Little Miss Sunshine

Jatkan tässä teemalla kivat elokuvat näin Sidewaysin jälkeen. Musiikkivideoita pääsääntöisesti ohjannut pariskunta Jonathan Dayton / Valerie Faris pääsivät käsiksi jaskapottiin vuonna 2007 ohjaamalla välittömästi Oscareita (kaksi) keränneen täyspitkän elokuvan. Elokuvaa tehtiin alusta loppuun viisi vuotta johtuen rahaongelmista ja jälkeenpäin tulee ajatelleeksikin, että miksi helvetissä? Juuri nämä henkilöhahmoihin perustuvat roolituselokuvat keräävät ne kultaiset pystit, jos ne vain on saatavilla.

Elokuva kertoo kerrassaan eriskummallisesta perheestä, jossa vaimo Sheryl (Toni Collette) esittää tasapainoisinta yksilöä. Mies Richard (Greg Kinnear) kauppaa menestystä huonolla menestyksellä, poika (Paul Dano) on päättänyt olla mykkä siihen asti, että pääsee lentäjäkouluun ja vaimon veli Frank (Steve Carrell) on yrittänyt itsemurhaa eri käänteiden jälkeen. Vaarilla (Alan Arkin) on identiteettikriisi ja on alkanut elämään uudestaan menetettyä nuoruuttaan. Yhtälössä on vielä yksi kohtalaisen tasapainoinen olento ja se on tällä kertaa pikkuvanha kuusivuotias Olive (Abigail Breslin), joka on voittanut kaupunkinsa kauneuskilpailun ja pääsee osavaltion kilpailuun finaaliin. Matkalla sitten kaikki on hassua ja vähemmän hassua.

Kuvaus tottelee steady-camia, käsivaraa, luonnonvaloja, kuten suurin osa tämän tyylilajin kuvauksista. Olen myös huomannut, että usein tämän lajin elokuvissa on joko keltainen tai vihreä DVD-paketti. Ohjaus on loistotyötä ja mietinkin, että elokuvan jaksottamisessa musiikkivideoiden parissa paljon työskennelleet saattavat olla jopa taitavampia kuin perinteinen pitkiä elokuvia ohjannut Metusalem. Hyvä esimerkki on David Fincher. Parasta elokuvassa on kuitenkin käsikirjoitus, joka on Michael Arndtin käsialaa. Kuten kaikki hyvät käsikirjoitukset muutenkin, myös tämä oli laakista osuma Oscareissa. Henkilöhahmot ovat niin riemastuttavia, että elokuvan jälkeen niitä jäi ikävä. Ajatuksella kirjoitettu.

Elokuvan vahvimpia puolia on myös näyttely. Alan Arkin sai ansaitusti Oscarin sivuosastaan ja Olivea myöten kaikki tekivät hyvää työtä. Elokuvan tekoaikoihin käsittääkseni kukaan ei ollut mitenkään erityisesti parasta a-ryhmää Hollywoodissa. Greg Kinnear ja Alan Arkin ovat yleensä olleet sellaisia perinteisiä sivuosanäyttelijöitä, mutta varsinaista pääosan kovaa luuta elokuvan tekoaikaan tässä ei ollut. Steve Carrellista tuli myöhemmin sellainen ja Paul Dano teki samoihin aikoihin mahtavan roolin There Will Be Bloodissa.

Komediaksi tämä oli yllättävän musta aina kiroilevaa vaaria myöten. Kuolemaa käsiteltiin myös melko samalla linjalla. Älyttömiä naurunremakoita en saanut, mutta hyvinkin monta sopivaa sellaista ja se riitti siihen, että hyvillä mielin otin lätyn ulos soittimesta. Elokuvaevääksi söin itse kurkkusämpylöitä ja ne osoittautuivat oivaksi evääksi mustaherukkamehun kera. Elokuva on jälleen parhaimmillaan kotisohvalla, ehkä vuokrattuna.

Kenelle: Kenelle vain. Kiroilu ei ehkä sovi perheen pienimmille.
Miksi: Elokuvan jälkeen huonoinkin päivä tuntuu onnistuneelta.

Kauneuskilpailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kopion tyylini Carrot Topilta"