Netflix, Vares ja 007 Skyfall

Netflixistä on ollut paljoa puhetta viime aikoina. Palvelu tarjoaa noin kahdeksan euron kuukausihintaan elokuvia ja tv-sarjoja katseltavaksi läppäriltä tai Playstationin kautta. Palvelun ensimmäinen kuukausi oli ilmainen ja sen jälkeen muuttuu maksulliseksi. Palvelu veloitetaan luottokortilta aina alkavalta kuulta ja sen voi katkaista milloin vain, maksettua ei kuitenkaan saa takaisin. Kritiikin aiheet ovat kohdistuneet suurimmaksi osaksi elokuvien tuoreuteen, tekstityksiin ja palvelun tarjoajan ylimalkaiseen asenteeseen tekstityksiä kohtaan, sillä se on mm. käyttänyt harrastajapohjaisia tekstityksiä palvelussaan ja yrittää "riistää" tekstittäjiä yrittämällä maksaa polkuhintaa.

Harrastajatekstien käyttöä Netflix on pahoitellut, sillä he tilaavat tekstityksensä "useilta toimijoilta". Minua lähinnä naurattaa se, että harrastajatekstejä levittävä DivxFinland jakaa tekstejään elokuvia varten, joita on ladattu vertaisverkosta. Pääsääntöisesti laittomasti, joten valittaminen tekstityksen "laittomasta käytöstä" huvittaa melkoisesti. Minun mielestäni voisivat käyttää harrastajatekstejä enemmänkin jos haluavat. Riistetään harrastajateksittäjiä. Mitä väliä sillä on? Harrastajatekstitysten käyttäjät tuskin kauhean laillisiin tarkoituksiin näitä tekstityksiä käyttävät.

Kuluttajan, joka palvelusta maksaa, ei tarvitse mielestäni välittää siinä mielessä tekstityksen lähteestä. Jos tekstittäjä suostuu suomentamaan jakson tai elokuvan liian vaatimatonta korvausta vastaan, se on hänen häpeänsä. Hyvälle tekstittäjälle löytyy varmasti projekteja muiltakin työnantajilta kuin Netflixiltä (tosin en tiedä kuinka iso osa tekstittäjistä freelancereita). Mikäli liian kiireellä tai liian halvalla tehty teksti näkyy laadussa, voi kuluttaja äänestää palvelusta keskeyttämällä sen. Ei iso firma kauaa pysy huonolla markkina-alueella. Av-kääntäjä kirjoittaa aiheesta blogissaan.

Kyllä, elokuvat eivät ole maailman tuoreimpia, mutta eivät ne ole minun iltaani pilanneet, päinvastoin. Olen löytänyt palvelusta esimerkiksi HD-laatuisen Timecopin, jonka uusinnasta olen haaveillut pidemmän aikaa. Lisäksi olen katsonut kaikki kolme uudempaa Star Trek-elokuvaa, Paranoian (2007), Iron Skyn (2012), Oikeuden Puolustajan (1995), tv-sarjoja ja katselulistalla on useita vähän vanhempia elokuvia, joita ei ole välttämättä valvovan silmän alle päätyneet. Ei tuoreus ole mielestäni mittapuu palvelun laadulle. Suurin osa elokuvista kuitenkin on irronnut teräväpiirrolla ja surround-äänellä suoraan omalle valkokankaalle. En todellakaan aio valittaa valikoimasta, joka on kuitenkin kasvamaan päin.

Laadukkaampaa (kuulemma) vastaavaa palvelua aikoo tarjota HBO Nordic, joka tuo samantyyppisen palvelun kymmenen euron kuukausihintaan. Ennakkotietojen mukaan he tarjoavat katselijoille HBO:n tv-sarjat (tuoreeltaan) ja elokuvat. Lisäksi tarjolle huhujen mukaan tulee muidenkin tuotantoyhtiöiden elokuvia. HBO:n tekstityspolitiikasta ei ole herunut tietoja. Tulee koekäyttöön.

Kreivi kävi katsomassa pari elokuvaakin, joita ajattelin lyhyesti kommentoida:

Vares - Pimeyden Tango (2012)
Sain vapaaliput jonkinlaiseen Sokoksen kutsuvierasnäytökseen katsomaan Vareksen tuoreinta valkokangasversiota. Elokuvan on ohjannut Lauri Törhönen ja näyttelijäkaartissa on helvetisti Solar Filmsin vakiokaartia. Elokuva on löyhä yritys punoa hieman yhteen kahta alkuperäistä Vares-filmiä ja näitä uudempia tekeleitä. Yhdistävä tekijä on Veikko Hopea, joka nähtiin V2-elokuvassa. Elokuva on niin juoneltaan, ohjaukseltaan ja miltätahansaltaan heikoimpia esityksiä, mitä olen nähnyt koskaan. Yrittää tehdä laadukasta Scandinavian Crime-elokuvaa, niin anna ruotsalaisten ja norjalaisten tehdä ne, sillä tämä oli aivan helvetin huono. Kaiken kruunasi saakelin isolta valkokankaalta nähty pikseliveri ja Microsoft Paintilla tehty autoräjähdys. Jos voitte, niin välttäkää.

007 Skyfall
Sukuni miesten yksi yhdistävimpiä tekijöitä on Bond. "Oleks nähny uure Bondi?". Sitten vertaillaan vanhoihin Bondeihin ja taas kertaillaan kuka onkaan se paras Bond. No paras Bond on tietysti (Sean Conneryn jälkeen, ehkä) on Daniel Craigin esittämä agentti, joka on laskettu jotenkuten meidän tasollemme siitä kolhiintumattomasta, nahkahaarniskalla varustetusta kommenttiautomaatista, jota esittivät esimerkiksi Pierce Brosnan ja Roger Moore. Näkymättömät autot loistavat poissaolollaan uusimmasta filmistä, joka nostaa hattua nostalgialle ja klassiselle Bondille. Alkoholismi, arvet ja henkilökohtaiset traumat tuodaan esiin, kun Bond taistelee saadakseen takaisin haltuunsa vanhan kunnon mikrosirun, jossa on toimivien agenttien henkilöllisyydet. Pahiksen roolia toimittaa Javier Bardem, joka minun mielestäni tekee vähän kummallisen suorituksen maailman vihollisena numero yksi. Ei siis huono, mutta kummallinen. Kun muistaa, että kuinka ultimaalisen paha Bardem oli esimerkiksi Menetetyssä Maassa. Huumori on kuivakkaa ja mustaa ja juuri minun makuuni. Hilavitkuttimista vitsaillaan ja Aston Martinkin on vaihdettu hyvään vuosikertaan. Hyvä Bond, todella hyvä.

Suomen Marsalkka

YLE julkisti Suomen elokuvateollisuuden tämän vuoden suurimman jättipotin. Nimittäin piti lehdistötilaisuuden tuottamastaan elokuvasta SUOMEN MARSALKKA. Jättipotti ei niinkään koskenut elokuvan juonellisia käänteitä, vaan tuotannollisia, sillä tiedotteesta kävi ilmi, että elokuva on kuvattu yhtä sotakohtausta lukuunottamatta Afrikassa. Ja pääosan esittäjät ovat tummaihoisia. Ja kieli on englanti. Ja swahili. Meidän Marski sentään puhui venäjää, ruotsia ja auttavaa suomea. Eikä se missään Afrikassa ollut, Aasiassahan se lymyili.

Elokuva on nostattanut mielenkiintoisen vastakkainasettelun. Ei niinkään se, että vanhat kunnon isäm Maammpuallustajat nousevat barrikaadeille Marskin puolesta, vaan se, että aikoinaan lahtariksi ja äärioikeistolaismulkuksi Marskia tituuleranneet puolustavat mustaa Marskia ja vetovat mm. Marskin kosmopoliittisuuteen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja niin edelleen. O tempora o mores. Tai morjens! Kaikki on näköjään kiinni perspektiivistä. Koko kansan Marski, jota jokainen tulkitsee tavallaan.

Kukaan historian henkilö ei ole tarpeeksi suuri jäädäkseen vaille kriitiikkiä tai taiteellista tulkintaa. Ennen ei saanut sanoa pahaa Kekkosesta ja jumalasta, kuitenkin nykyisin kumpaakin rienataan oikein olan takaa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tarvittiin uusi hahmo, jonka koristeellista pintaa ei mikään hippi tule likaamaan. Suomettumisen jälkeen sotasankariakin uskalsi ihan julkisesti kehua ja kaksi kaveria nousi tavallisen kansan yläpuolelle, nimittäin Mannerheim ja Ehrnrooth. Ensiksi mainittu valittiin vielä Yleisradion Suurin suomalainen -äänestyksessä kaikkein suurimmaksi symboliseksi kilveksi kaikelta pahalta. Mitään viemättä keneltäkään pois, myös symbolia voidaan tulkita monesta näkökulmasta.

YLE on ottanut hienon asetelman sikäli, että Marskin tarinan voi soveltaa vaikka sellaiseen paikkaan, mikä on kaukana kotoa. Tarina kuitenkin on riippumaton ajasta ja paikasta. Kuitenkin kun luin, että varsinaisen elokuvan budjetti on noin 20 000 euroa. Kun tehdään taiteellista tulkintaa herkästä aiheesta, kannattaisi se tehdä laadukkaasti, eikä harrastelijabudjetilla ja harrastelijavoimin. Tekemällä kotikatsomojälkeä, saadaan tulkinnan vastustajille aikamoinen lyömäase. Miksi pukea afrikkalaiselle marsalkan harmaa asepuku päälle, kun sen olisi voinut tehdä afrikkalaisin puvuin ja sijoitettuna afrikkalaisiin tapahtumiin? Katsoin tuossa viisi minuuttia sitten ensimmäisen trailerin ja kämmen kutisi siihen malliin, että teki mieli laittaa se kasvojen eteen. Odotetaan nyt kuitenkin lopullista elokuvaa. Elokuvan teosta kertovan kuusiosaisen dokumenttisarjan budjetti on 150 000-200 000 euroa. Kumpi olikaan tärkeämpää, elokuva vai kohu elokuvasta?

tummamarsalkkaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Fast Five

Normaalitilanteissa välttelen otsikon kaltaisia elokuvia, mutta joskus, sopivassa mielentilassa laitan vahvistimeen pari pykälää lisää ja haen vauhtia, vaaroja ja naiiveja juonellisia käänteitä. Muutin kaapelitalouteen ja samassa tuli mahdollisuus vähän päivittää rautapuolta. Ostin HD-digiboksin ja siihen vielä kanavakortin, joka sisälsi kullanvärisen Viasatin. Kortti sisältää Viasatin HD-elokuvakanavan, josta tulee varsin paljon elokuvia, joita en ehkä vuokraamosta valitsisi mukaan. Fast Five on yksi niistä.

Fast Five on sarjassaan VIIDES Fast And The Furious -elokuva, joka nitoo yhteen juonellisesti kaikki muut, paitsi eräänlaisen spin-offin, Tokio Driftin. Mukana on kokolailla jengiä mukana ensimmäisestä Fast And The Furious-elokuvasta.

Konkkaronkka on paennut Brasiliaan, jossa Paul Walkerin esittämä Brian O'Connor leidinsä kanssa osallistuu yhdistettyyn auto- ja junavarkauteen, joka kuitenkin menee snadisti pieleen ja pari liittovaltion agenttia kuolee pahisten toimesta. Elokuvan sankareita kuitenkin syytetään tapauksesta ja paikalle kutsutaan toiminnan mies THE ROCK, joka jahtaa veijareita sen kummemmin välittämättä paikallisesta korruptiosta. Toisessa junassa olleessa autossa on kuitenkin siru, josta selviää paikallisen huumeparonin jakelureitit ja rahakätköt. Huumeparoni onnistuu suututtamaan pikkulapsen kostohalut omaavan sympaattisen jengin ja kolmisäikeinen ajojahti voi alkaa.

Juonellisesti elokuva on yhtä uskottava kuin Suomen osallistuminen jalkapallon MM-lopputurnaukseen. Siis että huumeparoni säilyttää sata miljoonaa paikallisen poliisin todistevarastossa, jossa on ehkä maailman turvallisin kassakaappi. Moraalisesti elokuva on vähintäänkin outo. Vin Dieselin esittämän Dom Toretton jengi repii puoli kaupunkia kaappaleiksi, vaarantaa ohikulkijat, ajaa kisaa huvikseen taajama-alueella ja ampuu surutta kaltaisiansa rikollisia, joilla on varmasti myös perhe. Ja sitten he pahastuvat, kun heitä syytetään aiheetta kahden agentin tappamisesta, jotka kuolivat HEIDÄN toimeenpanemassaan JUNARYÖSTÖSSÄ.

Mutta kyllä mä tästä pidin. Hyvää äksöniä.

pedaltothemedalterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

The Dark Knight Rises

Vuonna 2005 alkanut trilogia sai päätöksensä tänään. Ehkä hartaimmin odotettu jatko-osa sitten The Phantom Menacen tai Kummisetä III:n, mutta elokuvan ennakkopainolasti on ollut jopa suhteeton johtuen Heath Ledgerin The Dark Knightissa tekemän suorituksen jälkeen, sillä ihmisillä on paha tapa olettaa paljon. Elokuvat ovat nojautuneet vahvasti sarjakuvista tuttuun Batman-universumiin, ehkä vahviten kuitenkin Millerin Batman: Year One:n ja saman miehen kynäilemään The Dark Knight Returnsiin (Yön Ritari). Missään tapauksessa kuitenkaan tarinat eivät ole samat, vaikka yhtäläisyyksiä löytyy.

Kahdeksan vuotta on kulunut ja Jokerit-taistosta pysyvät vammat saanut Batman viettää erakoitunutta elämää Wayne-kartanossa ja rypee itsesäälissä. Samaan aikaan Gothamissa muistellaan Harvey Dentiä ja hänen inspiroimaa lakiaan, joka on pannut telkien taakse koko Gothamin alamaailman. Kuitenkin, Banena tunnettu terroristi/palkkasoturi/paha ihminen saapuu Batmanin tutkalle ja kissa ja... helvetin iso rottweiler-leikki voi alkaa.

Kuten ensimmäisessä kappaleessa tuli sanottua, edellinen osio, lähinnä Ledgerin Jokerin jättämien saappaiden takia, jätti suhteettoman painolastin kolmannelle elokuvalle. Ja millaisen vastauksen Nolan antaa! The Dark Knight Rises on synkkä, lohduton ja jokainen hahmo käsittelee omia demoneitaan. Elokuva on monisyinen ja juoni kulkee montaa reittiä, vanhojen osien kautta, summaamaan nämä meidän kokemamme kahdeksan vuotta. Nolan on pysynyt sikäli uskollisena sarjakuvauniversumille, että juoni kulkee hyvin paljon samoja reittejä ja perhesuhteita ja käsikirjoitus on muutenkin silkkaa rautaa. Batman on synkkä toimintaelokuva, jonka huumori rajoittuu ehkä neljään one-lineriin. Kuitenkin jos on lukaissut Millerin sarjakuvaromaanit, voi todeta, että elokuva on verrattain jopa suoraviivainen. Toimintaa on kylliksi ja vaikka elokuva kestää vartin vajaa kolme tuntia, aika ei tosiaan käy pitkäveteiseksi. Bruce Waynen itsesäälissä rypemistä olisi voinut jopa venyttääkin draaman vuoksi, mutta toimintaelokuvaa tässä tehdään, ei uutta Kaunista Mieltä. Batmania ei tarvitse kahta kertaa käskeä viittaansa, sillä niin kovin hän sitä rakastaa. Inceptionilla ja näillä kolmella Batmanilla Nolan on osoittanut olevansa rikos- ja toimintaelokuvien prinssi ja on vaarassa syrjäyttää sieltä korkeimmalta korokkeelta itsensä Michael Mannin, jonka pitää pian antaa vastaus. Public Enemies oli toki hyvä, mutta ei mitään tämänkaltaista. 

Tuntuu siltä, että rikoksettomuus jopa vähän ahdistaa Christian Balen esittämää Batmania, koska ei pysty haarniskassaan valvomaan yötä. Tottakai rikokseton Gotham oli päämäärä, mutta se päämäärä ei sisältänyt suunnitelmaa, jossa olisi Batman olisi heilumassa viitassaan. Aikaisemmissa elokuvissa Bale on ollut Batmanin roolissa muihin näyttelijöihin taitoihinsa nähden jopa hengetön. Nyt hän puhaltaa tuulta Bruce Waynen lisäksia myös Batmaniin, joka on ajoittain jopa turhankin ylimielinen omiin ruostuneisiin taitoihinsa nähden.

Bane ei ole Jokeri, se on selvä ja ei tarvitsekaan olla. Jokeri oli impulsiivinen hullu, kun taas Bane on julma, ylivoimainen, pelottava ja mikä pahinta, hänellä on suunnitelma. Tom Hardy on loistava Bane. Ennakkokeskusteluissa on "valitettu", että Hardy olisi vähän lihakseton Bane, mutta katsokaa elokuva ja sanokaa sitten, onko Hardyn epäkkäät tarpeeksi treenantut vai ei. Hardy antaa hahmolle uhkaavuutta, silmät ja mielenkiintoisen äänen ja sen painot. Hardy tekee Banesta panssarivaunun, joka ohjaa itseään. 

Elokuvassa on hyviksien puolella vanhojen kettujen lisäksi myös uusia tuttavuuksia, tärkeimpinä Kissanainen (Anne Hathaway) ja partiopoliisi/rikosetsivä John Blake (Joseph Gordon Levitt). Ensin mainittu on taidokas murtovaras, jonka hahmo on rakennettu hyvin pitkälti Batman: Year Onen mukaan ja Hathaway vetää roolin tyylillä. John Blaken hahmoa ei löydy sarjakuvauniversumista, mutta taustatyö toi sellaisen tuloksen, että Blake mainitaan eräässä Batmanin värityskirjassa, jossa Jokeri varastaa tikkarin nuorelta John Blakelta. Uusista hahmoista mielenkiintoisin on ehdottomasti Blake.

The Dark Knight Returns on elokuvasarjan paras, koska elokuvan hyvyyttä ei voi laskea yhden miehen näyttelijäsuorituksen varaan. Tämä pesee edeltäjänsä elokuvan kaikilla osa-alueilla. Bane ei ole Jokeri, mutta ei ole kuitenkaan huonompi pahis kuin Jokeri, vaan erilainen vaikka käsittelee ehkä vähän samoja teemoja (terrorismi esim.), mutta vain laajemmassa mittakaavassa. Jos sarjakuvaan perustuva elokuva tulisi koskaan olemaan isossa gaalassa, se olisi tämä. Elokuvan loppu on niin hyvä kuin tämän trilogian loppu voi olla.

Yönpeikkoterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

PS. Trailereissa oli Man Of Steel-elokuvan teaser. Se näytti H-Y-V-Ä-L-T-Ä.

Prometheus

Kävin Prometheuksen katsomassa aikaa sitten, mutta eräs facebook-olettamus herätti minut kirjoittamaan filkasta muutaman rivin.

Kyseessä on Ridley Scottin lisäys Alien-Saagaan, mutta kieltää jyrkästi elokuvan olevan Alien tai sen esiosa. Kuitenkin jokainen elokuvan nähnyt voi sanoa:

Tämä on Alienin esiosa.

Elokuva alkaa jumalattoman komealla montaasilla Skotlannin perukoilta, jossa humanoidi hajottaa itsensä puroon. Kuva siirtyy 2080-luvulle, jossa elokuvan naissankari Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) ja hänen siippansa Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) löytävät luolista eri puolilta maailmaan kaikenlaisia suttauksia, jotka mystisesti kertovat samaa tarinaa. Kuvassa oleva tähtikuvio löytyy avaruuskartasta, jota kohti lähdetään kulkemaan Charlize Theronin esittämän Vickersin johdolla. Mukana on myös omia juttujaan duunaileva androidi David (Michael Fassbender). Maan matoset uskovat määränpäästä löytyvän vastaukset ihmiskunnan syntyyn ja olemiseen ja sensellaiseen.

Jostain syystä puskaradio on onnistunut luomaan elokuvasta sellaisen mielikuvan, että se on jonkinlaista scifi-kauhua. Varmaan osasyynä on aika tiivistempoinen traileri ja Alien-saagan maine kauhua kylvävinä elokuvina. Sikäli Ridley Scottilta hyvä irtiotto alkuperäiseen, sillä kyseessä on scifi-trilleri-draama, joka tutkii ja pohdiskelee ihmiskunnan alkua ja kiinnostustamme omaan alkuperäämme. Jokin meidät loi, mutta jokin haluaa myös tuhota meidät. Elokuvasta on vaikea kertoa sen kummempia omia päätelmiä pilaamatta juonta tyystin niiltä, jotka eivät sitä ole nähneet. Voima-lehdestä luin mielenkiintoisen artikkelin, jossa näkökulmaksi oli haettu Ridley Scottin tapa tuoda elokuvissaan esiin voimakkaita naishahmoja ja se kyllä toteutuu tässä. Pääsääntöisesti elokuvan miehet ovat epäonnistujia, kepillään ajattelevia, hermoheikkoja tai kykenemättömiä muuten vain. No luodaan heillekin hetkensä. Naiset (ne kaksi) ovat selviytyjiä tai muuten omaavat mahtavan kokoiset pallit. Elokuva on siis melko feministinen ja poliittisesti korrekti noin muuten maskuliinisessa genressä. Yksi jäi kuitenkin vaivaamaan Voiman artikkelissa: "Välttäkää elokuvan 3D-versiota kuin ruttoa". Ja mikä hiton järki tässä kommentissa oli? Kauniimpaa, komeampaa, mahtavampaa elämystä 3D-laseilla saa hakea, kuitenkaan harrastamatta mitään tolkuttomia kamera-ajoja.

Minä viihdyin elokuvan parissa aivan tavattoman hyvin, vaikkakin liian (siis edes sen pienen) huumorin lisääminen noin muuten toimivaan loppuun jäi hieman vaivaamaan. Miksi latoa puujalkavitsejä? Häh? Kiinnostuin tarinasta ja haluan kuulla sen loppuun, vaikka näinkin aasi elokuva-arvostelija osaa sen ehkä vähän päätellä, kun yhdistelee vuosilukuja ja sitä, kuinka narsisteja humanoidit voivat olla.

Kiitosjaheiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Men in Black 3

Kreivin elokuvaviikko jatkuu universumia koskevien asioiden merkeissä. Kolmanteen osaan tullut Men in Black, eli aikaisemmin suomennettu "Miehet mustissa", mutta luojan kiitos suomennoksesta on luovuttu. Siis kiitos. Ajan hengen mukaan tämäkin on saavuttanut 3D-muodon, joka kannattaa yleensä katsoa, mikäli nenänvarsi vain kestää kakkuloiden painoa. Voisivat myydä vaikka jotain pehmustelappua viidelläkymmenellä sentillä siellä teatterilla, niin ostaisin aivan varmasti. Ja vielä joka kerta, koska nenänvarsipehmusteella on varmasti sama kohtalo kuin korvatulpilla. Aina siellä eteisen korissa, kun niitä tarvitsee.

Kolmannessa osassa universumi on siis taas vaarassa, koska avaruusjulmuri Boris-eläin on paennut vankilasta ja matkannut menneisyyteen listimään Agentti K:n (Tommy Lee Jones), joka taasen mahdollistaa maapallon kaappaamisen nykyajassa. Will Smithin esittämä J hoksaa juonen, koska hänen aivonsa eivät ole uudelleenkalibroineet itseään uuden aikajatkumon mukaisesti.

Tuotanto- ja näyttelykatras on lähestulkoon sama, poislukien Rip Tornin esittämä Zed, joka on vaihtunut leidiversio O:ksi ja käsikirjoittaja on taasen vahtunut Etan Coheniin (ei siis ETHAN Cohen). Kuten aina, tällaisissa tarinoissa ei kannata liiaksi miettiä, että miten sellainen menneisyyteen matkustaminen onkaan mahdollista, koska se ei ole. Piste. Ei ole. Eikä myöskään käsikirjoituksen aukkoja, koskien mitä tapahtuu missäkin ajassa, miksi joku on autuaan tietämätön, tai tietää jotain, tai miksi on tiennyt, mutta nyt ei tiedä. OK? Näissä elokuvissa keskitytään toimintaan, vitseihin ja viihdyttävyyteen ja sitähän löytyy. 3D-nappi on sopivasti pohjassa, eikä hyvää viihdettä ole pilattu turhan paljolla kamera-ajolla. Sanoisin, että tällaisiin elokuviin 3D sopii. Toisaalta kiitän hiljaa, ettei uutta Batmania ole tehty 3D:nä (puhumpa paljon nyt Batmanista kahden päivän aikana). Kässäri toimii hyvin, vitsit ovat edelleen K:n ja J:n henkilökemian varassa ja siinä, miten vallan mainiosti nuorta K:ta esittävä Josh Brolin imitoi Tommy Lee Jonesin K:ta. Monta hupihetkeä. Tosin kannattaa myös mahdollisesti katsoa aikaisemmat osat muistin virkistämiseksi, jos ei ihan muistissa ole roolihahmot.

Kaikenkaikkiaan elokuva tarjosi viihdyttävät pari tuntia, jonka voisin nauttia kyllä toisenkin kerran vaikkapa BluRay:n muodossa. Kuten sanoin, ei kannata repiä nörttiä itsestään ja alkaa viilaamaan pilkkua juoniaukoista, vaan nauti elokuvasta, hahmoista ja vitseistä.

Universumiterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

The Amazing Spider-Man

Alkuperäisen Spider-Man trilogian piti jatkua neljännellä osalla ja niillekin oli suunnitteilla vielä kaksi jatko-osaa sisältäen alkuperäisen tiimin näyttelijöineen päivineen. Elokuvien oikeudet omistava Sony kuitenkin ajautui Sam Raimin kanssa erimielisyyksiin ja Sony ilmoittikin, että aikoo buutata koko universumin uusiksi nimeämällä uuden saagan nimellä The Amazing Spider-Man. Ei ideana ihan paska, sillä trilogian kolmas osa oli kassamenestyksestään huolimatta melko huono. Siis tosi huono näin jälkeenpäin ajatellen. Ohjaukseen liitettiin 500 days of Summer-elokuvasta tuttu Marc Webb ja pääosaan Andrew Garfield ja Gwen Stacyn rooliin nyt jo vähän jokaisessa nuorten ihmissuhteita käsittelevissä elokuvissa näyttelevä Emma Stone. Ja tietenkin, jos johonkin elokuvaan sopii 3D, niin Spider-Maniin.

Trilogian buuttaus tekee joskus todella hyvää. Jos sitä ei osata tehdä ajoissa, saadaan sellaisia elokuvia, joissa Arnold Schwarzenegger esittää Pakkasherraa. Aika kauas mentiin ensimmäisestä Batmanista, joka oli gootti-Batmanin esiinmarssi ja helvetin hyvä elokuva. Buuttauksen tärkein elementti on kuitenkin se, että tuodaan tarinaan jotain uutta tekemällä se aivan uudella tavalla. Perusidea laadittiin uudestaan hakemalla näkökulmaksi se, että miksi Peter Parker ylipäätään asuu May-tätinsä ja Ben-enonsa luona. Peterin isä ja äiti katosivat salamyhkäisyyden verhon saattelemana ja vastauksia ei ole ainakaan herunut enolta ja tädiltä. Peter löytää isänsä vanhan salkun ja sieltä salaperäisiä asiakirjoja ja lapsinerona ymmärtää tietenkin monimutkaisia kaavoja. Hän ottaa yhteyden liskoihin erikoistuneeseen, isänsä bestikseen, Tohtori Connorsiin ja koukeroiden kautta tohtori maistaa omaa lääkettään ja muuttuu aina maustepurkilla käytyään murhanhimoiseksi Liskoksi. Dr. Jekyll ja Mr. Hyde. I get it.

Jos vertailee tätä ja Raimin ohjaamaa ensimmäistä osaa, niin on vaikea tehdä eroja. Näyttelytyö on tässä parempaa, sillä Hämähäkkimiesasiantuntijana voin sanoa, että Garfield on enemmän Parker. Raimin versio oli enemmän uskollinen alkuperäiselle tarinalle, tosin jättäen ensimmäisestä osasta tärkeän pointin pois:

Vihreä Menninkäinen tappoi Gwen Stacyn. 

Se oli keskeinen osa sarjakuvan tarinaa ja koko episodia Vihreän Menninkäisen kanssa. Tämä vaivasi minua vuosia vielä elokuvan jälkeen näinkin tärkeän asian sivuuttaminen. 

The Amazing Spider-Man on kuitenkin luotu todennäköisesti kestämään vielä muutaman elokuvan ajan, viitaten mainintoihin Norman Osbornesta. Kuitenkin, tästä jäi kummallinen olo. Ristiriitainen. Elokuvana oikein mainio, mutta en ymmärtänyt miksi tehdä samannäköinen elokuva uusilla näyttelijöillä ja eri pahiksella. Maailman onnistunein buuttaus oli Batman. Uusi saaga on kuin yö ja päivä aikasempien elokuvien kanssa. Tässä tapauksessa elokuvan opetus on sama, pääpahis on jälleen skitsofreninen ja taas mietiskellään voinko olla hämis kun vahingoitan lähimmäisiäni. Tuli bon voyage.

Kuitenkin, käykää katsomassa, hyvää viihdettä.

Seittisinkoterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Hulluna Saraan

On todella onni asua nykyisessä Suomen elokuvapääkaupungissa. Viime kesänä sain vierestä katsoa, kun Turussa kuvattiin elokuvaa Hulluna Saraan. Englanniksi nimi taisi olla Love And Other Troubles. Pääosaa elokuvassa esittää Jussi Nikkilä ja Hollywoodin b-sarjalainen, Lostista tuttu Emilie de Ravin. Sivuosassa on Ville Virtanen.

Juonessa lapsuuden traumoista kärsivä Ville (Jussi Nikkilä) on faijansa (Ville Virtanen) kanssa baarissa ja ihastuu amerikkalaiseen tanssiopettajaan Saraan. Ville kuitenkin jänistää ja poistuu paikalta ja myös paikalla ollut faija päätyy viettämään yhteisen, platonisen yön Saran kanssa. Faija ihastuu Saraan Villen tavoin ja kumpikin alkavat tehdä lähempää tuttavuutta.

Elokuva on kaikenkaikkiaan mahtava. Elokuvan upein suoritus on Ville Virtasen esittämä iskelmätähti Taisto, jonka suurin idoli on Ronald Reagan, johon koko elokuvan "opetus" tiivistyy. Kaikki on mahdollista. Elokuvan realistisuus on vähän kortilla ja juoni on naiivi, mutta mitä väliä, kun elokuva on kokonaisuudessaan niin mainio! Elokuva kuuluu samaan kategoriaan Little Miss Sunshinen ja Julia & Julietin kanssa, eli nk. hyvän mielen elokuvat. On vain niin nautinto katsoa, että tekisi mieli tippaa tihrustaa.

Turkuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tauolle

Kirjoitettavaa olisi, mutta ei ole aikaa.

Jätän tämän blogin hautuumaan hetkeksi, vaikka olen toki elokuvia katsonut vauhdilla. Viimeisimpänä kävin katsomassa uuden Kostajat 3D:nä ja lentokoneessa matkalla Australiaan katsoin Hugon, uuden Sherlock Holmesin ja mahtavan Poikani Kevinin. Sanottavaa olisi, mutta arki vie mukamas ajan tältä blogilta. Otan pienen kirjoitustauon tähän jo valmiin kirjoitustauon päälle ja palaan asiaan vaikkapa Prometheuksen ja uuden Batmanin merkeissä.

taataaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

50/50

Seth Rogen on ollut minulle aina hyvin vastenmielistä katsottavaa, mutta päätin tämän katsoa lähinnä mielenkiintoisen aihealueen takia. Elokuvan on ohjannut Jonathan Levin, jonka cv:ssä on mainio Kaikki Rakastavat Mandy Lanea ja vähän kummallinen Wackness. Käsikirjoittajana hääri puolituntematon Will Reiser ja pääosissa aikaisemmin mainittu Seth Rogen ja Jospeh Gordon-Levitt.

Elokuvassa Joseph G-L on radiotoimittaja Adam ja Seth Rogen hänen paras ystävänsä Kyle. Adamilla on ollut pitkään selkäkipuja ja lääkärissä hänellä todetaan syöpä, jota kukaan ei oikein osaa lausua. Elokuva kuvaa Adamin taistelua syöpää vastaan ja sitä miten hänen ystävät, läheiset, perhe ja tyttöystävä toimivat hänen ympärillään, kun matkataan kohti epävarmaa loppua.

Elokuva on tyylilajiltaan draamallinen komedia, jossa paino on lähinnä draamalla. Mielestäni jopa sen komedian voisi jopa pudottaa pois, vaikka luvassa on lämminhenkistä naurua. Suurimmat onnistumiset elokuvassa on käsikirjoitus- ja ohjauspuolella, joka toimii niin täydellisesti yhteen, etten keksinyt juuri yhtään poikkinaista sanaa. Elokuva on kuvaukselliselta tyyliltään sellaista arkista indie-elokuvaa ja ohjauksesta huomaa, ettei sanoja ole laitettu näyttelijöiden suuhun, vaan he puhuvat omilla sanoillaan.

Näyttelijät ovat kaikenkaikkiaan todella hyvin valittu. Seth Rogen on koko uransa ajan pääasiassa ärsyttänyt minua kuilun partaalle (viimeksi katsottu Pineapple Express jäi melkein kesken), mutta tällä kertaa Sethin ärsyttäviä ominaisuuksia oli käytetty roolituksessa todella hyvin. Sethilläkin oli toki draamallisia tähtihetkiä. Pääosassa näyttelevä Joseph Gordon-Levitt on noussut pikkuhiljaa A-luokkaan isoilla tuotannoilla, mutta on rakentanut elokuvauraansa pienten filmien kautta ja on päässyt hyvin eroon roolistaan sarjassa Kolmas Kivi Auringosta. Mutta se, mikä rakentaa näistä filmeistä ne loistavat elokuvat, ovat sivuosat. Sottapytty psykiatri Katherine (Anna Kendrick), kemoterapian pilvipapat Alan ja Mitch (Phillip Baker Hall ja Matt Frewer) ja kruununa kakun päällä Anjelica Huston, joka näyttelee Adamin ylihuolehtivaista äitiä.

Elokuva teki minun myöhäisillassa kaiken, minkä hyvä elokuva vain voi tehdä; se sytytti koko tunneskaalan mikä minussa on. Tarina oli tietyllä tavalla koskettava, mutta kun näkökulma oli siinä, miten Adam käsittelee omaa mahdollista kuolemaansa, kun esimerkiksi koko työyhteisö on jo hyvästelemässä taudin alkuvaiheessa tai miten paras ystävä yrittää vongata naisilta vedoten kaverinsa syöpän. Äiti soittelee ja Isällä on alzheimer. Elokuva on saanut ehdokkuuksia ja palkintoja puolelta ja toiselta (mm. kaksi Golden Globe ehdokkuutta) ja on jokaisen saamansa pystin ja tunnustuksen arvoinen. Todella hyvä elokuva.

Loppuläheneeterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Mission Impossible - Ghost Protocol (2011)

Mission Impossible -elokuvasarja on päässyt neljänteen osaan ja ensimmäisestä on kulunut tämän elokuvan valmistumiseen viisitoista vuotta. Neljänteen elokuvaan mennessä numerojärjestyksestä on luovuttu ja nimetty elokuva komeasti Ghost Protocoliksi. Aikaisemmista elokuvista tuttuja hahmoja ei ole muita kuin kolmosesta Benji (Simon Pegg) ja muutaman lauseen moromoro-cameossa kaikissa edellisissä nähty Luther Stickell (Ving Rhames). Tämänkertaisen on ohjannut piirroselokuvia (Rottatouille, Ihmeperhe, Rautajätti) käskyttänyt Brad Bird ja käsikirjoittanut Josh Applebaum & André Nemec, jotka ovat tutumpia tv-sarjoista. Moni on siis ensimmäistä kertaa näytelmäelokuvan puolella.

Juonikuviossa Ethan Hunt (Tom Cruise) istuu pitkää kakkua venäläisessä vankilassa ja kuinka ollakkaan tiimi IMF:n agentteja vapauttaa hänet joukkosellien ikeestä. Todellinen tehtävä on soluttautua Kremliin varastamaan tiedostoja, jotka sisältävät tietoja henkilöstä nimeltä "Cobalt". Kaikki menee kuitenkin päin helvettiä, koko Kreml räjähtää ja erääksi Hendricks -nimiseksi ruotsalaiseksi älyköksi tunnistettu Cobalt pakenee paikalta mukanaan ydinaseen laukaisukoodit. IMF:n olemssaolo kielletään ja Ethan joutuu tiiminsä kanssa pakomatkalle mukanaan CIA:n analyytikko William Brandt (Jeremy Renner).

Elokuva on mahtava. Kuten elokuvia harrastava ystäväni sanoi:"Etenkin kun ei odota mitään". Yleensä kun ehdiään neljänteen osaan, unohdetaan uusiutua. Tällä kertaa tekijätiimin uudelleenkäynnistys on luonut uutta perspektiiviä saagaan. Visuaalisesti elokuva on upea, se on leikattu toimivaksi ja räjähdykset ovat mahtavia. Suurin onnistuminen on kuitenkin käsikirjoituspuolella, jossa on huomattu että vanhoista elokuvista tutut elementit (maskit, hilavitkuttimet, vempeleet) eivät ole välttämättömiä toimivalle Mission Impossible-elokuvalle. Maskia tekevä laite menee rikki, hanskat eivät toimi ja narut voivat jäädä lyhyeksi. Myös erityisen hauska oli Brandtin kysely Huntilta, että mistä hän tiesi, että heitä ampuneet roistot ampuvat houkutinta, eivätkä tajua sitä harhautukseksi. Huumoria on melkoisen paljon ja elokuva ei ole liian vakava. taustatarinat ovat toimivia ja koukut eivät ole liian monimutkaisia, sillä pääpaino on toiminnalla ja niin se kuuluu ollakin.

Pääpahiksena häärää ruotsalaisista Millennium -elokuvista tuttu Michael Nyqvist Kurt Hendricksinä ja hänen oikeana kätenään meidän oma Samuli Edelmann ruotsalaisena torpedona Wiströminä. Liki ainoa asia mikä minua jäi vaivaamaan oli pääpahiksen hahmottomuus. Hendricksin pahuus esitettiin kymmenen sekunnin pätkällä IMF:n videota ja loppuelokuvan hän vain osui paikalle tekemään pahojaan. Mielestäni pääpahiksen kuuluu äryttää sankaria henkilökohtaisella tasolla, mutta esimerkiksi Bond -elokuvista tuttu klassinen protaginisti-antagonisti -asetelma jäi uupumaan lähes kokonaan. En sano, että jokaisessa elokuvassa pitäisi kaapata sankarin sukulainen, mutta jonkinlainen henkilökohtainen kontakti pitäisi olla. Kyynisille tiedoksi, että vaikka Samulista ei näkynyt trailerista kuin ohimo, hän todellakin oli näkyvässä roolissa elokuvassa ja sai miltei enemmän ruutuaikaa kuin itse pääpahis. Muutama vuorosanakin ja hyvin hoidettu homma. Hyvä Samuli! Vielä kun saataisiin Max Von Sydowin kaltainen tähti,  kansallinen itsetuntomme saattaisi kohota ihan uusiin sfääreihin.

Kuten sanottua, elokuva oli aivan mahtava. Ei näillä elokuvilla pystejä voiteta, mutta vedetään salit täyteen. Kun nauraa, nauttii ja välillä vetää vatsanpohjasta, niin eipä kai siinä jää vastaväitteille sijaa. Pienet draamalliset asiat välillä raapivat, mutta kyllä tämä näinkin oli ihan viiden tähden viihdettä. TV-iltojen uusi kestosuosikki.

Mahdollisintehtäväterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"weeeeeeee!"

Oscar Gaala 2012

Viime vuosien tapaan kokosin olohuoneeseen kattauksen kofeiinia ja sokeria eri olomuodoissaan ja linnoittauduin sohvalle katsomaan seitsemän tunnin mittaista Oscar-lähetystä. Ensimmäiset kolme ja puoli tuntia kattaa punaisen maton haastatteluita ja pukuloistoa, jotka Nelonen on päättänyt pilkkoa osiin viemällä kamera välillä studioon kuvaamaan pukukommentointia. Viime vuoden rimanalituksen jälkeen Maria Veitola oli luojan kiitos heitetty tunkiolle seuranaan Mikael Hytönen. Arman Alizadia ei oltu kuitenkaan uskallettu heivata, tosin eihän se viime vuoden pelleily hänen vikansa ollut. Studiokapteeniksi oli valittu Jarkko Valtee ja kommentointitiimissä oli Arman Alizad, muotibloggari Jenni Rotonen ja Anne Kukkohovi. Siirryin läppärin kopeloimiseen kyllästyttyäni Anne Kukkohoviin puolentoista tunnin jälkeen. Kukkohovi korvattiin loppulähetykseen miehellä, jota en tunnistanut. 

Itse asuista sen verran, että jos Jennifer Lopezin asun rintasuojus olisi ollut kolme milliä sivussa, nänni olisi pilkottanut.

Itse Gaalan alkaessa, Nelosen studiotiimi vaihtui kaakattavasta pukulaumasta Jussi Heikelään, Lauri Nurkseen, Mikko Aromahan ja Joonas Saartamoon. Tiimi on tuttu edellisvuosilta, poikkeuksena Paavo Westerbergin korvaaminen Saartamolla, mikä ei ollut ihan paras veto. Viime vuonna tuli vastakkainasettelua sillä, että Nurkse liputti viihteellisen elokuvan puolesta ja Westerberg taiteellisemman. Nyt Nurkse veikkaili varmoja ja Saartamo oli yleisesti ottaen pihalla elokuvista kuin olisi nähnyt pari Transformersia ennen gaalaa. Aromaa oli... Aromaa. Ainakin Nelosen sosiaalisen median kommenteissa huomasi vähän arvostelua Heikelän tökeröön kommentointiin näyttelijöistä, mutta itse näin asian ennemminkin niin, että Heikelä haastoi vieraat perustelemaan kantojaan. En tiedä tietenkään oliko näin vai oliko Heikelä muuten vain aliarvioiva mulkku.

Itse Gaalaan. Tapahtuman juonsi yhdeksännen kerran (ei tietenkään putkeen) Billy Crystal, koska lähetyksen edellinen tuottaja Brett Rattner tokaisi, että harjoitteleminen kuuluu vain homoille ja alkuperäinen juontaja Eddie Murphy päätti luopua pestistä tuottajan erottua. Murphy ja Rattner työskentelivät yhdessä Tower Heist-elokuvassa. Itse gaalassakin tosin tuli roisimpaa huumoria. Alussa nähty koostevideo vuoden elokuvaelämyksistä oli onnistunut, mutta itse Oscar-veisu oli vähän tylsä. Välissä nähtiin muutama sketsi ja Crystal hauskuutti yleisöä muutamalla vitsillä. Crystal oli vähän perusvarma, mutta viime vuoden kaksikon jälkeen Crystal oli tuulahdus vanhempaa Oscar Gaalaa.

Palkinnoissa tuli vain vähän yllätyksiä. Jo ehdokkuudetkin loistivat jälleen täydellä mielikuvituksettomuudella. Vuoden menestyneimpiin kuulunut Drive loisti poissaololllaan pääehdokkuuksista, vaikka saikin ehdokkuuden äänisuunnittelusta. Itse ehdokkuuksista on edelleen hankala tehdä arvioita muuten kuin lukemani perusteella, sillä edelleen suurin osa ehdokkaista ja voittajista on edelleen näkemättä. Noh, pääoscareista pöydän putsannut The Artist tuleekin meikäkankaille vasta perjantaina, kiitos Finnkinon. Moneyballin menestyminen Oscareissa vähän ihmetytti. Onhan se siis ihan hyvä elokuva, mutta paljon parempia urheiluelokuviakin löytyy.

Odotin Hugon menestyvän parhaan elokuvan saralla. Olin aivan varma siitä, vaikka The Artist olikin kerännyt suurimman huomion ennakkoarvioinneissa. Olihan mustavalkoinen mykkäelokuva rohkea veto, mutta tulos jää ainutkertaiseksi poikkeamaksi Oscareiden historiassa. Hugo keräsi eniten kannuja kuvauksista ja on pystinsä ansainnut.

Perusvarmalla linjalla jatkettiin näyttelijäoscareissa. Moni olisi suonut Gary Oldmanille pystin roolistaan George Smileyna elokuvassa Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakoojassa mutta poika meni The Artistissa loistaneelle Jean Dujardinille. Akatemia kunnoittaa kuitnkin enimmäkseen elokuvasuoritusta, ei uraa. Naispystin ylläri meni Meryl Streepille, kansan vaahtoessa sitä Piioissa näytelleelle Viola Davisille. Tämä tuskin oli Davisin viimeinen taistelevan mustan naisen rooli, joten eiköhän menestystä tule kuninkuusgaalassakin. Illan koskettavimman puheen sai aikaan Christopher Plummer, joka vei Oscarin homopapan roolistaan elokuvassa Beginners. Naissivuosan sai odotetusti Octavia Spencer, vaikka koosteiden perusteella henkilökohtaisesti pidin eniten Morsiusneitojen Melissa McCarthyn esityksestä tukevana sekoilijana. Tukevat sekoilijat ovat aina hauskoja.

Tällä kertaa Oscar Gaala oli omistettu itse elokuvan lisäksi siitä nauttimiselle. Cirque du Soleilin upea esitys ja kollaasit kertoivat elokuvan taiasta, jota täydensivät tunteikkaat puheet ja ehdokkaana olleet elokuvat The Artist ja Hugo, jotka molemmat olivat kunnianosoitus elokuvan alkuajoille. Välissä muisteltiin vuoden aikana keskuudestamme poistuneita, mikä luojan kiitos ei tarkoittanut kolmen minuutin Whitney Houston-montaasia, vaan säestettyä kollaasia kaikista keskuudestamme poistuneista. Elokuvamaailmassa varmasti Sidney Lumet'n poistuminen oli yksi suurimmista suruista viime vuonna. Gaalassa oli kuitenkin taikaa ja tärkein viesti oli se, että maailma on parempi paikka, kun siinä on vähän elokuvaa.

Gaalaterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Presidenttielokuvat

Vaalien kiihtyessä kohti loppusuoraa, Kreivi listaa katsomisen tai välttämisen arvoisia elokuvia, joissa pääsääntöisesti Yhdysvaltain Presidentillä on näkyvä rooli.

Independence Day (1996)

Uhka taivaalta-elokuvatyypin aatelia, jossa eräänä kauniina päivänä taivaalta saapuu tuntemattomia vieraita pahoine aikeineen. Elokuvan keskiössä on hävittäjälentäjä Steve Hiller (Will Smith), tiedemies David Levinson ja tietenkin kaiken kokenut Yhdysvaltain Presidentti Thomas J.Withmore (Bill Pullman). Elokuva etenee siihen pisteeseen, jossa nämä kaikki kolme onnistuvat omilla osa-alueillaan täydellisesti ja kermana kakun päällä Presidentti väläyttelee sotasankarin taitojaan hävittäjälentokoneen puikoissa. Monista mahtipontisista elokuvistaan tutun Roland Emmerichin ehkä onnistunein elokuva.

Dave (1993)

Yhdysvaltain Presidentti on joutunut katatooniseen tilaan ja hänen tilalleen hankitaan tavallinen pulliainen, joka on melkein kuin oikean presidentin kaksoisolento. Oikea pressa on vieraantunut vaimostaan ja jäljitelmä taasen sitten lämmittelee ykkösnaista minkä sitten presidenttitouhuiltaan ehtii. Romanttisten komedioiden epäuskottavimmasta päästä oleva täysin turha elokuva oikeastaan ansaitsisi unohduksen, mutta välttämisen takia elokuva kannattaa mainita nimeltä.

Frost/Nixon (2008)

Poliittinen draamaelokuva vuoden 1977 tositapahtumista kuvaa TV-väittelyä Richard Nixonin (Frank Lagnella) ja juontaja David Frostin (Michael Sheen) välillä.  Nixon astuu TV-kameroiden eteen puhdistaakseen mainettaan Watergate-skandaalin jälkeen ja haastatteluiden päätteeksi Nixon paljastaa osallisuutensa skandaaleihin. Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden viidessä kategoriassa ja elokuvan tason takaa kohtalaisen Oscar-luotettava Ron Howard. 

Amerikan Presidentti (1995)

Virheellisesti suomennettu elokuva (Amerikka on manner, ei maa) on aivan ihana tarina siitä kun leskeksi jäänyt Amerikan Yhdysvaltojen Presidentti Andrew Shepherd (Michael Douglas) valmistelee suurta lakialoitettaan aselaista ja matkalla tapaa sellaisen aaaaivan tavallisen lobbajaatyttelin. Siis sellainen hassunhauska ja vähän höpsö viherpiipertäjä. Yhtäkkiä Presidentillä on likkakaveri ja koko maailma kohisee. Elokuva on malliesimerkki naivista elokuvasta, joka lähinnä herättelee katsojan toiveista vetää välitirsat.

Air Force One (1997)

Kazakstanilainen separatisti-terroristi-paha ihminen Ivan Korshunov (Gary Oldman) kaappaa onnistuneesti Yhdysvaltain Presidentin (Harrison Ford) ykköskoneen ja kiristää panttivankien avulla Yhdysvaltain hallintoa vapauttamaan Kazakstanilainen vangittu diktaattori. Lentokoneesta ammutaan Presidentillinen pakokapseli, mutta vastuuntuntoinen maailman ykkösmies jääkin koneeseen vapauttamaan vähän kavereita. Katsoja tietenkin ajattelee, että mitä vittua, kuka tässä nyt huijaa ketä? Mutta kaikkien yllätykseksi selviää, että Yhdysvaltain Presidentti on 90-luvun muodin mukaan entinen ERIKOISJOUKKOJEN jäsen! Täysin käsittämättömästä juonestaan huolimatta Wolfgang "uuysikuus" Petersen on ohjannut kelpo toimintaelokuvan.

Muita hyviä Presidentillisiä elokuvia:

JFK - Avoin tapaus (1991)

Tulilinjalla (1993)

Päävärit (1998)

Rajaton Valta (1997)

W. (2008)

Oscar Gaala 2012

Ensimmäisen kvartaalin kohokohtiin Kreivillä kuuluu perinteisesi formulakauden avauksen lisäksi Oscar Gaala ja siihen liittyvät veikkaukset. En tässä kirjoituksessa kuitenkaan vaivaudu veikkaamaan, kuka Oscarin saa missäkin kategoriassa, vaan lähinnä keskityn kiukuttelemaan elokuvatarjonnan etanavauhdista koska en ole jumalauta nähnyt puoliakaan Oscareista kilpailevista elokuvista.

Oscar-veikkauksen olennaisin osa on se, että yleensä on nähnyt elokuvan jota voi veikata suosikikseen. Paras elokuva -kategoriasta Martin Scorsesen Hugo tulee kotimaisiin teattereihin reilusti gaalan jälkeen huhtikuussa. Aikataulunsa järjestänyt katsoja ehtii juuri ja juuri katsomaan Sotahevosen ja Extremely Loud and Incredibly Closen ennen sunnuntain lähetystä. Muista kategorioista The Warriorin ja A Better Lifen tulosta ei ole tietoakaan, vaikka molemmat ovat aikaa sitten jo olleet rapakon takana elokuvateattereissa. Olen lukenut Internetsistä, että kummatkin ovat vielä helvetin hyviä elokuvia. Edellisvuoden The Black Swanin veroinen moka on Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja -elokuvan totaalinen ohitus. Filmi oli kansainvälisessä ensi-illassa alkutalvesta 2011 ja Suomessa elokuva saavuttaa kankaan tämän vuoden maaliskuussa. Gaalassa elokuva on huomioitu kolmella ehdokkuudella.

Ei tämä nyt niin pieni maa ole, että tarjonnan pitää olla kapea kuin 80-luvulla, kun ylipäätään filmikelan saaminen Suomeen asti taisi olla pienimuotoinen ihme. Teatterin ovat täynnä In Timen kaltaista sontaa ja kyllä Oscar-elokuvan haistaminen maahantuontia varten on Finnkinon tasoiselle yritykselle melkeinpä olemassaolon ehto. Jos minä haistan nämä kotisohvalta, niin miksei kotimainen miljoonabisnes sitten? Pelkäättekö, että rahavana ei seuraa Oscar-elokuvia? Ei kai seuraakaan, kun puolet potentiaalisista katsojista hätäpäissään lataavat elokuvan vertaisverkosta kun kyllästyvät odottamaan.

Kiitosterveisin,

Kurjenmäen Kreivi