90-luvulla Veren Vankien myötä vampyyrit muuttuivat tunteellisiksi. Joskus taannoin ainoa ajatteleva verenimijä oli Dracula ja nyt heitä sikiää joka kulmasta, pahimpana esimerkkinä Twilight, joka on tosin vastannut jokaisen puuman toiveisiin ikuisesti elävästä seitsentoistavuotiaasta. Ollaan yritetty yhdistää kauhua, draamaa, romantiikkaa ja tieteiselokuvaa lähes täysin onnistumatta ja tajuamatta, että esimerkiksi hyvä kauhu voi olla romantiikkaa ja draamassa voi olla kauhua. Tietyllä tavalla pahuuden henkilöitymä voi olla ajatteleva ja hänen kanssaan voi jopa neuvotella (Pinhead, Hellraiser), mutta ei nyt jumalauta puhuta tunteista sentään.
Kun arvostellaan elokuvia, mielestäni pitäisi arvostella niitä genren mukaan. Nyt kyseessä on puhdas vampyyrielokuva, joten on aivan turha alkaa vertailemaan sitä Kummisetä kakkoseen. Ohjaajat Michael ja Peter Spierig ovat saaneet vampyyritrendiaallossa saaneet helposti läpi tuotantoyhtiöltä elokuvan Daybreakers, jossa ihmisten sijaan maapalloa hallitsevat vampyyrit ihmisten ollessa lähinnä kissanruokapurkkeja. Veljekset ovat uudehkoja tuttavuuksia isojen poikien kuvioissa, toisin kuin elokuvan päätähdet.
Vuosi on 2019 ja epidemian puhjettua maapallolle, suurin osa populaatiosta ovat verta imeviä vampyyreitä ja ihmiset roikkuvat imuttelutehtaissa seinistä jakaessaan viimeisiään. Ethan Hawken esittämä Edward Dalton on hematologi, joka yrittää etsiä ihmisverelle korviketta, koska moiset uhkaavat loppua maapallolta kesken. Koska päähenkilön nimi on Edward, hän pyörii omassa tuskassaan ja ei suostu juomaan ihmisverta lainkaan ja vihaa olemassaoloaan. Samannimiseen kolleegaansa verrattuna tosin tämä Edward ei käytä koko elokuvanmittaa omien tunteidensa jakamiseen. Sam Neill esittää yrityspomoa, Charles Bromleyta, jolla on alkuasetelmissa elokuvat suurimmat vampyyripallit ja Willem Dafoe on Elvis, jolla oli vampyyripallit, mutta ei ole enää.
Tässä on nyt sitten sekametelisoppa, joka yrittää yhdistää perintestä vampyyrisaagaa, viruselokuvaa ja draamaa. Ideahan ei ole sinäänsä uusi, I Am Legend myötäili jo tarinaa, tosin alkuperäisteos kirjana on melkein enemmän Daybreakers, kuin I Am Legend. Vampyyrit ovat tosiaan vampyyreita, mutta olisi ehkä voinut unohtaa joitain asioita, kuten sen että eivät näy peilissä. Risti olisi vielä puuttunutkin. Tämä elokuva olisi voinut olla aivan käsittämättömän hyvä omassa lajissaan, mutta en voi ymmärtää miten tämän alkuasetelman voi kädettää aivan täysin viimeisen viidentoista minuutin aikana. Elokuva muuttui hyvästä juonesta täydeksi splatteriksi ja korniksi b-luokan elokuvaksi, joka vakavassa kohdassa aiheutti pienen naurahduksen yleisössä, mikä ei muuten ole koskaan hyvä asia. Pahinta oli tilanteeseen tulleen Willem Dafoen zoomaus ja one-liner. Elokuvassa on viittauksia suuremmasta ideologiasta, joka nyt tällä kertaa yritti sisältää jotain uskonnollista. Ihmiskunta on menossa rappiolle ja haluaa valella itsensä seitsemässä synnissä saavuttaakseen kuolemattomuuden. Ja omassa ahneudessaan he tappavat itsensä. Parannuskeino vaatii kasteen tulessa. Nykyisin tulikaste tarkoittaa sotilaan ensimmäistä taistelukosketusta, mutta aikoinaan se viittasi muun muassa marttyyrikuolemaan. Epidemiaa ei esimerkiksi aiheuttanut ihminen itse, vaan se valtasi ihmiskunnan (harmageddon) todennäköisesti ihmisen syntien seurauksena.
Kuvauksesta pidin ajoittain hyvinkin paljon. Kamerat antoivat maisemalle paljon tilaa ja joissain kohtauksissa stillit olivat maalauksellisia. Tunnelmaltaan elokuva oli film noir ja ihmiset olivat puettu osittain klassiseen neljäkymmentäluvun tyyliin. Pilkkuhameet ja fedorat, kaikki. Jos unohdetaan elokuvan lopun käsittämättömät verellä mässäilyt, voitaisiin sanoa kuvauksen olleen onnistunut.
Näyttelytyö oli sitä nk. perustyötä ja voisi jopa kuvitella, että luen piakkoin Internet Movie Databasesta, että "Willem Dafoe kuvasi osuutensa kuudessa päivässä". Kukaan ei noussut tavallaan tasonsa yli, mutta ei myöskään jäänyt sen alle. Sam Neill minun mielestäni sopii parhaiten saatanallisiin rooleihin jo pelkästään vittumaisen hymynsä takia.
Pidin elokuvasta, jos voidaan unohtaa viimeiset 1/3. Se oli lajissaan erilainen elokuva, jos se laji jostain löytyy ja ei oikein voi verrata siihen edelliseen vampyyrielokuvaan, joka tasoltaan vastaa lähinnä Buffy Vampyyrintappajaa, jälkimmäisen ollessa parempi. Vähän enemmän yritystä, vähän vähemmän verta, vähemmän tunteita ja enemmän tuskallista draamaa ja ollaan siellä, missä minä haluaisin olla vampyyrielokuvien laajassa mailmassa.
Kenelle: Lauantai-illan melkein tasokasta poppariviihdettä
Miksi: Jos I Am Legendissä oli liian yhteiskunnallinen juoni ja liian vähän verta
Harmageddonterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
PS. Kommentointi avattu kaikille
Kun arvostellaan elokuvia, mielestäni pitäisi arvostella niitä genren mukaan. Nyt kyseessä on puhdas vampyyrielokuva, joten on aivan turha alkaa vertailemaan sitä Kummisetä kakkoseen. Ohjaajat Michael ja Peter Spierig ovat saaneet vampyyritrendiaallossa saaneet helposti läpi tuotantoyhtiöltä elokuvan Daybreakers, jossa ihmisten sijaan maapalloa hallitsevat vampyyrit ihmisten ollessa lähinnä kissanruokapurkkeja. Veljekset ovat uudehkoja tuttavuuksia isojen poikien kuvioissa, toisin kuin elokuvan päätähdet.
Vuosi on 2019 ja epidemian puhjettua maapallolle, suurin osa populaatiosta ovat verta imeviä vampyyreitä ja ihmiset roikkuvat imuttelutehtaissa seinistä jakaessaan viimeisiään. Ethan Hawken esittämä Edward Dalton on hematologi, joka yrittää etsiä ihmisverelle korviketta, koska moiset uhkaavat loppua maapallolta kesken. Koska päähenkilön nimi on Edward, hän pyörii omassa tuskassaan ja ei suostu juomaan ihmisverta lainkaan ja vihaa olemassaoloaan. Samannimiseen kolleegaansa verrattuna tosin tämä Edward ei käytä koko elokuvanmittaa omien tunteidensa jakamiseen. Sam Neill esittää yrityspomoa, Charles Bromleyta, jolla on alkuasetelmissa elokuvat suurimmat vampyyripallit ja Willem Dafoe on Elvis, jolla oli vampyyripallit, mutta ei ole enää.
Tässä on nyt sitten sekametelisoppa, joka yrittää yhdistää perintestä vampyyrisaagaa, viruselokuvaa ja draamaa. Ideahan ei ole sinäänsä uusi, I Am Legend myötäili jo tarinaa, tosin alkuperäisteos kirjana on melkein enemmän Daybreakers, kuin I Am Legend. Vampyyrit ovat tosiaan vampyyreita, mutta olisi ehkä voinut unohtaa joitain asioita, kuten sen että eivät näy peilissä. Risti olisi vielä puuttunutkin. Tämä elokuva olisi voinut olla aivan käsittämättömän hyvä omassa lajissaan, mutta en voi ymmärtää miten tämän alkuasetelman voi kädettää aivan täysin viimeisen viidentoista minuutin aikana. Elokuva muuttui hyvästä juonesta täydeksi splatteriksi ja korniksi b-luokan elokuvaksi, joka vakavassa kohdassa aiheutti pienen naurahduksen yleisössä, mikä ei muuten ole koskaan hyvä asia. Pahinta oli tilanteeseen tulleen Willem Dafoen zoomaus ja one-liner. Elokuvassa on viittauksia suuremmasta ideologiasta, joka nyt tällä kertaa yritti sisältää jotain uskonnollista. Ihmiskunta on menossa rappiolle ja haluaa valella itsensä seitsemässä synnissä saavuttaakseen kuolemattomuuden. Ja omassa ahneudessaan he tappavat itsensä. Parannuskeino vaatii kasteen tulessa. Nykyisin tulikaste tarkoittaa sotilaan ensimmäistä taistelukosketusta, mutta aikoinaan se viittasi muun muassa marttyyrikuolemaan. Epidemiaa ei esimerkiksi aiheuttanut ihminen itse, vaan se valtasi ihmiskunnan (harmageddon) todennäköisesti ihmisen syntien seurauksena.
Kuvauksesta pidin ajoittain hyvinkin paljon. Kamerat antoivat maisemalle paljon tilaa ja joissain kohtauksissa stillit olivat maalauksellisia. Tunnelmaltaan elokuva oli film noir ja ihmiset olivat puettu osittain klassiseen neljäkymmentäluvun tyyliin. Pilkkuhameet ja fedorat, kaikki. Jos unohdetaan elokuvan lopun käsittämättömät verellä mässäilyt, voitaisiin sanoa kuvauksen olleen onnistunut.
Näyttelytyö oli sitä nk. perustyötä ja voisi jopa kuvitella, että luen piakkoin Internet Movie Databasesta, että "Willem Dafoe kuvasi osuutensa kuudessa päivässä". Kukaan ei noussut tavallaan tasonsa yli, mutta ei myöskään jäänyt sen alle. Sam Neill minun mielestäni sopii parhaiten saatanallisiin rooleihin jo pelkästään vittumaisen hymynsä takia.
Pidin elokuvasta, jos voidaan unohtaa viimeiset 1/3. Se oli lajissaan erilainen elokuva, jos se laji jostain löytyy ja ei oikein voi verrata siihen edelliseen vampyyrielokuvaan, joka tasoltaan vastaa lähinnä Buffy Vampyyrintappajaa, jälkimmäisen ollessa parempi. Vähän enemmän yritystä, vähän vähemmän verta, vähemmän tunteita ja enemmän tuskallista draamaa ja ollaan siellä, missä minä haluaisin olla vampyyrielokuvien laajassa mailmassa.
Kenelle: Lauantai-illan melkein tasokasta poppariviihdettä
Miksi: Jos I Am Legendissä oli liian yhteiskunnallinen juoni ja liian vähän verta
Harmageddonterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
PS. Kommentointi avattu kaikille
Anonyymit Vampyyrinmetsästäjät ja Sateenkaarivampyyrit ryhmäterapiassa v.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti