Vuonna 1975 julkaistiin jälleen yksi sen aikakauden elokuvista, jossa Al Pacino sanoi jotain merkittävää. Nyt se oli "Attica! Attica!" ja elokuva oli Hikinen Iltapäivä, eli Dog Day Afternoon. Kohtauksen ikimuistoiseksi teki Pacinon improvisointi tilanteessa. Elokuva piti alkujaan ollan nimeltään Boys In The Bank, mutta aiheellisesti elokuva nimettiin uudestaan. Tosin suomenkieliseltä tökeryydeltä se ei säästynyt - myös sen aikakauden tunnusmerkkejä elokuvissa. Elokuvan Ohjasi Sidney Lumet, joka oli tehnyt pitkän työn jo ohjaajan pallilla ja muistettiin mm. elokuvasta 12 Angry Men (1957) ja myöhemmin monista muista ehdokkuuksia saaneista elokuvista. Itse pystiä hän ei kuitenkaan koskaan saanut. Pääosaan palkattiin huikeata suosiota kahdesta Kummisetä-elokuvasta nauttinut Al Pacino ja sivurooliin myös Kummisetä-elokuvista tuttu John Cazale. Pacino oli aikaisemmin näytellyt ohjaajan aikaisemmassa elokuvassa, Serpicossa.
Huolimatta siitä, että Kreivi on sekä 70-luvun jenkkielokuvan ystävä, sekä vielä enemmän Al Pacinon ystävä, hän ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt. Se on DVD-hyllyllä lojunut kehuistaan huolimatta noin vuodesta 2006, mutta ei ole itse soittimeen asti tietään löytänyt. Kuumeisen ja hikisen iltapäivän kunniaksi päätin sivistää itseäni jälleen ja katsoin elokuvan.
Elokuvan juoni perustuu tositapahtumiin ja Chase Manhattan Bankin ryöstöön. Kuten normaalisti Hollywoodissa on tapana, elokuvan juonta on muutettu selinmäisesti ja nimetkin vaihtuneet keksittyihin. Al Pacinon esittämä Sonny ja Cazalen esittämä Sal ovat keskipisteessä pankkiryöstössä, jossa Salin motiivien jäädessä hämärään, Sonny yrittää ryöstää rahaa poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Elokuva on huumoria täynnä oleva panttivankidraama, josta lopputulos on selvä. Vain matka lopputulokseen on tärkeä.
Käsikirjoitus on mestarityötä ja Frank Pierson on ansaitusti saanut myös siitä Oscar-palkinnon. Ohjauksessa improvisaatiolle on annettu paljon tilaa, vaikka huhujen mukaan Lumet ei sen päälle paljoa perustanutkaan. Kasvot ovat aitoja elokuvassa, jossa tunteet nousevat näyttelyssä väkisinkin päärooliin. Huumoristaan huolimatta elokuva on vakava ja siinä on mukana yhteiskunnan heppoinen suhtautuminen homoihin ja homoyhteiskuntaan niin kielteisessä kuin myönteisessäkin mielessä. Kuvaus on taattu 70-luvun tyyliä ja huolimatta siitä, että kuvauspaikkoja on käytännössä yksi, saa kaupunki paljon näkyvyyttä.
Paljon hehkuteltua Pacinon näyttelyä on vaikea ylistää liikaa ja 2000-luvun Pacino ei välttämättä ole enää edes varjo entisestään (mm. Oikeuden Kasvot). Sivuosassa oleva kuilun reunalla läpi elokuvan roikkuva John Cazale ei paljoa tilaa saa elokuvassa. Mikäli Cazale olisi saanut kuolemansa sijasta jatkaa näyttelijän uraansa, olisi se varmasti ollut huikea. Niin hyvä hän on roolissaan lähes psykoottisena Salina. Tukkakin on kuin sarjamurhaajalla. CV jäi kuitenkin vakuuttavaksi, sillä viimeiseksi rooliksi hänelle jäi Stan elokuvassa Kauriinmetsästäjä. Lumet on hyvä potkimaan perseelle, sillä tuntui, että jokainen ylitti itsensä. Tosin toimiston naiset jäivät melkoisen taustalle.
Joku voisi ihmetellä, miten elokuvaharrastajana voi jättää tällaisen klassikon katsomatta. Uskokaa pois, tämä oli vain yksi muiden elokuvaklassikoiden joukossa, jota en ole nähnyt. Nyt vain hetki tuntui oikealta katsoa se ja olihan se mahtava. Aikansa parhaita. Nautintoaineiksi suosittelen pilkottua banaania.
Pankkiryöstöterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Huolimatta siitä, että Kreivi on sekä 70-luvun jenkkielokuvan ystävä, sekä vielä enemmän Al Pacinon ystävä, hän ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt. Se on DVD-hyllyllä lojunut kehuistaan huolimatta noin vuodesta 2006, mutta ei ole itse soittimeen asti tietään löytänyt. Kuumeisen ja hikisen iltapäivän kunniaksi päätin sivistää itseäni jälleen ja katsoin elokuvan.
Elokuvan juoni perustuu tositapahtumiin ja Chase Manhattan Bankin ryöstöön. Kuten normaalisti Hollywoodissa on tapana, elokuvan juonta on muutettu selinmäisesti ja nimetkin vaihtuneet keksittyihin. Al Pacinon esittämä Sonny ja Cazalen esittämä Sal ovat keskipisteessä pankkiryöstössä, jossa Salin motiivien jäädessä hämärään, Sonny yrittää ryöstää rahaa poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Elokuva on huumoria täynnä oleva panttivankidraama, josta lopputulos on selvä. Vain matka lopputulokseen on tärkeä.
Käsikirjoitus on mestarityötä ja Frank Pierson on ansaitusti saanut myös siitä Oscar-palkinnon. Ohjauksessa improvisaatiolle on annettu paljon tilaa, vaikka huhujen mukaan Lumet ei sen päälle paljoa perustanutkaan. Kasvot ovat aitoja elokuvassa, jossa tunteet nousevat näyttelyssä väkisinkin päärooliin. Huumoristaan huolimatta elokuva on vakava ja siinä on mukana yhteiskunnan heppoinen suhtautuminen homoihin ja homoyhteiskuntaan niin kielteisessä kuin myönteisessäkin mielessä. Kuvaus on taattu 70-luvun tyyliä ja huolimatta siitä, että kuvauspaikkoja on käytännössä yksi, saa kaupunki paljon näkyvyyttä.
Paljon hehkuteltua Pacinon näyttelyä on vaikea ylistää liikaa ja 2000-luvun Pacino ei välttämättä ole enää edes varjo entisestään (mm. Oikeuden Kasvot). Sivuosassa oleva kuilun reunalla läpi elokuvan roikkuva John Cazale ei paljoa tilaa saa elokuvassa. Mikäli Cazale olisi saanut kuolemansa sijasta jatkaa näyttelijän uraansa, olisi se varmasti ollut huikea. Niin hyvä hän on roolissaan lähes psykoottisena Salina. Tukkakin on kuin sarjamurhaajalla. CV jäi kuitenkin vakuuttavaksi, sillä viimeiseksi rooliksi hänelle jäi Stan elokuvassa Kauriinmetsästäjä. Lumet on hyvä potkimaan perseelle, sillä tuntui, että jokainen ylitti itsensä. Tosin toimiston naiset jäivät melkoisen taustalle.
Joku voisi ihmetellä, miten elokuvaharrastajana voi jättää tällaisen klassikon katsomatta. Uskokaa pois, tämä oli vain yksi muiden elokuvaklassikoiden joukossa, jota en ole nähnyt. Nyt vain hetki tuntui oikealta katsoa se ja olihan se mahtava. Aikansa parhaita. Nautintoaineiksi suosittelen pilkottua banaania.
Pankkiryöstöterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
"Onko totta, että näytän tässä roolissa Paavo Ruotsalaiselta?"
"On."
"On."
Toi oli upea leffa. Mutta vanhoina päivinään Pacino on alkanut näytellä yhä enemmän itseään eikä rooliaan, vaikka onkin loistava näyttelijä. Tai ainakin tuntuu siltä. Ehkä se johtuu rooleista.
VastaaPoistaPS. Jätit joskus kommentin blogiini, joten ilmoitan täten, että muutin, koska sain stalkkaajia seurakseni.
Mitäköhän mahdoin kommentoida?
VastaaPoistaMielestäni päinvastainen esimerkki on Brad Pitt. Näyttelee mahtavasti aina niin erilaisia rooleja, etten edes tiedä millainen Siviili-Brad on.