Terblinka nimeltään District 9

Kurjenmäen elävien kuvien teatterissa katsastetaan tänään Neill Blomkampin ohjaama etelä-afrikkalaiselokuva District 9, joka jatkaa vihjaavien ajankohtaisten elokuvien sarjaa. Tai tässä elokuvassa vihjaukset voidaan heittää oikeastaan jo romukoppaan. Elokuvan taustalla on niin ikään Blomkampin ohjaama lyhytelokuva nimeltään Alive in Joburg, jossa ulkoavaruudesta tulevat örkit hakevat turvapaikkaa Etelä-Afrikasta ja heijastaa ohjaajan omia kokemuksia Apartheidista.

Varsinaisen koko illan elokuvan juoni mukailee siis em. lyhytelokuvaa ja ulkoavaruudesta tulee örkkejä, joita ei oteta kovin ystävällisesti vastaan ja heistä tulee yhteiskunnan hylkiöitä, joilla ei osata tehdä oikein mitään. Örkimöiden teknologia kiinnostaa, mutta se on sidottu heidän omaan biologiaan, joten se on käyttökelvotonta. Örkimöt halutaan pois silmistä ja pois mielestä, joten allekirjoitettuaan ase ohimolla vapaaehtoisen lomakkeen, heidät siirretään gett... siis hökkelikylästä läheiseen keskit... parempaan majoituspaikkaan. Allekirjoituksia hakemaan lähetetään Sharlto Copleyn esittämä Wikus Van De Merwe (helvetti sentään näitä nimiä), joka saa kuin saakin itseensä vierasperäistä toksiinia älykkään örkimön kehittämästä kepukasta.

Elokuva on kuvattu käsivarakameralla dokumentin oloisesti, osittain fiktiivisen tv-ohjelman näkökulmasta ja osittain ihan elokuvana. Elokuva vaihtelee tv-ohjelmasta elokuvaan melko sutjakkaasti, mutta kuitenkin katsoja osaa tehdä vaivatta eron mistä näkövinkkelistä milloinkin kuvataan. Alusta asti fokus on Van De Merwessä ja ei oikeastaan hänestä poistu kuin satunnaisesti kuvaamaan sympaattista muukalaista, Christopheria ja hänen ipanaansa. Erikoistehosteet ovat uskottavia, kaikki on likaista eikä scifimäisen puhdasta. Kun muukalaisia kuvataan kasvoista, heidän ilmeistään huomaa surun, vaikka latinankielinen kehoanalyysi ei olisikaan ihan selvä. He ovat hahmoja sen sijaan, että olisivat tallottavia muurahaisia.

Juoneltaan elokuva ei tosiaan jätä arvailuja mihin viitataan. Ihme, ettei taustalla pyöri wikipedian linkkejä. Menossa mukana on niin aikaisemmin mainittu apartheid kuin juutalaisten joukkomurha, eläinkokeet, rotusorto ja Blackwater. Myös jos hakemalla hakee, niin TV-sodat ovat myös suurennuslasin alla. Suorista viittauksista huolimatta elokuva on omalla tavallaan sympaattinen ja sitä asettuu alusta asti pienen miehen puolelle. Van De Merwe on luonnollisesti alusta asti mulkero, kunnes kokee jonkinlaisen ahaa-elämyksen omakohtaisten kokemusten kautta, eli kysymys on tavallaan kasvutarinasta. Lopusta en osannut sanoa, jäikö elokuva tarkoituksella kesken taiteellisista syistä vai pohjustettiinko jonkinlaista jatkotarinaa. Toivottavasti ei, sillä jotkut elokuvat vain on parempi jättää arvailujen varaan.

Sharlto Copley näyttelee mahtavasti Van De Merweä, vaikka on tuiki tuntematon tähtilokerossa. Varmaan ohjaajan kaveri. Suorituksellaan District 9:ssä, Copley on ansainnut paikan tulevassa A Team elokuvassa. Muut näyttelijät ovat mainintoja, sekä lyhyitä leikkauksia ja heistä nyt ei kovin kummempaa voi kertoa. Kasvoja paperilla.

Elokuva oli ison peukun arvoinen ja toivon lisää näitä poppariviihteeksi. Jäi mietityttämään, miltä elokuva olisi näyttänyt valkokankaalta.

Kenelle: Tiedostavalle scifistelijälle
Miksi: Koska Enterprisen seinät ovat yksinkertaisesti vain liian valkoiset. Kuten hullujenhuoneella.

Tähtiensotaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"TV-lupatarkastaja päivää! Katsotaanko teillä kenties alkuperäistä Star Trekiä?"

I Love You, Man

Koska mies seurustelee, mies joutuu katsomaan määrätyn määrän romanttisia komedioita, joita aina toivoo nauravansa, mitä ei koskaan tapahdu. Romanttiset komediat ovat kuulemma tarkoitettu pariskunnan molemmille puoliskoille, mutta Hugh Grantkin tietää, että niistä pitää vain toinen osapuoli.

I Love You, Man kertoo naimisiin menevästä pariskunnasta, jonka sulhaspuoliskolla ei ole oikeastaan kavereita, koska on oikeasti kaappihomo. Veljensä sentään uskalsi tulla ulos, jotta voi olla seistä kolme metriä nössöveljensä yläpuolella. Paul Ruddin esittämä mies ilman parasta kaveria alkaa etsimään sellaista niin netin kuin sukulaisten välityksellä. Lopulta sellainen sitten löytyykin sattumalta ja vaimo alkaakin mustasukkaiseksi. Juonesta mitään paljastamatta ja samalla salaamatta, voin kertoa että kaikki päättyy hyvin, koska tämäntyyppiset elokuvat vain eivät pääty joukkomurhaan tai villiin ryhmäseksiin.

Se, mitä John Hamburg on joskus tehnyt ohjaajan pallilla, ei varmasti ole koskaan ja tule koskaan olemaankaan oleellista. En ole nähnyt Along Came Pollya, enkä tule koskaan näkemäänkään, vaikka vannomatta paras, sillä tämä leffailta tyttöystävän kanssa tuskin on viimeinen. Toivottavasti ei kuitenkaan yritä tehdä vakavaa draamaa, sillä se EI tule onnistumaan.

Näyttelijäkatras oli tutunoloinen muistakin komedioista ja tunnistin ainakin kaksi näyttelijää Frendeistä. Kaverittoman miehen tuleva vaimo oli sen verran kuumaa tavaraa, että pääsi Googlen kuvahakuun. Parhaan roolin teki John Favreu kusipäänä.

Elokuva aiheuttaa muutamat hörähdykset, mutta ei kunnon naurua missään vaiheessa. kuten eivät aiheuta mitkään muutkaan romanttiset komediat. Ei näitä toisistaan erota ja vuoden päästä tämäkin on unohdettu ja löytyy Anttilan laarista hintaan 2,95.

Kenelle: Pariskunnille, joiden miesosapuolella ei ole selkärankaa olla ehdottamatta romanttista komediaa, vaikka tietää vihaavansa elokuvaa koko loppuelämänsä
Miksi: Suvunjatkumisen takia

Pumpuliterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Ota kiinni molostani, kun vaimosi ei näe"

Tenderness ei yllätä

Tenderness on John Polsonin videovuokraamouutuus, jota tähdittää Russel Crowe sekä pari muuta. Russelin palkkaamisella pääosaan ilmeisesti ollaan toivottu suurempaakin teatterilevitystä, mutta nyt saavutettiin vain Makuuni. Ohjaaja Polson on enemmänkin tuottanut irtokarkkiviihdettä Makuunille jännityksen muodossa, jonka jälkeen ura siirtyi tv-sarjoihin.

Tenderness kertoo nuorisovankilasta vapautuvasta Ericistä (Jon Foster) ja häntä jatkuvasti epäilevästä Cristofuorosta (Crowe). Jälkimmäinen kun on sitä mieltä, että kaksoismurhan tehnyt murhaa uudelleen ja yrittää vierittää tämän niskoille enemmänkin tekosia. Mukaan soppaan saadaan murhaajabändäri (Sophie Traub), joka rasittavuuksiin yrittää saada Ericiltä joko moloa tai yrittää kietoa molon kaulansa ympärille. Ainekset ainakin vertahyytävälle trillerille on olemassa.

Minä pidän trillereistä. Kylmä päähenkilö, kassit suojaan vievä tunnelma ja taiteellisesti raaka kuvaus ovat makuuni. Tässä valitettavasti ei ihan koko skaala täyttynyt. Käsikirjoitukseen olisin toivonut edes jonkinlaista hyytävää kohtausta, jossa saadaan selville onko se Eric sitten psykopaatti vai ei. Annetaan maistaa tikkarista mutta ei saa nuolaista. Tietysti se, että elokuva perustuu kirjaan, antaa tiettyä rajoittuneisuutta. Kuvaus oli raa'an omaista ja niissä kohdissa kun jännitystä kaivattiin, sitä saatiin.

Olen miettinyt, että miksi aina klassisille metodinäyttelijöille tulee uralla se kohta, kun ei osata valita rooleja, vaan otetaan vastaan tusinakamaa toisensa jälkeen. Al Pacinolla se tapahtui joskus 90-luvulla ja Russel Crowella ilmeisesti nyt. Elokuva ei ollut lainkaan huono, mutta en saanut mieleeni minkäänlaista perustetta sille, että miksi nimenomaan Russel piti palkata rooliin? Jon Foster teki sivuroolissaan Ericinä mahtityötä ja uskoin häneen. Bändäriä näytellyt Sophie Traub oli niin raivostuttava (siis hyvällä tavalla), että toivoin lähes koko elokuvan mitan verran erinäisiä väkivaltaisia tapoja kuolla.

No näitä on. Ei hyvä, ei huono ja ansaistsee paikkansa Makuunin vuokratuimpien sijalla seitsemän. Kuvauksesta ja näyttelemisestä pidin, mutta käsikirjoituksessa olisi toivomisen varaa ollut. Ihan hyvää tiistai-illan poppariviihdettä, mutta eipä tästä Jussi-palkintoja jaettaisi.

Kenelle: Ilmeisestikin Cosmopolitanin lukijoille (oli lehdessä suosittelu)
Miksi: Mikäli pidät Russel Crowesta viiksillä

Sarjamurhaajaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Voinko masturboida samalla, kun katson tuota paitaa?"

Die Fälscher väärentää

Länsimaisen elokuvan kaverina pidän satunnaisista eurooppalaisista elokuvista, mutta en mitenkään palvo tiettyä elokuvamaata. Jos elokuva on hyvä, se on hyvä. Kielestä viis. Erona yhdysvaltalaisiin kollegoihinsa, eurooppalaiset keskittyvät enemmän väreihin, kuvaukseen, maisemiin ja tarinan todentuntuisuuteen (suomalaisia lukuun ottamatta), kun taas amerikkalaiset keskittyvät kamera-ajoon, budjettiin ja siihen miten tarinasta tehdään alkuperäistä mielenkiintoisempi. Taiteellisia vapauksia sallittakoon, mutta on taas muistettava, että mistään erityisestä maasta tullut elokuva ei ole automaattisesti hyvä, vaikka siihen kuinka aseteltaisiin punaista Rakkautta ja Anarkiaa -leimaa päälle. Jotenkin olen aina ajetellut, että nimenomaan saksalainen elokuva on se vastenmielinen, varmaan johtuen siitä, että eivät osanneet koskaan tehdä tv-sarjaa, josta ei väännettäisi vitsiä. Ja sitten he tekivät Perikadon, joka ansaitsi ehdokkuuden Oscar-gaalassa.

Vääräntäjä kertoo tositarinan sloviakianjuutalaisesta Salomon Sorowitschistä (Karl Markovics), joka toimittuaan Saksassa seteliväärentäjänä päätyy keskitysleirille. Ohjaaja Stefan Rutzowitzky on ennen Väärentäjää ohjannut saksalaisia elokuvia, sekä välissä yhden käsittämättömän huonon amerikkalaiselokuvan, All The Queen's Men. Pääosan esittäjistä en osaa nippelitietoja levitellä, mikä on valitettavaa, mutta toivon todella, että näin joskus käy.

Juoneltaan elokuva on tyylikäs ja kerronta antaa anteeksi Salomonille sen, että hän kulki siitä mistä aita on matalin ja kieli oli ruskea vielä monta vuotta keskitysleirin jälkeenkin. Itse tekisin luultavasti samoin, koska minulta puuttuu selkäranka. Elokuva ei tavallaan selitä mitään, mutta selittää silti kaiken.

Kuvaus on perikatomaista pyyhkäistyillä väreillä, kuten sotaelokuvan on tapana ollut. Kuvastaa aikakautta, ihmismielen rappiota ja surullisuutta. Käsivaraa on käytetty harkiten ja tappokohtaukset ovat koruttomia ikään kuin haluttaisiin korostaa ihmiskehon halpaa hintaa. Näin kolkosta tappamisesta tulee miltei paha olo ja valkokankaalta katsottaessa olisi varmasti katse kääntynyt kämmenien suuntaan.

Näyttelytyö on sitä tasoa, että joskus ihmettelee eurooppalaisnäyttelijöiden palkkashekkien pientä summaa. Mutta kun et puhu amerriikkaa, niin et puhu ja markkinat ovat kuitenkin verrattain pieniä. Saksalaisupseerit olivat sopivan etovia ja muut juutalaiset saivat anteeksi työskentelynsä herrarodulle.

Elokuvassa ei ole tehty kerrassaan mitään väärin. Sitä on nautinto katsella, kuunnella ja juoni on sopivan haastava. Ei ole poppariviihdettä, mutta olisi ollut mukava nähdä tämäkin elokuva mielummin valkokankaalla. Touché, senkin teutoonit.

Kenelle: Sotadraaman ystävälle
Miksi: Koska katsot Youtubesta tekstitettyjä Hitler-videoita

Reichsmarkterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Eurolla olisi vahvempi kurssi, mutta ei kauan. HAHAHAHA!"

Zombieland pekonilla ja munilla

Zombieland on hiljattain ilmestynyt toiminnallinen kauhukomedia, joka kertoo, noh, zombeista. Tai oikeastaan niiden lahtaamisesta. Tärkeintä ei ole määränpää, vaan se matka, koska määränpäätä ei oikeastaan ole.

Elokuvan on ohjannut tuntemattomuus Ruben Fleischer ja pääosiin on kiinnitetty muita tv-sarjoissa ja elokuvissa sivuosia näytelleitä suuria tuntemattomuuksia, paitsi tietenkin iki-ihana punaniskatulkitsija Woody Harrelson ja itseään näyttelevä Bill Murray, joka on kolmatta kertaa uransa aikana hauska. Ensimmäinen kerta on tietysti Päiväni Murmelina ja toinen kerta oli Steve Zissoun vedenalainen maailma.

Elokuvassa liikutaan Amerriikassa, jossa käsikirjoituksen mukaan on tapahtunut aivottomien zombien vallankumous, mutta oikeastihan mitään ei ole tapahtunut. Kyseessä on siis joukkomurhaelokuva, jossa em. päähenkilöt tappavat maanmiehiään, koska osaavat ajaa autoa ja estää vessaraiskauksia.

Elokuvasta huomaa, että se on ensimmäinen kunnon ohjaus, jonka ohjaaja on saanut tehdä rahalla ja vapailla käsillä. Sellainen, josta hän on kotivideoajoista asti haaveillut. Ehkä tämä on jopa toinen versio.

Näyttelijöistä on saatu halvalla kaikki, paitsi Woody Harrelson. Woodya ei tarvitse kahta kertaa pyytää esittämään hullua punaniskaa. Tulee jo selkäytimestä. Viimeksi käsittämättömässä megalomaanibudjettihölynpölyssä, 2012:sta. Jesse Eisenberg esittää hyvin koulukiusattua neurootikkoa ja kuka tahansa olisi voinut esittää hänen narttuaan. Tällä kertaa se oli Emma Stone.

Huolimatta ympäripyöreästä ja mukahauskasta arvostelusta, nautin kyllä elokuvasta täysin riennoin. Se oli viihdyttävä ja varsinkaan ei tarvinnut ajatella kummempia koko elokuvan aikana. Pussaako? Tottakai pussaa. Ampuuko? Tottakai ampuu. Elokuva ei ollut liian pitkä, ei liian lyhyt ja siinä oli sopiva määrä käsikirjoitettua huumoria. Elokuvan katsoisin Double Pale Alella viritettynä, ystävien seurassa syöden pekonia. Suklaapopparit jättäisin seuraavan päivän krapulaelokuvaa varten. Shaun Of The Deadista olikin jo liikaa aikaa.

Kenelle: Pojille
Miksi: Oluen takia

Pumppuhaulikkoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mitä sanot? Heltiäisikö tällä paikka kongressissa?"

Funny People are funny

Mikä onkaan tuo elokuvamaailman pelätyin genre? Komedia. Voi olla humoristisia elokuvia, satiireja, mustaa huumoria ja mikä pahinta, tahatonta huumoria. Kun elokuvan tavoite on saada ihmiset nauramaan, kuljetaan todella kapealla langalla, josta on vaarallisen helppo pudota syvään rotkoon. Siksi suurin osa puhtaista komedioista on hukkuu toistensa sekaan ja hyviäkin komedoita usein kannattelee hauskaksi todettu pääosan esittäjä. Usein myös hyväksi havaittu komedia kokee inflaation jo ensimmäisen jatko-osansa jälkeen.

Elokuvahyllystäni löytyy puhtaita komedioita tasan yksi ja sekin edustaa Todd Phillipsin pierukakkamunahihihi-huumoria, jota pitää katsoa läpi sormien. Huumorin ystävänä suhtaudun komedioihin jo valmiiksi todella epäillen. Vähän samalla tavalla kuin kauhuelokuviin. Ja kun pääosaan on palkattu Adam Sandler, voisin sanoa, että tulen nauttimaan murskakritiikin antamisesta.

Funny People, yeah-fucking-right.

Takakansi antaa kestoksi komedialle monumentaaliset ja luvattomat kaksi ja puoli tuntia ja sen luulisi olevan kenelle tahansa kuolevaiselle liikaa Adam Sandleria. Ohjaajakin on Judd Apatow, alelaarin komediaostaston valloittaja, jota kukaan ei tunne nimeltä. Elokuva kertoo älyttömän kuuluisasta koomikosta, George Simmonsista (Adam Sandler), joka saa tietää kuolevansa. Simmons alkaa kiertelemään komediaklubeja ja palaa juurilleen sinne mistä hän aloitti. Eräällä klubilla George tapaa häntä pilkanneen koomikon, Iran (Seth Rogen), joka muutaman hassun käänteen jälkeen alkaa tekemään töitä Georgelle. Kaverirakkaus on kuitenkin valmis.

Mutta mitäs helvettiä? Elokuva riemastuttaa, naurattaa ja naurattaa oikein kunnolla. Etenkin parasta antia ovat stand-up -kohtaukset, jotka naurattavat ihan oikeasti ja kuvatun yleisön reaktiot ovat aitoja. Sivuosat vilisevät koomikkomaailman tähtiä ja myös Eminem vilahtaa itsenään hyvinkin itseironisessa kohtauksessa haastamassa riitaa Ray Romanon kanssa.

Elokuva on malliltaan ehkä enemmän draama, joka naurattaa saatanasti , kuin komedia, jossa on vakavia kohtia. Loppua kohden elokuva tuntuu siltä, että ei tiedä mihin tätä nyt oikein venytetään ja loppukin ehkä jopa vituttaa, mutta ne lukuisat aidot naurut pelastavat monta ärsyttävää pikkujuttua. Elokuva olisi voinut olla erilaisella lopulla megalomaanisen hyvä, jos se olisi sattunut nostamaan muitakin tunteita ilmaan.

Pääosassa oleva Adam Sandler on minulle se Juomahemmo, joka pilaa naamallaan jokaisen videovuokraamon seinän ja joka tekee liian paljon elokuvia tajutakseen, että häntä ei tarvita. Tällä kertaa Adam Sandlerissa ärsytti se, että hän oli roolissaan mahtava. Osittain varmasti siksi, että rooli oli varta vasten hänelle kirjoitettu. Elokuva on nimenomaan niin kutsuttujen eturivin koomikoiden oma elokuva ja se on myös heidän näköisensä ja elokuvassa ei tunnu tuotantoyhtiön painetta.

Jos elokuva nauratti minua, se naurattaa kyynisintäkin ranskalaisen feministielokuvan palvojaa. Piru vie, minä haluan lisää komediaa joka naurattaa tekstin vuoksi eikä siksi, että jollain on hassu ilme kun häntä potkaistaan munille. Slapstick on kuollut.

Kenelle: Sinulle, joka et pitänyt Happy Gilmoresta
Miksi: Koska tiedät vitsin The Aristocrats.

pissakakkapieruterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Te siis näitte minut Juomahemmossa?"

Rocknrolla, Sherlock Holmes!

Guy Ritchie, veikeiden brittitoimintakomedioiden kannattaja on koskenut emomaansa kulttuuriperintöön ohjaamalla elokuvan Sherlock Holmesista, kokaiiniriippuvaisesta päätelmäautomaatista, johon palkattiin toinen kokaiiniriippuvainen, Robert Downey Jr pääosaan. Guy on ohjannut kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli Puuta, Heinää ja muutama vesiperä ja toinen oli Swept Away. Muita elokuvia ei erota ensiksi mainitusta, joskin Snatchissa oli Brad Pitt ikimuistoisena mustalaisena. Toinen oli pilvessä tehty kotivideo Madonnan kanssa.

Robert Jr on siis Sherlock Holmes ja Jude Law Tohtori Watson. Elokuva alkaa pääpahiksen kohtaamisella ja matkalla kuljetaan erinäisten mutkien kautta loppukliimaksiin, joka on pohjustus jatko-osalle. Kaava on perusmallinen toimintaelokuva, joka kuvaa Sherlock Holmesin herrasmiesetsivän sijasta hieman boheemina älykkönä, jonka ylivertaista päättelykyä kuvataan ihan osuvasti varsinkin tappelutilanteissa. Elokuvan tarkoituskaan ei ole olla ilmeisen vakava, vaan melko kevyttä viihdettä. Tuli hetkittäin mieleen taannoinen Herrasmiesliiga niin kuvaukseltaan kuin juoneltaankin. Elokuva ei ollut liian ritchiemainen veijarihahmoineen ja liian nopeine leikkauksineen, vaan ihan tavallinen toiminta-seikkailuelokuva kultaisella keskitiellä.

Robert esitti itseään kokaiiniriippuvaisena Jude Law'n Tohtori Watsonin potkiessa häntä ahteriin. Tarinan femme fatale on toinen amerikkalaisvahvistus, Rachel McAdams, joka tunnettiin hömppäteinikomedioista, kunnes teki hyvän roolin romanttisessa draamassa, The Notebookissa. Kaikki tekevät perustyötä, joten perusteet palkkaamiseen löytyy markkina-arvossa ja ulkonäössä. Nimi paperiin, miltsi taskuun ja hotellien auloja kiertämään. Halleluja, meillä on filkka, joka on teatterilevityksessä 67 maassa ja kolmena torrenttiversiona kybermaailmassa.

Syy, miksi tuotantoyhtiö palkkasi Guy Ritchien ohjaamaan tai miksi joku on suostunut rahoittamaan Guy Ritchien elokuvan, jäi oikeastaan mysteeriksi. Ilmeisesti kukaan muu saariohjaaja ei ole pannut Madonnaa, mistä Guy Ritchie tietysti tunnetaan ja tästä syystä elokuvalla on jo valmiiksi markkina-arvoa. Sen jälkeen, kun Jeremy Brett siirtyi taivaanrannan teatteriin, olisi Sherlock pitänyt jättää rauhaan, koska saappaat ovat yksinkertaisesti vain liian isot. Tilanne on nyt vähän niin kuin Val Kilmer esittäisi Hercule Poirotia David Suchetin sijaan.

Elokuva hukkuu tusinaviihteen sekaan ja olisi tuskin ilman nimekästä päähenkilöä päätynyt teatterilevitykseen. Elokuvan katsoo krapulassa tai maanantai-illan suklaakuorrutettuna poppariviihteenä, mutta ei toista kertaa. Ylimääräisen kalanmaksaöljyn elokuvan päälle kaataa Sherlock Holmesin nimen käyttäminen tusinaviihteenä, sillä hän on parhaimmillaan sarjana TV-elokuvia. Jos joku tätä elokuvaa piti julkaisemisen arvoisena, hän tarvitsee väkivaltaisen lobotomian.

Kenelle: -
Miksi: -

Cocodoyleterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kuvassa Sherlockilla on fedora. Oliko fedora miehen asuste ennen 1920-lukua?

"Kuules, Watson, joko tullaan kaapista ulos?"

Moon

Moon on Scifi-mysteeri Duncan Jonesilta, uudehkolta ohjaajatuttavuudelta. Tutustuin elokuvaan ystäväni Arturo Bandinin suosituksesta.

Juonellisesti elokuva perustuu nimensä mukaisesti kuuhun, jossa päähenkilö Sam Bell (Sam Rockwell) suorittaa kolmen vuoden sopimusta energiayhtiölle. Yksin. Vai onko hän sittenkään yksin? Seuranaan hänellä on nokkela parturi-kampaajarobotti GERTY (Kevin Spacey), jolle hän uskoutuu aika ajoin. Vai kannattaako uskoutua? Tässä olikin oikeastaan kaikki, mitä elokuvasta kannattaa paljastaa pilaamatta kaikkea, mitä viidentoista minuutin jälkeen tapahtuu. Tunnelmasta paljastuu hieman usean vuoden takainen nörttien hittielokuva Primer.

Päähenkilöä esittää Sam Rockwell, joka esittää tuttuun tapaan taas kerran itseään hieman kuutamolla (hehe). Samanlaista roolisuoritusta voi katsoa mm. elokuvista Choke ja Confessions of a Dangerous mind. Tuntuu myös vähän siltä, että rooli on kirjoitettu Rockwell mielessä. Äänenä robotille on Kevin Spacey, joka toimii mainiosti elokuvan oudossa tunnelmassa.

Elokuva on kuvattu jalustalla seisovin kameroin ja leikattu irrallisiksi otoiksi, joista jää aikajana hieman epäselväksi. Välillä luulee, että kyse on pikemminkin viikoista kuin tunneista ja välillä katsoja jätetään muutamaksi minuutiksi ihmettelemään, että mitäs helvettiä äsken tapahtui ja missä ajassa.

Kaiken kaikkiaan pidin kyllä elokuvasta. En katsoisi tyttöystävän kanssa enkä oikeastaan hyvän kaverinkaan kanssa. En menisi elokuviin ehkä katsomaan, enkä pidä tätä pakollisena katsomisena. Ilta yksin kotona, suklaakuorrutetut popparit ja DVD-versiona 32 tuuman ruudusta kuullostaa hyvältä vaihtoehdolta.

Kenelle: Mysteerin ystäville
Miksi: Oliko sittenkään? Miksi? Miten? Koska?

Neilarmstrongterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"GERTY, I need a handjob"

The Hurt Locker - Adrenaliinilla silmämunaan

Lähemmäs kuusikymppisen Hollywoodin jännäriprinsessan, Kathryn Bigelow'n uusin filmatisointi The Hurt Locker julkaistiin tuossa jokin aika sitten ja saapui nyt myös Kurjenmäen elokuvateatteriin. Bigelow on siinä mielessä outolintu itärannikolla, että ohjaa jännityselokuvia ja useimmiten ihan katsottavia sellaisia, mutta painivat kuitenkin sarjassa "Lauantai-illan naposteluelokuvat maikkarilla"

Miten teet sodanvastaisen sotaelokuvan, ellet ole Oliver Stone, jolle riittää henkilöhistoria kertomaan elokuvan olevan sodanvastainen, vaikka elokuva kuvattaisiin tähtilippua vasten? Et yhtään mitenkään. Jos elokuva on sodan sankaritarina, on se vain sitä. Jos elokuva kuvaa sodan mielettömyyttä, on siinä piilopatriotismia tai jos olet Terrence Malick ja teet Veteenpiirretyn viivan, olet vain hippi joka pitää aseista.

The Hurt Locker on hyvä, sanoi kuka tahansa amerikkavastainen pasifisti mitähäh. Juonta elokuvassa ei varsinaisesti ole ja päähenkilöitä tutkastellaan hyvin pintapuolisesti. Kuvaus keskittyy varsin dokumentaariseen toimintaan, eli pomminpurkamiseen Irakin sodassa ja vaihtuneeseen ryhmänjohtajaan, Kersantti Jamesiin (Jeremy Renner). Kersantti on elokuvassa meidän muiden Kersanttien tavoin adrenaliininarkkari, joka omasta ja vähän muidenkin hengestä välittämättä syöksyy toimintaan melkein toivoen kuolemaa tai ainakin sen lähellä käymistä. Elokuva ei siis kerro varsinaisesti sodasta, vaan sen lieveilmiöistä ja ehkä myös hieman sen mielettömyydestä. Eli siinä pitäisi olla piilopatriotismia, joka tosin minulle jäi todella piiloksi. Ehkä siellä oli amerikan lippu liehumassa taustalla salossa? Ei, he olivat amerikkalaisia sodassa, niin se on piilopatriotismia ja Oliver Stonehan ei ohjannutkaan elokuvaa.

Jeremy Renner pääosassa on loistava. Aikaisemmin hänet varmaan kirkkaimmin muistetaan toimintaelokuva S.W.A.T:sta esittämästä langennutta poliisia. Tai ainakin minä muistan. Muutenkin itse pääkaarti on lähinnä sivuosissa esiintyneitä tuttuja naamoja, kuten Morgan Freemanilta Million Dollar Babyssa turpaansa saanut Anthony Mackie. Tällä kertaa voisi sanoa, että kirkkaimmat tähdet vilisevät pikkuosissa (Guy Pearce, Ralph Fiennes, David Morse...).

Uudenlainen sotaelokuva, joka tyyliltään lähentelee enemmän Tigerlandia kuin Veteen piirrettyä viivaa. Nautin elokuvasta ja toivon Bigelow'lta lisää yllätyksiä.

Kenelle: Jos nukahdit kesken Veteen piirretyn viivan
Miksi: Tämän kanssa et ehdi popparirasialle

Bagdadterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Minun camoni on isompi kuin sinun camosi"

Sitäsuntätä joka sensellaista

Stieg Larssonin dekkarikirjoihin perustuva elokuvatrilogia on kohdannut päätöksensä. nimeltään Pilvilinna joka romahti. Ellei vielä löydy jostain se mystinen kadonnut neljäs osa, joka varmasti kertoo, että Nyqvist salkkaritähdelle sukua. Kuitenkin asiaan.

Tästä tulee näköjään perinne jo kertoa, missä kohtasin ensimmäisen kerran Stig Larssonin. Koska en lue kovinkaan paljon dekkarikirjallisuutta, en ollut lukenut riviäkään Larssonin kohutusta kirjasarjasta. Tästä johtuen en myöskään tiennyt koko elokuvatuotannosta, koska myös ruotsalainen dekkarituotanto kuvamuodossa menee täysin ohi televisiomaisuutensa vuoksi (Wallander). Miehiä jotka vihaavat naisia -elokuvan trailerin näin ensi kerran elokuvateatterissa ja huonoutensa vuoksi luulin sitä joko Ylen uudeksi ulkomaankiinnitykseksi tai mainokseksi, josta ponnahtaa IKEAn logo jossain kohtaa varmasti ylös. Kaikkien ennakkokäsitysten jälkeen kuitenkin alkutalvesta uskalsin vuokrata ensimmäisen osan tyttöystäväni kehoituksesta. Ja voi että kuinka tykkäsin. Ahmisin elokuvateatterin myötä myös toisen sisääni ja jäin odottamaan kutkuttavaa päätösosaa.

Ja voi että taas tykkäsin. En tiedä mitä ruotsalaiset tekevät oikein, mutta koko elokuva on täynnä toinen toistaan parempaa näyttelijäsuoritusta ja kruununa huipulla tällä kertaa hieman statistin rooliin joutuva Lisbeth Salander (Noomi Rapace). Vakavissakin kohdissa elokuva onnistuu naurattamaan näyttelijöidensä rytmityksen ja loistavan työn ansiosta. Lapsipornon liittyvä kohtaus ei käsittääkseni kuulu niihin "nyt nauretaan"-kohtiin. Kuvaus on hyvää perustyötä, johon on saatu elokuvamaisuutta, joka ensimmäisestä osasta puuttui. Käsittääkseni alkuperäinen kirja on hyvinkin monimuotoinen rakennelma oikeussalidraamaa ja etsivätyötä, jota oli tällä kertaa koitettu saada hieman liian kovallakin yrittämisellä mukaan vajaaseen kolmen tunnin mittaan. Siksi ehkä rytmin takia loppukliimaksi tuntui irralliselta ja ei oikeastaan edes säväyttänyt kakkososan raa'an ja todella kylmät väreet nostattavan lopun takia.

Pienellä hionnalla vielä koko elokuvasarjasta olisi saanut pohjoismaisen luokan sijasta maailmanluokan elokuvan. Nyt pitänee varmasti tyytyä siihen, että Hollywood tekee tapahtumista oman versionsa luonnollisesti ottamalla alkuperäisestä vain idean. Pienellä hionnalla ehkä Kreivikin alkaa pian katsoa Wallandereita.

Kenelle: Tiiviin jännityksen ja juonen ystävälle
Miksi: Juonen haastavuus yllättää

Lintukototerveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Taustatoimituksesta kävi ilmi, että tulevan Hollywood -tuotannon nimi on:
"The Girl With The Dragon Tattoo" popkornihohhoijaa.

"Se kummalla on tuimempi ilme, voittaa"

A niin kuin Tanssii Avatarin Kanssa

James Cameronin Avatarista kuulin varmasti ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkupuolella. Juuri kun olin ehtinyt toipumaan edellisestä kornista tehostetarinasta, Titanicista. Elokuva kuitenkin unohtui useiksi vuosiksi ja siinä ajassa unohdin myös James Cameronin. Tosin muistaen hänet aina välillä, kun katsoin Terminator kakkosta tai kuuntelin Guns n' Rosesin "You Could Be Mine" -tekelettä. James ja elokuva palautui mieleeni, kun katselin databeissistä, että mitäköhän Sam Worthington seuraavaksi tekee. "Avatar... Hmm...", ajattelin ja jäin odottelemaan.

Maailman kalleimmat elokuvat tunnistaa aina siitä, että niitä nimenomaan markkinoidaan maailman kalleimpina elokuvina, joihin ei ole vaivauduttu palkkaamaan kunnon käsikirjoittajaa edes korjailemaan omaa jälkeä, vaan "mää muute ite". Samalla voisi myös Michael Blake nostaa jonkinlaisen oikeussalidraaman "Tanssii Susien Kanssa" -elokuvan suorasta kopioinnista. Avatarin katsominen ajatuksella on kuin kahden ja puolen tunnin hohhoijaa popkornien kanssa. James Cameron näkee itsensä varmasti nyt poliittisena ympäristötietoisena ohjaajana, joka heittelee elokuvaansa vähän turhankin kliseisiä ja suoria viittauksia Telluksen nykytilaan. Toivottavasti jenkkiyleisö ei sentään niin taantunut ole, että jotenkin nämä viittaukset tulisivat kuin meteori taivaalta. Terminator Salvationissa mahtavasti näytellyt Sam Worthington oli ärsyttävä, koko muu Na'vi heimo suoraan intiaanilänkkäristä ja Sigourney Weaver oli Ellen Ripley yhdistettynä Sumuisten vuorten gorilloihin.

Mutta.

Elokuva on aivan käsittämättömän kaunis. Elokuva 3-D lasien läpi isossa elokuvateatterissa on mieletön kokemus. Vajaan kolmen tunnin keston takia lasit painavat nenänvarteen ja päätäkin saattaa särkeä. Mutta sen kestää, kun haluaa jälleen väistää kohtitulevan raketin tai katsella värikkäitä kamera-ajoja. Voi veljet, missä lienet, Planeettamme Maa 3-D?
Elokuvasta paistaa kallis "tuunaankaikkea" -tekniikka ja siksi esimerkiksi natiivit eivät näytä kovin aidoilta, vaan juurikin käveleviltä erikoistehostesimpansseilta.

Kaunis elokuva, jota tuli myös seuralaiselle vuolaasti kehuttua ja jälkeenpäin todettuna liiallinen yritys käsikirjoituksen kanssa olisi voinut viedä elokuvasta maun. Tanssii Susien Kanssa -kopiointi on nk. varma nakki, jolla voidaan keskittyä kalliiseen toteutukseen kuvausrintamalla. En minä kyllä tätä kotiin ostaisi ilman sadan tuuman tykkiä ja High-End äänentoistoa.

Kenelle: Niille, jotka haluavat "Last action hero" -kokemuksen
Miksi: Koska käsikirjoittajaan ei ollutkaan varaa

Kevincostnerterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mitä pitäisit vanhemmasta Na'vista?"