä delfiinikin? Voisi jopa sanoa, että käsikirjoitus oli käänteineen aika lapsellinen ja naiivi. Elokuva yrittää olla jonkinlainen yhdistelmä historiallista sotadraamaa ja seikkailuelokuvaa, jossa lapsuuden haaveet käyvät toteen olematta kuitenkaan ihan kumpaakaan. Ohjauksessa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta ei ole myöskään mitään silmiinpistävän typerääkään.
Russel oli roolissaan valitettavasti sama hiljainen kovanaama kuin kymmenen vuotta sitten Gladiaattorissa. Rooli olisi kaivannut enemmän huumoria ja veijarimaisuutta totisen kuoren alle. Mark Strong on Godfreyna ahdistavan hyvä ja tuleva elokuvien vakiopahis, kuten on vähän tähänkin asti ollut. Cate Blanchett on kerrassaa nautittavaa katseltavaa; näyttely on, miten sen sanoisi, äärimmäisen väkevää ja samalla tunteikasta. Erityismaininnan tällä kertaa saa valitettavan pieneen sivuosaan päätynyt Eileen Atkins, joka esittää Eleonoora Akvitanilaista.
Elokuva on kertakatsomista, jos Makuunin hyllystä ei muuta löydy karkkipussin kaveriksi. Jos aivan rehellisesti pitää sanoa, niin sanoisin elokuvan olevan taiteellista rahanhaaskausta. Tarina on nähty, luettu ja koettu useaan kertaan ja tämänkertainen versio on kaikessa yrityksessään loppujen lopuksi aika lapsellinen. Elokuva on yhtiölle kuitenkin melkoinen takuuvarma rahavirta, joka ei voi olla tuottamatta rahaa tuolla nimilistalla. Joku voi saada elokuvasta pienen keskustelun kahvipöytään, mutta lapset eivät tule ottamaan mallia miekkailusta tavalla, jolla minä otin mallia lapsena Errol Flynnin miekkailusta. Jos olet vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, niin syö pekonia ja munia. Jos et, niin juo yksi Sherwood-siideri, sillä se on ihan hyvää.
Kenelle: Nuorille aikuisille ja esimerkiksi isälleni.
Miksi: Elokuva, jonka nuoret aikuiset voivat katsoa isänsä kanssa ja mennä konjakin jälkeen nukkumaan
Sherwoodterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Tuliterä Robin Hood on tehty siirtomaahengessä, jossa klaffia käskyttää englantilainen Ridley Scott, käsikirjoittajana yhdysvaltalainen Brian Helgeland, pääosissa on uusiseelantilainen Russel Crowe ja australialainen Cate Blanchett. Liittolaishenkeä Ranskan-Hollannin sodan tapaan edustaa ruotsalainen Max Von Sydow ja lattarihenkeä Guatemalalainen(!) Oscar Isaac esittämässä Juhanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkittävässä roolissa on ainoastaan yksi britti, Mark Strong. Jos minä olisin yhtä britti kuin olen kurjenmäkeläinen, voisin jopa hermostua sisäisesti, että mitä vittua ne ali-ihmiset keksivät brittiläistä kulttuuria uusiksi.
Asiaan. Rikhard Leijonamieli on Ranskassa tunkemassa miekkaa lihaan, rinnallaan Robin Longstride ja pari iloista veikkoa. Yllättäen Rikhard saa surmansa ja Robin ottaa Sir Robert Loxleyn henkilöllisyyden matkatakseen turvallisesti takaisin Englantiin. Kruunu luovutetaan Rikhardin veljelle, Juhanalle ja tämä onkin kappaskeppanaa tyranni. Robin matkaa Nottinghamiin, jossa erinäisten sekoilujen jälkeen suostuu ihan virallisesti Robert Loxleyksi ja keski-ikään ennättäneen Marionin aviomieheksi. Loppuleffa kalistellaan miekkoja, ammuskellaan nuolia ja otetaan jumalaa koneesta.
Ridley Scott pitää selkeästi spektaakkeleiden ohjaamisesta, vaikka suurimmat ansiot ovatkin trillereissä. Tämä versio on ajan henkeen tyyliltään alkutarina, että miten legenda syntyi. Normaalisti luotan Helgelandiin käsikirjoittajana, mutta tämä oli jotenkin jo nähty. Miksi vaivautua käsikirjoittamaan tarinaa, jonka voi tehdä delfiinikin? Voisi jopa sanoa, että käsikirjoitus oli käänteineen aika lapsellinen ja naiivi. Elokuva yrittää olla jonkinlainen yhdistelmä historiallista sotadraamaa ja seikkailuelokuvaa, jossa lapsuuden haaveet käyvät toteen olematta kuitenkaan ihan kumpaakaan. Ohjauksessa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta ei ole myöskään mitään silmiinpistävän typerääkään.
Russel oli roolissaan valitettavasti sama hiljainen kovanaama kuin kymmenen vuotta sitten Gladiaattorissa. Rooli olisi kaivannut enemmän huumoria ja veijarimaisuutta totisen kuoren alle. Mark Strong on Godfreyna ahdistavan hyvä ja tuleva elokuvien vakiopahis, kuten on vähän tähänkin asti ollut. Cate Blanchett on kerrassaa nautittavaa katseltavaa; näyttely on, miten sen sanoisi, äärimmäisen väkevää ja samalla tunteikasta. Erityismaininnan tällä kertaa saa valitettavan pieneen sivuosaan päätynyt Eileen Atkins, joka esittää Eleonoora Akvitanilaista.
Elokuva on kertakatsomista, jos Makuunin hyllystä ei muuta löydy karkkipussin kaveriksi. Jos aivan rehellisesti pitää sanoa, niin sanoisin elokuvan olevan taiteellista rahanhaaskausta. Tarina on nähty, luettu ja koettu useaan kertaan ja tämänkertainen versio on kaikessa yrityksessään loppujen lopuksi aika lapsellinen. Elokuva on yhtiölle kuitenkin melkoinen takuuvarma rahavirta, joka ei voi olla tuottamatta rahaa tuolla nimilistalla. Joku voi saada elokuvasta pienen keskustelun kahvipöytään, mutta lapset eivät tule ottamaan mallia miekkailusta tavalla, jolla minä otin mallia lapsena Errol Flynnin miekkailusta. Jos olet vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, niin syö pekonia ja munia. Jos et, niin juo yksi Sherwood-siideri, sillä se on ihan hyvää.
Kenelle: Nuorille aikuisille ja esimerkiksi isälleni.
Miksi: Elokuva, jonka nuoret aikuiset voivat katsoa isänsä kanssa ja mennä konjakin jälkeen nukkumaan
Sherwoodterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Naamiaisissa tulisi turpaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti