Mikä onkaan tuo elokuvamaailman pelätyin genre? Komedia. Voi olla humoristisia elokuvia, satiireja, mustaa huumoria ja mikä pahinta, tahatonta huumoria. Kun elokuvan tavoite on saada ihmiset nauramaan, kuljetaan todella kapealla langalla, josta on vaarallisen helppo pudota syvään rotkoon. Siksi suurin osa puhtaista komedioista on hukkuu toistensa sekaan ja hyviäkin komedoita usein kannattelee hauskaksi todettu pääosan esittäjä. Usein myös hyväksi havaittu komedia kokee inflaation jo ensimmäisen jatko-osansa jälkeen.
Elokuvahyllystäni löytyy puhtaita komedioita tasan yksi ja sekin edustaa Todd Phillipsin pierukakkamunahihihi-huumoria, jota pitää katsoa läpi sormien. Huumorin ystävänä suhtaudun komedioihin jo valmiiksi todella epäillen. Vähän samalla tavalla kuin kauhuelokuviin. Ja kun pääosaan on palkattu Adam Sandler, voisin sanoa, että tulen nauttimaan murskakritiikin antamisesta.
Funny People, yeah-fucking-right.
Takakansi antaa kestoksi komedialle monumentaaliset ja luvattomat kaksi ja puoli tuntia ja sen luulisi olevan kenelle tahansa kuolevaiselle liikaa Adam Sandleria. Ohjaajakin on Judd Apatow, alelaarin komediaostaston valloittaja, jota kukaan ei tunne nimeltä. Elokuva kertoo älyttömän kuuluisasta koomikosta, George Simmonsista (Adam Sandler), joka saa tietää kuolevansa. Simmons alkaa kiertelemään komediaklubeja ja palaa juurilleen sinne mistä hän aloitti. Eräällä klubilla George tapaa häntä pilkanneen koomikon, Iran (Seth Rogen), joka muutaman hassun käänteen jälkeen alkaa tekemään töitä Georgelle. Kaverirakkaus on kuitenkin valmis.
Mutta mitäs helvettiä? Elokuva riemastuttaa, naurattaa ja naurattaa oikein kunnolla. Etenkin parasta antia ovat stand-up -kohtaukset, jotka naurattavat ihan oikeasti ja kuvatun yleisön reaktiot ovat aitoja. Sivuosat vilisevät koomikkomaailman tähtiä ja myös Eminem vilahtaa itsenään hyvinkin itseironisessa kohtauksessa haastamassa riitaa Ray Romanon kanssa.
Elokuva on malliltaan ehkä enemmän draama, joka naurattaa saatanasti , kuin komedia, jossa on vakavia kohtia. Loppua kohden elokuva tuntuu siltä, että ei tiedä mihin tätä nyt oikein venytetään ja loppukin ehkä jopa vituttaa, mutta ne lukuisat aidot naurut pelastavat monta ärsyttävää pikkujuttua. Elokuva olisi voinut olla erilaisella lopulla megalomaanisen hyvä, jos se olisi sattunut nostamaan muitakin tunteita ilmaan.
Pääosassa oleva Adam Sandler on minulle se Juomahemmo, joka pilaa naamallaan jokaisen videovuokraamon seinän ja joka tekee liian paljon elokuvia tajutakseen, että häntä ei tarvita. Tällä kertaa Adam Sandlerissa ärsytti se, että hän oli roolissaan mahtava. Osittain varmasti siksi, että rooli oli varta vasten hänelle kirjoitettu. Elokuva on nimenomaan niin kutsuttujen eturivin koomikoiden oma elokuva ja se on myös heidän näköisensä ja elokuvassa ei tunnu tuotantoyhtiön painetta.
Jos elokuva nauratti minua, se naurattaa kyynisintäkin ranskalaisen feministielokuvan palvojaa. Piru vie, minä haluan lisää komediaa joka naurattaa tekstin vuoksi eikä siksi, että jollain on hassu ilme kun häntä potkaistaan munille. Slapstick on kuollut.
Kenelle: Sinulle, joka et pitänyt Happy Gilmoresta
Miksi: Koska tiedät vitsin The Aristocrats.
pissakakkapieruterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
Elokuvahyllystäni löytyy puhtaita komedioita tasan yksi ja sekin edustaa Todd Phillipsin pierukakkamunahihihi-huumoria, jota pitää katsoa läpi sormien. Huumorin ystävänä suhtaudun komedioihin jo valmiiksi todella epäillen. Vähän samalla tavalla kuin kauhuelokuviin. Ja kun pääosaan on palkattu Adam Sandler, voisin sanoa, että tulen nauttimaan murskakritiikin antamisesta.
Funny People, yeah-fucking-right.
Takakansi antaa kestoksi komedialle monumentaaliset ja luvattomat kaksi ja puoli tuntia ja sen luulisi olevan kenelle tahansa kuolevaiselle liikaa Adam Sandleria. Ohjaajakin on Judd Apatow, alelaarin komediaostaston valloittaja, jota kukaan ei tunne nimeltä. Elokuva kertoo älyttömän kuuluisasta koomikosta, George Simmonsista (Adam Sandler), joka saa tietää kuolevansa. Simmons alkaa kiertelemään komediaklubeja ja palaa juurilleen sinne mistä hän aloitti. Eräällä klubilla George tapaa häntä pilkanneen koomikon, Iran (Seth Rogen), joka muutaman hassun käänteen jälkeen alkaa tekemään töitä Georgelle. Kaverirakkaus on kuitenkin valmis.
Mutta mitäs helvettiä? Elokuva riemastuttaa, naurattaa ja naurattaa oikein kunnolla. Etenkin parasta antia ovat stand-up -kohtaukset, jotka naurattavat ihan oikeasti ja kuvatun yleisön reaktiot ovat aitoja. Sivuosat vilisevät koomikkomaailman tähtiä ja myös Eminem vilahtaa itsenään hyvinkin itseironisessa kohtauksessa haastamassa riitaa Ray Romanon kanssa.
Elokuva on malliltaan ehkä enemmän draama, joka naurattaa saatanasti , kuin komedia, jossa on vakavia kohtia. Loppua kohden elokuva tuntuu siltä, että ei tiedä mihin tätä nyt oikein venytetään ja loppukin ehkä jopa vituttaa, mutta ne lukuisat aidot naurut pelastavat monta ärsyttävää pikkujuttua. Elokuva olisi voinut olla erilaisella lopulla megalomaanisen hyvä, jos se olisi sattunut nostamaan muitakin tunteita ilmaan.
Pääosassa oleva Adam Sandler on minulle se Juomahemmo, joka pilaa naamallaan jokaisen videovuokraamon seinän ja joka tekee liian paljon elokuvia tajutakseen, että häntä ei tarvita. Tällä kertaa Adam Sandlerissa ärsytti se, että hän oli roolissaan mahtava. Osittain varmasti siksi, että rooli oli varta vasten hänelle kirjoitettu. Elokuva on nimenomaan niin kutsuttujen eturivin koomikoiden oma elokuva ja se on myös heidän näköisensä ja elokuvassa ei tunnu tuotantoyhtiön painetta.
Jos elokuva nauratti minua, se naurattaa kyynisintäkin ranskalaisen feministielokuvan palvojaa. Piru vie, minä haluan lisää komediaa joka naurattaa tekstin vuoksi eikä siksi, että jollain on hassu ilme kun häntä potkaistaan munille. Slapstick on kuollut.
Kenelle: Sinulle, joka et pitänyt Happy Gilmoresta
Miksi: Koska tiedät vitsin The Aristocrats.
pissakakkapieruterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
"Te siis näitte minut Juomahemmossa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti