Suljettu Saari

Rollarisekoilunsa jälkeen Martin Scorsese on palannut varsinaisen leipätyönsä ääreen ohjaamaan elokuvaa, jossa on Leonardo DiCaprio, eli D-Cap ja pari muuta kamua. Viimeisin iso juttu Scorsesen uralla oli Oscar-palkinto ohjauksesta elokuvassa The Departed. Sitä ennen hän oli saavuttanut noin seitsemän ehdokkuutta pääsemättä pitämään kiitospuheita. Scorsese itse muistaakseni totesi gaalassa, että heti kun hän ohjaa genre-elokuvan, ehdokkuuksia satelee ja täyspotteja osuu. Tällä kertaa Scorsese on lähtenyt synkistelemään oikein olan takaa ja tuloksena saatiin Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu Saari.

Elokuvan keskiössä on aikaisemmin mainittu Leo D-Cap, aina jostain syystä pulskalta näyttävä Mark Ruffalo ja itse saari natsiviitteineen. Leon esittämä Teddy saapuu Shutterin saarelle partnerinsa Chuckin (Ruffalo) kanssa selvittämään jonkun mielisairaalasta kadonneen akan (Emily Mortimer) tapausta. Kumpikin kaverus epäilee kaikessa olevan koira haudattuna. Mysteeri on pelin nimi, vaikka ihan oikeasti luulin trailerin perusteella kyseessä olevan lajike nimeltä kauhu.

Olen varmaan kertonut puolelle valtakuntaa, että menen katsomaan Scorsesen kauhuelokuvaa, vaikka meninkin katsomaan psykologisen trillerin alakategoriaa psykologinen mysteeri. Kun odottelee tunnin verran mörköjä niitä saamatta, voi keskittyä itse juoneen, josta tulee mieleen:"Ei se paska ollut, mutta..." tai "Ei ollenkaan huono, mutta...". Loppuratkaisusta annetaan elokuvan mittaan sen verran vinkkejä, että jopa takanani istuneet teini-ikäiset, ruuvipenkkikidutusta kaivanneet Svea-pipopäät tajusivat mistä on kysymys.

Heti ensimmäisestä kuvasta huomaa, että Scorsese on yrittänyt kuvata film noiria niin keskittyneesti, että on unohtanut oman erityislahjansa, eli rytmin. Kohtaukset tuntuvat ainaliian pitkiltä tai liian lyhyiltä. Välillä taas haetaan dramatiikkaa kohtauksista, joissa niitä ei tarvita. Yritetään ilmeisesti luoda illuusiota siitä, että kaikissa ja kaikessa on jotain epäilyttävää. Scorsese on tässä jotenkin niin vieraalla maaperällä, että harjaantuneempaa katsojaa oikein vituttaa. Mutta ne kuvat. Voi että ne kuvat. Voisin mainita tässä noin kuusikymmentä kohtausta, jotka voisin ottaa valokuvana seinälleni. Saari on kuvattu mielettömän hyvin ja varsinkin kuvat, joissa aallot lyö lohduttomasti kalliota vasten, voisin tuijottaa tuntikaupalla. Tuli mieleen tuo kotoinen Kurjenmäen saaristo synkkänä syysiltana.

Elokuvan parasta antia on Leonardo Dicaprion näyttelytyö murenemispisteessä olevana etsivänä. Muut antavat itsestään juuri sen perusnaaman, mitä heiltä odotetaankin. Ruffalo oli roolissaan jotenkin niin film noir, että olisin sujauttanut hänet Saturday Night Liven Chinatownin maisemiin vaikka heti, Max Von Sydowin pukeminen natsilääkäriksi oli ratkaisuna jotenkin naiivi ja Ben Kingsley laitoksen pääkallonkutistajana oli liian perusvarma onnistuminen. Isot hatunnostot Leon ohella saa lähinnä b-elokuvista ja teinisarjoista tuttu Michelle Williams (Dolores)

Olkaa huoleti, pidin kyllä elokuvasta ja se oli kaikessa yllätyksettömyydessään jopa ihan onnistunut. Mutta jos elokuviin tullessa odottaa ensinnäkin trailerin perusteella kauhuelokuvaa ja toisekseen Scorsesen tyylikästä mestarityötä ja saakin käteensä keskinkertaisen psykologisen trillerin hutiloidulla ohjauksella, niin saatan jopa sanoa olleeni pettynyt. Suoraan elokuvista tullessani en oikein osannut sanoa elokuvasta mitään, mutta vuorokausi jälkeen hienoinen pettymys raapii klyyvaria. Scorsese yrittää tässä niin paljon maksimoida ahdistusta ja tuskaa, että se menee jo korniuden puolelle. Elokuvaevääksi suosittelen vatsanpohjalle biisoniburgeria Lone Star-ravintolassa.

Kenelle: Sinulle, joka et katso toista sataa elokuvaa vuodessa.
Miksi: Saatat ehkä olla painamatta "tänään olen elokuvakriitikko" -nappulaa

Pakkopaitaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Hmmm... Viinaa vai pesää. Hmm..."