JCVD

Mabrouk El Mechri ohjasi pari vuotta sitten kummajaisen nimeltä JCVD. Sen kummempaa pohjustusta tähän en keksi, koska ohjaaja käyttää tätä selkeästi ponnahduslautana Sundance-festivaalille ja ulkomaisille DVD-markkinoille. Joskus kahdenkymmenen vuoden päästä tätä pidetään aikansa kulttikummajaisena ja Jean Claude Van Dammen todisteena siitä, että hän olisi sopinut joskus draamarooliin.

Elokuva kertoo Jean Claude Van Dammesta, jolla ei mene lujaa; pieleen menneitä elokuvia, huoltajuuskiistaa ja rahavaikeuksia. Jeanin matka päätyy postiin, jota ollaan ryöstämässä ja tietenkin suoran mutkan kautta Van Dammea epäillään ryöstäjäksi. Alkaako tästä hyppypotkujen ja tyhjän käden oppitunti? Ei.

Elokuva on kuvattu unenomaisesti reilulla kontrastilla, mutta samalla melko pyyhityin värein. Kuvaus on stillikameraa ja pitkää otosta steadycamilla. Alkukohtaus tekee katsojaan vaikutuksen pituudellaan, vaikka itse toiminta onkin hieman vasenkätistä. Ilmeisesti tämä on myös tarkoitus. Elokuva on suoran toiminnan sijasta pikemminkin taide-elokuva ranskalaisella naiskosketuksella.

Näyttelypuolella Van Damme tekee uransa parhaan roolin ja valitettavasti hän on silloin oma itsensä. Jos JCVD olisi näytellyt tällä tasolla 80-luvulla, hän olisi pystin voittanut draamanäyttelijä tätä nykyä. Kun ei ole vuorosanoja, joutuu näyttelijä tukeutumaan improvisaatioon ja aitoihin vastareaktioihin ja tämän näkee etenkin taksikohtauksessa. Elokuvan paras kohtaus ja samalla läpikuultavan korni kohtaus on Van Dammen monologi urastaan ja elämästään. Muut roolihahmot jäävät statikseiksi lukuun ottamatta pankkiryöstäjää, joka on suora kopio 70-luvun Pacino-leffasta Hikinen iltapäivä. Ilmeisesti nostetaan hattua kuolleelle John Cazalelle.

Kun valmistaudutaan katsomaan elokuvaa JCVD, valmistaudutaan katsomaan Jean Claude Van Dammen elokuvaa, jossa potkitaan perseitä. Koko ilta perustuu perseiden potkimisille ja sitä myös odotetaan. Elokuva ei sitä tule tarjoamaan, joten jos haluaa perjantai-illan actionia, kannattaa katsoa Van Dammen joku muu pätkä. Esimerkiksi Time Cop, jonka alussa nähdään klassinen kengänpohjakohtaus. Elokuva on lajiltaan draama ja itseironisen huumorin lomassa filkka on jopa surullinen. Elokuva on katsottu perjantai-iltana Arturon kanssa sohvalta, eväänä ulkomaalaisia oluita, sekä uunissa lämmitettyjä tortilloja. Näin ehkä paras, vaikka hikistä toimintaa ei tullakaan näkemään.

Kenelle: Humanistiradikaaleille, joiden mielestä Van Damme on väkivaltainen sontaläjä
Miksi: Yllätysmomentti

Belgiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Herra ohjaaja, näytänkö tässä otoksessa syvälliseltä?"