Brothers

Näinä vaikeina aikoina Hollywood on unohtanut Persianlahden ja Vietnamin ja nyt onkin tähtäimessä Afganistan ja Irak. Monessa asiassa tuntuukin, että Amerikan Yhdysvallat pitää juuri Afganistania oikeutetumpana sotana, vaikka henkilökohtaisesti ajatellen juuri mikään sota ei ole oikeutettu. Aito irkkuohjaaja Jim Sheridan laittoi kananmunansa kattilaan ja ohjasi käsittämättömän huonon 50 cent-sekoilunsa jälkeen Afganistanin traumoihin perustuvan draaman Brothers. Mainittakoon nyt tässä, että huolimatta tuosta räppiepisodista, Jim Sheridan on ohjannut sellaiset elokuvat kuin Isän nimeen (1993) ja The Boxer (1997). Hän lepää salkkunsa. Koska hyvän elokuvan on tapana, tämäkin perustuu jo aikaisemmin filmattuun tanskalaiselokuvaan nimeltä Brødre. Alkuperäistä kun en ole nähnyt, niin arvostelen tämän.

Elokuva kertoo Afganistaniin lähtevästä Sam Cahillista (Tobey Maguire), hänen tulevasta leskestään Gracesta (Natalie Portman), Samin vankilasta vapautuneesta veljestään Tommysta (Jake Gyllenhaal), näiden kolmen pedinvaihdosta ja tietenkin isätraumoista. Sam lähtee sotaan ja yllättäen joutuu helikopterionnettomuuteen. Löytämättä ruumista, hänet tietenkin julistetaan heti kuolleeksi ja kotiväki kärsii. Sam ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu vankileirille kestämään tekojensa seuraukset. Kotona Tommy ottaa tilaisuudesta vaarin ja alkaa välittömästi heittämään peittoa Gracen päälle lämmittämään ja alkaa sijaisisäksi Samin mukuloille. Että kiitos vain.

Elokuvaohjaaja on, kuten on tapana sanoa, juuri niin hyvä kuin hänen viimeisin elokuvansa. Ja Jimmy on mahdottoman hyvä. Leikkaukset kulkevat sujuvasti kotopuolen ja vankileirin helvetin välillä. Välillä olisi toivonut kiivaampaa leikkausta paikasta toiseen, mutta hyvä näinkin. Tilaa annettiin niin kuolemalle kuin paluullekin ja paluun kärsimyksiin. Juoni ei sorru typeriin ylilyönteihin tai siihen, että Sam olisikin muuttunut raivopäiseksi massamurhaajaksi, vaan tilanteet tuntuvat todellisilta. Kriittisyys sotaa kohtaan on maltillista, ei paista läpi kuten ei paista läpi myöskään sentimentaalinen patriotismi. Kaikki on hyvä näin.

Tiedän kyllä, että Tobey Maguire osaa näytellä, tai ainakin joskus osasi ja sitten hän tehtaili muutaman Spider-Man -elokuvan ja suuri kansa sisäisti hänet nörttinä Peter Parkerina. Luojan kiitos, Maguire päästettiin irti tästä multimegalomiljoonasopimuksestaan ja hän pääsi oikeasti näyttelemään. Tämä rooli on Maguiren uran paras rooli. Hän on niin hellyyttävä isä ja juuri niin psykopaattisen näköinen traumaattinen sotilas kuin hänen tarvitseekin olla. Minäkin pelkäsin häntä. Maguire vei huomion täysin muilta näyttelijöiltä ja vaikka Jake Gyllenhaalkin toki näytteli hyvin hän jäi roolisuorituksessa täysin "veljensä" varjoon. Natalie Portmanin esittämän Gracen rooliin olisin keksinyt tusinan parempia alahuuliväpättäjiä, vaikka ihan kiva (lue hyvännäköinen) kotiäiti olikin.

Tämä elokuva oli kamalan hyvä ja siksi onkin väärin Sheridania kohtaan, että se meni Suomessa täysin suurelta yleisöltä ohitse hyvistä arvioista huolimatta. Elokuva ei tavallaan kosiskele ketään ja paljas pintakin on Maguiren runneltu ja laihtunut torso. Olin elokuvan loppuun erityisen tyytyväinen, vaikkakin olen aika varma, että tähän on kuvattu myös toinen loppu ja koeyleisö valitsi tämän. Tulokset nähdään DVD-versiossa. Elokuva on melko vakavahenkinen ja siksi suosittelen tähän evääksi mitä tahansa Reilun Kerhon tuotetta. Oli se sitten vaikka kaffetta tai Oké-banaania, kaikki käy. Elokuvan katsoisin illalla televisiosta yhteiskunnalliseen aikaan kello yhdeksän valtakunnan verkosta heti uutisten jälkeen.

Kenelle: Oikeastaan kenelle tahansa
Miksi: 1. Tobey Maguire 2. Jim Sheridan 3. Kaksi tuntia illasta voi käyttää huonomminkin, esimerkiksi liikuntaan.

Joharinikkunaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Nussutteliks puksutteliks mun vaimoo?"