Caché, eli Hidden, eli Kätketty

Hollywoodpatriotismini saa välillä jopa koomisia piirteitä, koska en usein suostu katsomaan ranskalaisia elokuvia ja yleensä vain siksi, etten pidä ranskalaisista. Paitsi ehkä Bordeauxlaisesta punaviinistä. Edellisillan Teeman illan elokuvan oli kuitenkin ohjannut saksalaisohjaaja Michael Haneke, joka tunnetaan rajoja rikkovasta ohjaustyylistään ja eriskummallisista tarinoistaan. Hollywoodissa hänkin kävi ohjaamassa uusintaversion omasta elokuvastaan, Funny Gamesista. Takaisin ei ole vielä menty.

Vuoden 2005 eurooppalainen elokuva Caché kertoo perheestä, johon kuuluu äiti Anne (Juliet Binoche), Georges (Daniel Auteuil) ja poika Pierrot (Lester Makedonsky). Perhe alkaa saada eriskummallisia videokasetteja, joissa kuvataan perheen pääministerin elämään liittyviä asioita. Siinä sivussa kaivellaan menneitä.

Elokuva on käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu aivan loistavasti. Kohtaukset alkavat "liian" aikaisin ja ne loppuvat "liian myöhään". Sen sijaan, että katsoja haukottelisi, se rakentaa elokuvaan piinallisen tunnelman. Kamerat pysyttelevät suurimmaksi osaksi paikoillaan, joka antaa kuvan salakatselusta tai valvontakamerasta ja kuvattu jopa hieman kaukaa. Koska en vedä käteen jokaisen uuden aallon eurooppalaiselokuvan edessä, en tainnut tämänkään syvintä merkitystä lopulta tajuta. Ilmeisesti tietenkin Haneke kuvaa kautta rantain yhteiskunnan rappiota, tabuja ja rikkoo perinteisen perheyhteisön rajoja. No niinpä tietenkin, mutta ilman tätä keskivertopetterille salaisuudeksi jäävää piilomerkitystäkin elokuva on tehty todella taitavasti. Tässä kun kuitenkin asetun tavallisen kansan tasolle, olisin halunnut loppuratkaisun olevan selittävämpi. Edes hieman.

Näyttelijäkaarti on kaiketi Ranskan terävintä kärkeä, vaikka en tunnistanut nimeltä muita kuin Juliette Binochen. Elokuvan tasokkaimmat suoritukset nähtiin tarinan protagonistin ja antagonistin välillä. Tunnelmaa olisi voinut leikata moottorisahalla, sillä niin tiheä se oli. Mieleen jäi lisäksi Walid Afkirin esittämä liki psykopaatin näköinen poika.

Ymmärrän sen faktan, että elokuvasta pitää minun lisäkseni koko maailman kriitikkoraati ja elokuvia harrastava sankka joukko. Sen sijaan voisin kuvitella, että se elokuvia kuluttava popparikeskivertopetteri ei näe tässä elokuvassa mitään erikoista ja laittaa sen mielellään siihen hyljittyyn kategoriaan "Rakkautta & Anarkiaa", joka itsessään on monelle syy olla katsomatta elokuvaa. Elokuvaevääksi lajitelkaa lautaselle valko- ja sinihomejuustoa ja Haneken kunniaksi siivu bratwurstia. Fuusion täydentäjäksi ranskalaista olutta, Jenlain Blondea. Parhaimmillaan elokuva on Teemalta.

Kenelle: Niille, jotka haluavat laajentaa valkokangasrepertuaariaan Eurooppaan.
Miksi: Ranskalaisen elokuvan tekee siedettäväksi saksalainen.

Sinihomejuustoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Haloo, saisinko puhelimeen Komisario Palmun? Täällä on tapahtunut MYSTEERI"

Boondock Saints II - All Saints Day

Siirtolaisirkkuohjaaja Troy Duffy onnistui takavuosina debyytissään ja sai elokuvalleen Boondock Saints kulttielokuvan statuksen. Elokuva ei ollut erityisen ohjattu saatikka käsikirjoitettu, mutta se oli silti hauska ja siinä oli mahtavasti onnistuneet hahmot. Ensimmäisen osan jälkeen Duffy ei muita ohjaustöitä tehnyt ja keskittyi käsikirjoittamaan jatko-osaa, joka myös edeltäjänsä tavoin päätyi suoraan videohyllylle. Tämän nimi on Boondock Saints II - All Saints Day.

Tällä kertaa veljekset Connor (Sean Patrick Flanery) ja Murphy (Norman Reedus) ovat vetäytyneet lammaspaimeniksi ja kasvattaneet vertauskuvannoillisesti Jeesus-parran. Isi (Billy Connolly) kuitenkin aavistaa, että pojat haluavat jatkaa rikollisten säälimätöntä tappamista Jumalan nimeen. Tilaisuus tulee, kun kotikaupungin pastori on murhattu ja pojat ovat lavastettu syylliseksi. Oikeita syyllisiä aletaan etsimään niin poliisin kuin veljestenkin toimesta. FBI:ta edustaa Mother I'd Like to Fuck-tyyppinen Eunice (Julie Benz).

Juoni mukailee ensimmäistä elokuvaa ja ohjauskin on kopioitu, eli on haluttu pelata varman päälle. Teurastuskohtaukset on kuvattu myös samalla lailla, eli näytetään ensin lopputulos ja sitten vasta tekotapa. Ensimmäinen osa oli reilusti hauskempi, koska tällä kertaa samat vitsit toistetaan. Troy Duffylla on yksi vitsi ja nyt se on kuvattu jo toiseen kertaan. Ensimmäisessä osassa onnistui sujuvasti dramatiikan ja komedian yhdistäminen, mutta tällä kertaa en osannut oikein sanoa sopiko yltiödramaattinen uskontoteema ollenkaan elokuvaan. Niin, ja juoni oli ihan tosi ennalta-arvattava.

Flanery ja Reedus ovat veljeksinä hyviä ja samoin isipappaa käskyttävä Billy Connolly tekee roolinsa mallikkaasti. Julie Benz onnistuu olemaan äärettömän seksikäs ja aksentti sopii hänen suuhunsa, johon voisin keksiä paljon muutakin sopivaa. Connollya, Peter Fondaa ja erästä cameota lukuun ottamatta kaikki ovat videovuokraamotähtiä. Pääpahis oli niin luokaton esitys, että tunsin myötähäpeää. Ilmeisesti Fonda yritti matkia Michael Parksin esitystä Esteban Vihaiona. Ensimmäisessä osassa juonen takia kuolleen Roccon (David Della Rocco) tilalle on hankittu tismalleen samanlainen pässi (ja yhtä hauska), Clifton Collins Jr. Rooli on sama, mutta on italialaisen sijasta meksikolainen.

Eipä kai se elokuva nyt näin huono ollut, mutta vitutti lähinnä mielikuvituksen puute. Mahdollisuuksia taiteiluun oli vaikka kuinka, mutta niitä ei osattu käyttää. Loppu antoi viittauksen kolmososaan, mutta mielestäni sitä ei tarvitsisi tehdä. Tätäkään ei olisi tarvinnut tehdä tai se olisi pitänyt tehdä paremmin. Jatkossa nautin uudemman kerran ykkösosaa. Elokuva on parhaimmillaan kotisohvalta vuokrattuna. Evääksi suosittelen Ben & Jerry Strawberry Cheesecakea tai Kauppahallin Okan Mix-pähkinöitä.

Kenelle: Pojille
Miksi: Nokkelia vitsejä, one-linereita, ruutia ja vauhtia

Irkkuaksenttiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Pidetään pojat matalaa profiilia, ollaan sentään etsintäkuulutettuja"

Brothers

Näinä vaikeina aikoina Hollywood on unohtanut Persianlahden ja Vietnamin ja nyt onkin tähtäimessä Afganistan ja Irak. Monessa asiassa tuntuukin, että Amerikan Yhdysvallat pitää juuri Afganistania oikeutetumpana sotana, vaikka henkilökohtaisesti ajatellen juuri mikään sota ei ole oikeutettu. Aito irkkuohjaaja Jim Sheridan laittoi kananmunansa kattilaan ja ohjasi käsittämättömän huonon 50 cent-sekoilunsa jälkeen Afganistanin traumoihin perustuvan draaman Brothers. Mainittakoon nyt tässä, että huolimatta tuosta räppiepisodista, Jim Sheridan on ohjannut sellaiset elokuvat kuin Isän nimeen (1993) ja The Boxer (1997). Hän lepää salkkunsa. Koska hyvän elokuvan on tapana, tämäkin perustuu jo aikaisemmin filmattuun tanskalaiselokuvaan nimeltä Brødre. Alkuperäistä kun en ole nähnyt, niin arvostelen tämän.

Elokuva kertoo Afganistaniin lähtevästä Sam Cahillista (Tobey Maguire), hänen tulevasta leskestään Gracesta (Natalie Portman), Samin vankilasta vapautuneesta veljestään Tommysta (Jake Gyllenhaal), näiden kolmen pedinvaihdosta ja tietenkin isätraumoista. Sam lähtee sotaan ja yllättäen joutuu helikopterionnettomuuteen. Löytämättä ruumista, hänet tietenkin julistetaan heti kuolleeksi ja kotiväki kärsii. Sam ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu vankileirille kestämään tekojensa seuraukset. Kotona Tommy ottaa tilaisuudesta vaarin ja alkaa välittömästi heittämään peittoa Gracen päälle lämmittämään ja alkaa sijaisisäksi Samin mukuloille. Että kiitos vain.

Elokuvaohjaaja on, kuten on tapana sanoa, juuri niin hyvä kuin hänen viimeisin elokuvansa. Ja Jimmy on mahdottoman hyvä. Leikkaukset kulkevat sujuvasti kotopuolen ja vankileirin helvetin välillä. Välillä olisi toivonut kiivaampaa leikkausta paikasta toiseen, mutta hyvä näinkin. Tilaa annettiin niin kuolemalle kuin paluullekin ja paluun kärsimyksiin. Juoni ei sorru typeriin ylilyönteihin tai siihen, että Sam olisikin muuttunut raivopäiseksi massamurhaajaksi, vaan tilanteet tuntuvat todellisilta. Kriittisyys sotaa kohtaan on maltillista, ei paista läpi kuten ei paista läpi myöskään sentimentaalinen patriotismi. Kaikki on hyvä näin.

Tiedän kyllä, että Tobey Maguire osaa näytellä, tai ainakin joskus osasi ja sitten hän tehtaili muutaman Spider-Man -elokuvan ja suuri kansa sisäisti hänet nörttinä Peter Parkerina. Luojan kiitos, Maguire päästettiin irti tästä multimegalomiljoonasopimuksestaan ja hän pääsi oikeasti näyttelemään. Tämä rooli on Maguiren uran paras rooli. Hän on niin hellyyttävä isä ja juuri niin psykopaattisen näköinen traumaattinen sotilas kuin hänen tarvitseekin olla. Minäkin pelkäsin häntä. Maguire vei huomion täysin muilta näyttelijöiltä ja vaikka Jake Gyllenhaalkin toki näytteli hyvin hän jäi roolisuorituksessa täysin "veljensä" varjoon. Natalie Portmanin esittämän Gracen rooliin olisin keksinyt tusinan parempia alahuuliväpättäjiä, vaikka ihan kiva (lue hyvännäköinen) kotiäiti olikin.

Tämä elokuva oli kamalan hyvä ja siksi onkin väärin Sheridania kohtaan, että se meni Suomessa täysin suurelta yleisöltä ohitse hyvistä arvioista huolimatta. Elokuva ei tavallaan kosiskele ketään ja paljas pintakin on Maguiren runneltu ja laihtunut torso. Olin elokuvan loppuun erityisen tyytyväinen, vaikkakin olen aika varma, että tähän on kuvattu myös toinen loppu ja koeyleisö valitsi tämän. Tulokset nähdään DVD-versiossa. Elokuva on melko vakavahenkinen ja siksi suosittelen tähän evääksi mitä tahansa Reilun Kerhon tuotetta. Oli se sitten vaikka kaffetta tai Oké-banaania, kaikki käy. Elokuvan katsoisin illalla televisiosta yhteiskunnalliseen aikaan kello yhdeksän valtakunnan verkosta heti uutisten jälkeen.

Kenelle: Oikeastaan kenelle tahansa
Miksi: 1. Tobey Maguire 2. Jim Sheridan 3. Kaksi tuntia illasta voi käyttää huonomminkin, esimerkiksi liikuntaan.

Joharinikkunaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Nussutteliks puksutteliks mun vaimoo?"

Little Miss Sunshine

Jatkan tässä teemalla kivat elokuvat näin Sidewaysin jälkeen. Musiikkivideoita pääsääntöisesti ohjannut pariskunta Jonathan Dayton / Valerie Faris pääsivät käsiksi jaskapottiin vuonna 2007 ohjaamalla välittömästi Oscareita (kaksi) keränneen täyspitkän elokuvan. Elokuvaa tehtiin alusta loppuun viisi vuotta johtuen rahaongelmista ja jälkeenpäin tulee ajatelleeksikin, että miksi helvetissä? Juuri nämä henkilöhahmoihin perustuvat roolituselokuvat keräävät ne kultaiset pystit, jos ne vain on saatavilla.

Elokuva kertoo kerrassaan eriskummallisesta perheestä, jossa vaimo Sheryl (Toni Collette) esittää tasapainoisinta yksilöä. Mies Richard (Greg Kinnear) kauppaa menestystä huonolla menestyksellä, poika (Paul Dano) on päättänyt olla mykkä siihen asti, että pääsee lentäjäkouluun ja vaimon veli Frank (Steve Carrell) on yrittänyt itsemurhaa eri käänteiden jälkeen. Vaarilla (Alan Arkin) on identiteettikriisi ja on alkanut elämään uudestaan menetettyä nuoruuttaan. Yhtälössä on vielä yksi kohtalaisen tasapainoinen olento ja se on tällä kertaa pikkuvanha kuusivuotias Olive (Abigail Breslin), joka on voittanut kaupunkinsa kauneuskilpailun ja pääsee osavaltion kilpailuun finaaliin. Matkalla sitten kaikki on hassua ja vähemmän hassua.

Kuvaus tottelee steady-camia, käsivaraa, luonnonvaloja, kuten suurin osa tämän tyylilajin kuvauksista. Olen myös huomannut, että usein tämän lajin elokuvissa on joko keltainen tai vihreä DVD-paketti. Ohjaus on loistotyötä ja mietinkin, että elokuvan jaksottamisessa musiikkivideoiden parissa paljon työskennelleet saattavat olla jopa taitavampia kuin perinteinen pitkiä elokuvia ohjannut Metusalem. Hyvä esimerkki on David Fincher. Parasta elokuvassa on kuitenkin käsikirjoitus, joka on Michael Arndtin käsialaa. Kuten kaikki hyvät käsikirjoitukset muutenkin, myös tämä oli laakista osuma Oscareissa. Henkilöhahmot ovat niin riemastuttavia, että elokuvan jälkeen niitä jäi ikävä. Ajatuksella kirjoitettu.

Elokuvan vahvimpia puolia on myös näyttely. Alan Arkin sai ansaitusti Oscarin sivuosastaan ja Olivea myöten kaikki tekivät hyvää työtä. Elokuvan tekoaikoihin käsittääkseni kukaan ei ollut mitenkään erityisesti parasta a-ryhmää Hollywoodissa. Greg Kinnear ja Alan Arkin ovat yleensä olleet sellaisia perinteisiä sivuosanäyttelijöitä, mutta varsinaista pääosan kovaa luuta elokuvan tekoaikaan tässä ei ollut. Steve Carrellista tuli myöhemmin sellainen ja Paul Dano teki samoihin aikoihin mahtavan roolin There Will Be Bloodissa.

Komediaksi tämä oli yllättävän musta aina kiroilevaa vaaria myöten. Kuolemaa käsiteltiin myös melko samalla linjalla. Älyttömiä naurunremakoita en saanut, mutta hyvinkin monta sopivaa sellaista ja se riitti siihen, että hyvillä mielin otin lätyn ulos soittimesta. Elokuvaevääksi söin itse kurkkusämpylöitä ja ne osoittautuivat oivaksi evääksi mustaherukkamehun kera. Elokuva on jälleen parhaimmillaan kotisohvalla, ehkä vuokrattuna.

Kenelle: Kenelle vain. Kiroilu ei ehkä sovi perheen pienimmille.
Miksi: Elokuvan jälkeen huonoinkin päivä tuntuu onnistuneelta.

Kauneuskilpailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kopion tyylini Carrot Topilta"

Sideways

Olen ajoittain todella huono katsomaan Oscar-ehdokkaana olleita elokuvia. Tuttuakin tutummasta Anttilan alelaarista osui kouraan kuutisen vuotta vanha Sideways, joka sai ehdokkuuksia viisi ja arvonnasta osui yksi kohdallekin (paras sovellettu käsikirjoitus). Lisäksi aihe sivuaa omaa ammattia, koska elokuva pyörii vahvasti viinin ympärillä.

Twilightin Edwardiakin (en vaivaudu edes linkittämään) syvemmällä kaapissa elävät kaverukset Miles (Paul Giamatti) ja Jack (Thomas Haden Church) lähtevät viiniretkelle Kalifornian aurinkoon. Siinä missä Miles on besserwisser rypäleiden osalta, Jack osaa paremmin asiat makuuhuonekaatojen puolella (oletan joukossa olevan miehiäkin) ja elokuvan alusta asti mukaan tarttuu niin viinipulloja kuin hyvin muotoiltuja leidejäkin.

Elokuva kuuluu taas sarjaan arkiromantiikka, joten elokuva on kuvattu studion ulkopuolella ja todennäköisesti gonzomaisesti luonnonvalolla ja todellisissa lavasteissa. Jos taas ei ole, niin hatunnosto autenttimaisuudesta. Hahmot ovat kirjoitettu sopivan virheellisiksi ja kukaan ei ole täydellisen näköinen. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Alexander Payne on tehnyt hyvää työtä, vaikka kyse ei ole mistään elämää suuremmasta elokuvasta, ellei juuri tavallisuus ole elämää suurempaa.

Miksi sen näköinen mies kuin Paul Giamatti voi päästä kovimpaan A-luokkaan, vaikka näyttää kaljuuntuvalta takiaiselta? Siksi, että hän on todella, todella hyvä näyttelijä. Thomas Haden Church onnistuu jälleen kerran ärsyttämään minua, vaikka ei oikeastaan tehnyt elokuvassa mitään väärin. Ehkä siksi, että hän näyttää arjalaisen Ridge Forresterin ja surffaripojan risteytykseltä ja puhuu kuin olisi kertomassa vaimolleen ikäviä uutisia. Elokuvan keskipisteessä on näiden kahden kummallinen ystävyys ja siksi naishahmot jäävät kaikesta romantiikasta huolimatta aavistuksen sivulle. Henkilökemiasta sen verran, että olin noin puoleen väliin elokuvasta aivan varma, että jossain kohtaa tulee se kohtaus, jossa Paul ja Thomas suutelevat. Onneksi ei, sillä elokuva olisi pitänyt katsoa humalassa loppuun.

Elokuva ei kuulu ehdottomiin suosikkeihin ja esimerkiksi viinielokuvana Bottle Shock on parempi. Se on kuitenkin hyvin tehty elokuva ja ennen kaikkea hyvin näytelty elokuva. Jokin ei vain iskenyt niin paljoa, että olisin elokuvan jälkeen erityisemmin ollut banaaneissa. Elokuvalla on kuitenkin yleisönsä ja en ihmettele, että elokuva on myös kriitikkosuosikki. Elokuvaevääksi suosittelen kalifornialaista punaviiniä nautittuna amerikkalaismaisen rennosti vaikkapa juustonaksujen kanssa. Elokuva on parhaimmillaan kotona hämärässä. Hieman kynttilänvaloa, säännöllinen tai satunnainen kumppani kainaloon ja eiköhän illan pitäisi olla onnistunut niin olohuoneen kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kenelle: Viinin trendikuluttajille, jotka ihanasti juovat uuden maailman viiniä.
Miksi: Koska joskus ym. kuntaan kuuluva Vappu Pimiä kertoi, että ranskalaiset eivät osaa tehdä viiniä.

Punkerovinkeroterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Juo vain koko lasi, tänään minä viettelen sinut"

The Imaginarium of Doctor Parnassus

Monty Pythonina uransa aloittanut Terry Gilliam on taituri erityisesti fantasian maailmassa, jossa tehdään ero mielikuvituksen ja rosoisen todellisuuden välille. The Imaginarium of Doctor Parnassus on omintakeinen lisä Gilliamin ansioluetteloon ja samalla myös hatunnosto edesmenneelle Heath Ledgerille.

Tohtori Parnassus (Christopher Plummer) parantaa ihmisen sielua tarjoamalla heille matkaa omaan sieluunsa imaginariumin kautta, jossa he joutuvat tekemään valinnan onnellisuuden ja houkutuksien välillä. Apunaan hänellä on tyttärensä Valentina (Lily Cole), tämän ihailija Anton(Andrew Garfield) ja lyhytkasvuinen Percy (Verne Troyer). Parnassus on kuitenkin lyönyt pitkän elämänsä aikana vetoa Paholaisen, eli tuttavallisemmin Nickin (Tom Waits) kanssa ja tällä kertaa Paholainen on viemässä Parnassuksen tyttären, Valentinan. Paholainen tarjoaa kuitenkin uutta vedonlyöntiä ja apuun saadaan vielä hirttoköydestä pelastettu Tony (Heath Ledger).

Käsikirjoitus on omintakeinen tarina hyvästä, pahasta, valinnoista ja uhrauksista, jotka ovat sijoitettu boheemiin teatterikulkueeseen. Gilliamin kanssa elokuvan on käsikirjoittanut Charles McKeown. Pidin hahmoista paljon ja heihin tutustui hyvin kahden tunnin keston aikana. Elokuvalla on independent-elokuvaksi ollut melkoisen suuri budjetti, vaikka Ledgerin korvanneet Jude Law, Colin Farrel ja Johnny Depp eivät rooleistaan mitään ottaneetkaan. Gilliamin fantasiamaailma on taasen kolmiuloitteinen versio kaksiulotteisella pohjalla Monty Pythonin käsittämättömistä animaatioista ja se toimiikin väreineen melko hyvin. Todellinen maailma on likainen ja rosoinen, fantasiamaailma värikäs ja puhdas, joten kontrasti on selkeä. En tiedä, miksi Antonin ja Valentinan nimet ovat venäläiset, mutta varmasti tässä on jotain yhtymäkohtaa venäläiseen teatteriin. Kuka tietää, en minä ainakaan.

Näyttelytyöstä erityismaininta menee Tom Waitsille, joka esitti paholaista kuin itseään (ehkä näin onkin), eikä muutkaan huonoja olleet. Heath Ledgerin kuoleman jättämät aukot täytettiin sijaisnäyttelijöillä, joiden mukanaolo on kyllä selitettävissä, mutta ilmeisesti olen niin sivistymätön, etten tajua miksi vain Tonyn ulkonäkö muuttui. Olen kuullut ällistyttäviä kehuja Ledgerin roolisuorituksesta, mutta aika peruskauraa se oli, Tonya esitti parhaiten Colin Farrel. Sääli, että elokuvan ratkaisukohdan esitti juuri Farrel eikä Ledger.

Elokuva on malliltaan pienen yleisön indie-elokuva, jolla on kolmen Mannerheim-elokuvan budjetti. Parhaimmillaan kuva on Dominossa, ehkä Kinopalatsin kutossalissa yksin tai kotisohvalla isosta ruudusta. Evääksi suosittelen tölkkipunaviiniä ja juustolajitelmaa.

Kenelle: Jos mielestäsi kaikki erikoinen ja itsenäinen on hämmästyttävää taidetta
Miksi: Aina on raitapaita, jonka voi pukea päälle

Enchantéterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kaikilla miehillä, joilla on visio, on myös punainen läikkä päässään"