Kun elokuviin saapuu elokuva, jonka on ohjannut itse Clint Eastwood ja jossa on pääosassa Morgan Freeman esittämässä Nelson Mandelaa 90-luvun puolivälin Etelä-Afrikassa, voidaan povata erinomaista Oscar-menestystä. Ja näin sitä on tullutkin jo monien ehdokkuuksien muodossa.
Elokuva kertoo Nelson Mandelan valtaannoususta Etelä-Afrikassa ja sen rugbyjoukkueesta, joka muistuttaa kansaa lähinnä rotusorrosta ja ilkeistä afrikaaneista. Nelson Mandelaa esittää Morgan Freeman, rugbyjoukkueen kapteenia, Francois Pennaaria Matt Damon. Pienempiä sivurooleja on useampia, joskin ohjaajanpallin takana istuva maestro itse on vihdoinkin tajunnut pysytellä pois kameran edestä. Olenkin jo henkilökohtaisesti katsonut viime aikoina ihan tarpeeksi elokuvia, joissa Clint esittää kärttyistä vanhaa miestä (Gran Torino, Million Dollar Baby).
Katsoessa elokuvaa on vaikea päättää, onkohan nyt kyseessä yhteiskunnallinen draama, keskipisteenä rotusorron jälkeinen Etelä-Afrikka, vai ihan vain puhdas urheiluelokuva, jonka sivuosassa on Nelson Mandela. Mielestäni kyseessä on rotutietoinen urheiludraama, jonka sielunveli on esimerkiksi taannoinen Remember The Titans, myös rotuerottelun jälkeiseen kansakuntaan perustuva urheiluelokuva. Juoni on tyylipuhdas kerronnaltaan, eikä jätä aukkoja ja suurimmat tunteilutkin on jätetty taakse. Toivoisin joskus Roland Emmerichin pystyvän samaan.
Kuvaus on tunnistettavaa Eastwoodia, vaikka kyseessä ei olekaan ohjaajaelokuva. Elokuvaa on miellyttävää katsoa ja tyylilajille ominainen pitkitetty kaksituntinen on rytmiltään hyvä. Pitkät otokset kuvaavat stadionilla mahtipontisesti yleisöä ja ilmassa on sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.
Kun musta mies hyväksyy tarjouksen näytellä Mandelaa Eastwoodin elokuvassa, voi sovitella almanakkaan Oscar-gaalan, varsinkin jos on vähääkään niin tasokas näyttelijä kuin Morgan Freeman. Ainoa, mikä häiritsi oli Mandela roolina. Tuli mieleen höperö ukko, joka jakaa elämänfilosofiaansa paikassa kuin paikassa (perheenjäsenet mukaanlukien) ja ei sisällä virheitä, paitsi se pyyteetön työ jonka tekee etelä-afrikkalaisen kansansa hyväksi, joka ajaa uupumukseen. Mandelasta tehdään elokuvassa kansansa vapahtaja niin valkoisten kuin mustienkin silmissä. Ymmärrän idolinpalvonnan, mutta en ymmärrä kohottamista jumalalliseen asemaan. Kiitokset kuuluu myös Matt Damonille vaikean murteen hallinnasta, jonka viimeksi teki Leo Dicap Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja saman tekee Damon. Taptap.
Elokuva oli kyllä pienistä vioistaan huolimatta nautittava ja hyvinkin viihdyttävä. Eastwood olisi voinut ottaa urheilukuvauksessa mallia Oliver Stonesta, mutta vauhdikkaita nämäkin tilanteet olivat. Kyllä tätä suosittelee poppariviihteeksi elokuvateatteriin asti, mutta ei kannata varata nenäliinoja mukaan. Ei tämä sellainen elokuva ole.
Kenelle: Rotutietoiselle urheilufanille
Miksi: Jännitteen takia
Kapkaupunkiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Elokuva kertoo Nelson Mandelan valtaannoususta Etelä-Afrikassa ja sen rugbyjoukkueesta, joka muistuttaa kansaa lähinnä rotusorrosta ja ilkeistä afrikaaneista. Nelson Mandelaa esittää Morgan Freeman, rugbyjoukkueen kapteenia, Francois Pennaaria Matt Damon. Pienempiä sivurooleja on useampia, joskin ohjaajanpallin takana istuva maestro itse on vihdoinkin tajunnut pysytellä pois kameran edestä. Olenkin jo henkilökohtaisesti katsonut viime aikoina ihan tarpeeksi elokuvia, joissa Clint esittää kärttyistä vanhaa miestä (Gran Torino, Million Dollar Baby).
Katsoessa elokuvaa on vaikea päättää, onkohan nyt kyseessä yhteiskunnallinen draama, keskipisteenä rotusorron jälkeinen Etelä-Afrikka, vai ihan vain puhdas urheiluelokuva, jonka sivuosassa on Nelson Mandela. Mielestäni kyseessä on rotutietoinen urheiludraama, jonka sielunveli on esimerkiksi taannoinen Remember The Titans, myös rotuerottelun jälkeiseen kansakuntaan perustuva urheiluelokuva. Juoni on tyylipuhdas kerronnaltaan, eikä jätä aukkoja ja suurimmat tunteilutkin on jätetty taakse. Toivoisin joskus Roland Emmerichin pystyvän samaan.
Kuvaus on tunnistettavaa Eastwoodia, vaikka kyseessä ei olekaan ohjaajaelokuva. Elokuvaa on miellyttävää katsoa ja tyylilajille ominainen pitkitetty kaksituntinen on rytmiltään hyvä. Pitkät otokset kuvaavat stadionilla mahtipontisesti yleisöä ja ilmassa on sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.
Kun musta mies hyväksyy tarjouksen näytellä Mandelaa Eastwoodin elokuvassa, voi sovitella almanakkaan Oscar-gaalan, varsinkin jos on vähääkään niin tasokas näyttelijä kuin Morgan Freeman. Ainoa, mikä häiritsi oli Mandela roolina. Tuli mieleen höperö ukko, joka jakaa elämänfilosofiaansa paikassa kuin paikassa (perheenjäsenet mukaanlukien) ja ei sisällä virheitä, paitsi se pyyteetön työ jonka tekee etelä-afrikkalaisen kansansa hyväksi, joka ajaa uupumukseen. Mandelasta tehdään elokuvassa kansansa vapahtaja niin valkoisten kuin mustienkin silmissä. Ymmärrän idolinpalvonnan, mutta en ymmärrä kohottamista jumalalliseen asemaan. Kiitokset kuuluu myös Matt Damonille vaikean murteen hallinnasta, jonka viimeksi teki Leo Dicap Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja saman tekee Damon. Taptap.
Elokuva oli kyllä pienistä vioistaan huolimatta nautittava ja hyvinkin viihdyttävä. Eastwood olisi voinut ottaa urheilukuvauksessa mallia Oliver Stonesta, mutta vauhdikkaita nämäkin tilanteet olivat. Kyllä tätä suosittelee poppariviihteeksi elokuvateatteriin asti, mutta ei kannata varata nenäliinoja mukaan. Ei tämä sellainen elokuva ole.
Kenelle: Rotutietoiselle urheilufanille
Miksi: Jännitteen takia
Kapkaupunkiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
"Yhdistetäänkö rodut potkimalla pari maalia?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti