The Social Network (2010)

Kreivin mielestä yleisesti ottaen on maailman typerin idea tehdä elämäkerrallinen elokuva/kirja/tarina aiheesta, joka on tuore. Siis esimerkiksi Antti Tuiskun elämäkerta. Vielä kummallisempaa on tehdä elokuva sosiaalisen median välineestä, joka nousi muotiin käytännöllisesti katsoen kolme vuotta sitten. Facebook-elokuva kuulostaa jo lähtökohtaisesti Facebook-markkinoinnilta. Noh, tätä kuitenkin ryhdyttiin työstämään Ben Mezrichin dramatisoidun kirjan, The Accidental Billionaires pohjalta, joka ei kuitenkaan liiemmin imartele päähenkilö Mark Zuckerbergia. The Social Network tuotettiin melko nimekkäällä taustajoukolla, johon kuuluu David Fincher (ohjaus), Aaron Sorkin (käsikirjoitus, vastaava tuottaja) ja Kevin Spacey (vastaava tuottaja)

Tarina on suurelle osalle maailmaa tuttu. Nuori Harvard-opiskelija saa idean sosiaalisesta mediasta yliopistoympäristössä. Idea tulee kuitenkin alunperin opiskelijakollegoilta ja tätä Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) lähtee työstämään kämppistensä kanssa, joita ovat Dustin Mozkovitz (Joseph Mazzello) ja Eduardo Saverin (Andrew Garfield). Seuraavaksi selvitelläänkin sitten korvausvaatimuksia. Elokuva on tarina wikipedian rivien välistä.

Käsikirjoitus on äärimmäisen hyvä. Elokuvaa kerrotaan keskinäisten välienselvittelyjen kautta takautumina. Dialogi on tarkoituksella helvetin vaikeasti ymmärrettävää ja nopeaa arvatenkin siksi, että katsoja saa käsityksen, mitä nettisivun koodaaminen vaatii tekijältään noin ihan vaikka älyllisesti ja taidollisesti. Siitä ei ole tarkoituskaan saada mitään selvää. Käsikirjoitus myös antaa kuvan nopeaälyisestä poikajoukosta, joka sulkee itse itsensä massan ulkopuolelle. Zuckerbergista katsoja voi olla montaa mieltä, hän on toisinaan itsekäs, kostonhimoinen mulkku ja toisinaan vain haavoittuvainen nero. Luin Episodista, että dialogia on myös nopeutettu siksi, että elokuvan pitää kestää kaksi tuntia, ei kaksi ja puoli tuntia.

David Fincherin taidot ohjaajana on todistettu moneen kertaan. Hän on hyvin visuaalinen, maalaileva ja käyttää taidokkaasti erikoistehosteita, kädenjälki on tunnistettavaa. Tässä elokuvassa Winklevossin kaksosia näytteli tasan yksi ihminen. Fincher tunnetaan myös ahkerana konemusiikin käyttäjänä ja tässä rallissa sinfoniaorkesterin sijaan puikottaa kaksikko Trent Reznor (Nine Inch Nails)/Atticus Ross ja musiikin tumma sävy sopii tähän kuin kirves kristittyyn. Elokuvan vahvin puoli on nimenomaan taidokas ohjaus ja siihen sovitettu musiikki. Ohjaus on älykästä ja samalla nerokasta.

Jesse Eisenberg on leimattu nörttirooleihin, sillä hän on pieni, laiha ja kikkarapää. Itse asiassa kikkarat ja kiharat ovat tässä filmissä nerojen yksi yhdistävä asia. Hämmästyttävä totuus on myös se, että Saverinia lukuun ottamatta esikuvatkin ovat kikkarapäitä. Olen ollut kuukausia siinä harhaluulossa, että Eisenbergin taidot näyttelijänä ovat hyvin yksiulotteiset ja sopivat lähinnä teinikomedioihin ja nörttielokuviin. Hän kuitenkin itse todistaa luuloni vääräksi, sillä hän antaa nerokkaan kuvan sosiaalisesti rajoittuneesta ja neuroottisesta nerosta, joka juoksee sandaaleissa joka paikkaan (hyvä Adidas-mainos, muuten). Kaikki roolit täytetään taidokkaasti ja toinen positiivinen yllätys oli myös Sean Parkeria näyttelevä Justin "N'Sync" Timberlake, joka tosin ulkonäöllisesti olisi sopinut paremmin pääosaan, kuin Eisenberg.

Huolimatta siitä, että Kreivin mielestä vuonna 2010 ei pitäisi tehdä Facebook-elokuvaa, on Kreivi on kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ihan saatanan hyvä elokuva. Vaikka elokuva on tyylillisesti draama, se onnistuu huumorissaan mainiosti. Totuutta on taivutettu jälleen melko selinmäisesti ja mielestäni näin tuoreessa elokuvassa ei pitäisi ottaa totuudesta kauheasti vapauksia (esimerkiksi Zuckerberg seurustelee edelleen saman eukon kanssa, kuin ennen Facebookia). Ilmeisesti elokuvaan pohjautuva kirja on ottanut valmiiksi nämä vapaudet. Ohjaus, käsikirjoitus ja lopullinen tarina ovat elokuvalle ne ensisijaisesti tärkeimmät ja siitä tämä saa täydet sangot millä tahansa mittapuulla. Tarinan opetus on se, että jos sinulla on kikkarat, niin jätä pesäpallo liuhuleteille. Totuudenmukaisuudesta tämä saa puolikkaat. Eipä tällä kai ole väliä missä tämän elokuvan katsoo, mutta Fazerin tumma suklaa on oivaa evästä.

Kenelle: Sukupolvelle, joka painaa ovikelloa peukalolla
Miksi: Vaarini ei käytä Facebookia

Tökkäysterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kurjenmäen elokuvateatteri, vastoin kaikkia odotuksia, täyttää pian vuoden ja on pian saavuttanut epäilyttävän kahden tuhannen kävijän rajan. Taustatoimitus kuitenkin epäilee, että kyseessä on erehdys. Halusitte tai ette, niin sisältö tulee kokemaan muutoksia, joita kukaan ei kuitenkaan lue.

"... siis kikkarahius toimii kuten tarranauha, kokeillaanko?"

Red (2010)

Aika-ajoin Hollwoodin vanha kaarti tekee-leffan, jossa yritetään todistaa, että täällä me ollaan ja mahdutaan ehkä samaan elokuvaankin. Näitä elokuvia ovat olleet muun muassa Space Cowboys, Bandits ja Wild Hogs. Elokuvat ovat yleensä sellaisia perjantai-illan OK-viihdettä, joita katsoon tasan sen yhden kerran. Tällä kertaa ryppynaamat kokosi yhteen Robert Schwentke, jonka elokuvan Aikamatkustajan Vaimo olen täälläkin haukkunut. Elokuvan Red ryppynaamat ovat tällä kertaa Bruce Willis, Morgan Freeman, John Malkovich, Brian Cox ja ikihottis Helen Mirren. Pikkuosaan on saatu myös velmuilmeinen Ernest Borgnine.

CIA:n tappajan duunista eläköitynyt Frank Moses (Willis) asuu lähiöunelmassa ja soittelee eläkefirmaansa vain, jotta saisi puhua Sarahin (Mary-Louise Parker) kanssa niitä ja vähän näitä. Frankin ei kuitenkaan suoda olevan eläkkeellä, vaan yritetään suolata viimeisen kerran kuitenkaan siinä ihan onnistumatta. Frank kerää vanhan tiiminsä kokoon ja ottaa mukaan aiemmin mainitun sivullisenkin.

Elokuvasta on yritetty tehdä hieman veijarimainen musiikin ja ohjauksen suhteen. Paikkoihin viitataan siirtymällä postikortin kautta, joka tuntui oudolta ja musiikkikaan ei oikein osunut. Viimeksi haukuin, että Schwentke oli yrittänyt tehdä Benjamin Buttonia, nyt hän oli yrittänyt tehdä Ocean's elevenia. Elokuva alkaa vauhdikkaasti, mutta parhaat toiminnat poltetaan loppuun ennen kuin puoli tuntia on kilahtanut kelloon. Loppua kohden alkaa tulla jo sellainen hohhoijaa-olo ja loppuratkaisun olisi voinut jättää vaikka kuvaamatta. Oli se tämänkaltaiseen elokuvaan hieman mielikuvitukseton ja tylsä.

Bruce Willis on hauskimmillaan, kun hän yrittää näytellä leppoisan miellyttävää tappajaa. Vitsitkin osuvat ja tarvittaessa pystytään antamaan kovanaamailmettä. Elokuvan paras on kuitenkin John Malkovich hieman kaffella olevana psykopaattina. Morgan Freeman tuntui Helen Mirrenin ohella hieman ylimääräisiltä ja taustatarinat on ympätty käsikirjoitukseen hieman hätäisesti. Karl Urbanin esittämä CIA:n mies on 0onnistunut ja jopa hieman uskottavakin. Elokuva on hyvä esimerkki siitä, että miksi Richard Dreyfussin ei pitäisi näytellä.

Elokuva on pyhä keskinkertaisuus, jonka katsoo kerran. Filmissä on hieman yritystä, mutta valitettavasti nämä elokuvat onnistuvat parhaiten kun ei vedetä kohdalle tai jopa hieman vasemmalla kädellä. Elokuvaan ei kannata tuhlata muutamaa euroa, vaan mielellään odottaa television ensi-iltaa, jolloin sen voi katsoa vaikkapa perheen kesken. Silakkamarkkinoilta ostettu Bombay Mix-pähkinäpussi toimii tämän kanssa mainiosti. Tekisi mieli sanoa vielä, että jättäkää väliin. Mutta kun haluatte kuitenkin mennä katsomaan, niin sanon että:"Mitä minä sanoin?"

Kenelle: Yhteiseen isä-poika -iltaan.
Miksi: Tunteelliset kohtaukset ovat naisille hieman liian yksinkertaisia.

KGBterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Herra Willisin tyyliesikuva on Fester Addams

Wall Street 2 - Money Never Sleeps (2010)

Parin vuosikymmenen jälkeen elokuvasarjat, jatko-osat ja trilogiat ovat tulleet jälleen muotiin. On siis täysin hyväksyttävää, että sellainenkin kaikkea vastustava ohjaaja kuin Oliver Stone tekee jatko-osan. Kreivi on ensimmäisen osan nähnyt, mutta siitä on niin saatanasti aikaa, että voisi melkein arvioida sen uusiksi täällä. Ei hätää, ensimmäistä ei tarvitse nähdä katsoakseen toisen osan, sillä Kreivitär ei ykköstä ollut nähnyt ja silti otti askeleen tuntemattomaan ja pääsi kyllä jyvälle.

Alkukuvissa Gordon Gekko (Michael Douglas) vapautuu vankilasta ja nopean aikaloikkauksen turvin siirrytään taantuman kouriin, jossa Gekkon vävyehdokas Jake Moore (Shia LaBeouf) huutaa tyhjyyteen puhtaan energian puolesta ja samalla koittaa saada pesää Gekkon tyttäreltä, Winnieltä (Carey Mulligan). Winnie on kuitenkin isälleen kiukkuinen ja Jake ei tietenkään ymmärrä miksi, koska tavattuaan Gekkon luennolla, tämä ei vaikuta niin kauhean pahalta kaverilta. Näin ollen Jake yrittää saada isää ja tytärtä taas yhteen ja sivussa vähän kerätä dollaria taka- ja etutaskuun.

Oliver Stone kuvaa kahta suurmiestä Alekstanteri Suurta ja Gordon Gekkoa samalla tavalla. Välillä intensiivinen kasvorajaus vaihtuu muutamaksi sekunniksi vapaalla kädellä kuvattuun, etäiseen profiiliin ja näin saadaan henkilöihin syvyyttä. Ajoittain kuviin tuodaan animaatiota, jolla tunnistaa nykyajan Stone-ohjauksen. Elokuva on pitkä, mutta se ei tuntunut pitkältä, toisin kuin aikaisemmin mainittu Alexander, joka oli luokaton ohjaus. Käsikirjoitus on hieman ontuva ja henkilö, joka ei tajua pörssikielestä mitään, on pihalla kuin kristillisdemokraatti. Kreivi ei ole koskaan pidellyt osakesalkkua, joten en tiedä mitä esimerkiksi on "shorttaaminen". Kreivin mielestä kuitenkaan tämänkaltaisien elokuvien ei kuulu seikkaperäisesti selittää untuvikoille kauppatieteiden perustutkintoon oikeuttavaa tietomäärää, mutta fiksusti tietoa olisi voinut sisällyttää käsikirjoitukseen huomaamatta. Elokuva kaipaisi hieman suoraviivaisemman juonen, joka jää nyt ohjaajan kritiikkiin kapitalismia kohtaan, joka ilmenee ilkennäköisen pörssihain kommentoidessa:"VIHAAN SOSIALISMIA!".

Muita kriitikoita lukiessa on törmännyt pienehköön Shia LaBeouf-vastaisuuteen. Ihan turhaan, sillä LaBeouf on kykenevä nuori nykynäyttelijä, joka osaa esittää mahtavasti hieman näsäviisasta moottoriturpaa, mutta osaa tarvittaessa tiristää melkoista kyyneltä. Mieshahmot olivat tässäkin elokuvassa täysin mulkun roolissa, sillä joko he olivat narsisteja ja/tai mokaajia. Winnie Gekkoa näytellyt Carey Mulligan oli lähes koko elokuvan läpi uhkaamassa laittaa saksia kiinni tai idean tasolla pelastamassa maailmaa. Ideat eivät kuitenkaan riitä tuomaan hahmoon muuta kuin ärsyttäviä piirteitä ja tuo katsojalle kuvan, että Winnie ei halua edes olla Jaken kanssa suhteessa. Ongelmat isäsuhteeseen on myös tekemällä tehtyjä ja liian nopeasti ratkottuja. Michael Douglas Gordon Gekkona symbolisesti (oikeasti en ole nähnyt) ison munan mies, joka on kapitalistisen narsismin symbolinen suunnannäyttäjä. Ottaen huomioon terveydelliset ongelmat, Douglas runnoo roolinsa läpi kunnioitettavasti.

Rulla on näytelmäelokuvana ihan "OK", mutta näytelmädokumenttina ihan loistava. Elokuva selittää seikkaperäisesti, mikä maailmassa on vikana ja jättää ratkaisun katsojalle ratkaistavaksi. Elokuvan voi katsoa ilman ykköstä, mutta minimivaatimus on googlettaa pörssikeinottelun perusteet, joka jäi kummaltakin tekemättä. Jos valkokaulusrikollisuus kiinnostaa, niin jätä katsominen kotiin ja nauti elokuvan seurana amerikkalaisittain viski jäillä. Toisenkin saa ottaa, sillä elokuva on kestoltaan pitkähkö.

Kenelle: Kapitalismin ystäville, jos elokuvan sanoma menee vähän ohi ja yhteiskunnallisen elokuvan ystäville, jos elokuvan näennäinen sarkasmi puree.
Miksi: Valkokaulusrikollisella on helvetin isot pallit, mutta toiset näkevät sen tosi pienenä

Rahavaltakatuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Okei, miten tyttäreni voi?
"Tämä takki on muuten Gekkonahkaa"

Robin Hood (2010)

Robin Hoodin tarina on yksi Hollywoodin eniten filmatisoituja tarinoita. Roolituksia löytyy Imdb:n mukaan 112. Jokainen elokuva ottaa vapauksia tarinan suhteen, kuten on jokainen tarinankertojakin ottanut vuosisatojen ajan. Viime vuosikymmenien järkyttävin filmatisointi on Kevin Costnerin Robin Hood - Varkaiden Ruhtinas vuodelta 1991, joka muistetaan erityisesti Bryan Adamsin tunnusmusiikista ja siitä, että Costnerin näyttelijänlahjat eivät riittäneet brittienglannin opetteluun, joten Robin puhui texasia. Tähän asti tunnetuin Robin Hood on Errol Flynnin vuodelta 1938 ja filmin nimi oli Robin Hoodin seikkailut. Tämä oli minunkin ensimmäinen Robin Hood.

Tuliterä Robin Hood on tehty siirtomaahengessä, jossa klaffia käskyttää englantilainen Ridley Scott, käsikirjoittajana yhdysvaltalainen Brian Helgeland, pääosissa on uusiseelantilainen Russel Crowe ja australialainen Cate Blanchett. Liittolaishenkeä Ranskan-Hollannin sodan tapaan edustaa ruotsalainen Max Von Sydow ja lattarihenkeä Guatemalalainen(!) Oscar Isaac esittämässä Juhanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkittävässä roolissa on ainoastaan yksi britti, Mark Strong. Jos minä olisin yhtä britti kuin olen kurjenmäkeläinen, voisin jopa hermostua sisäisesti, että mitä vittua ne ali-ihmiset keksivät brittiläistä kulttuuria uusiksi.

Asiaan. Rikhard Leijonamieli on Ranskassa tunkemassa miekkaa lihaan, rinnallaan Robin Longstride ja pari iloista veikkoa. Yllättäen Rikhard saa surmansa ja Robin ottaa Sir Robert Loxleyn henkilöllisyyden matkatakseen turvallisesti takaisin Englantiin. Kruunu luovutetaan Rikhardin veljelle, Juhanalle ja tämä onkin kappaskeppanaa tyranni. Robin matkaa Nottinghamiin, jossa erinäisten sekoilujen jälkeen suostuu ihan virallisesti Robert Loxleyksi ja keski-ikään ennättäneen Marionin aviomieheksi. Loppuleffa kalistellaan miekkoja, ammuskellaan nuolia ja otetaan jumalaa koneesta.

Ridley Scott pitää selkeästi spektaakkeleiden ohjaamisesta, vaikka suurimmat ansiot ovatkin trillereissä. Tämä versio on ajan henkeen tyyliltään alkutarina, että miten legenda syntyi. Normaalisti luotan Helgelandiin käsikirjoittajana, mutta tämä oli jotenkin jo nähty. Miksi vaivautua käsikirjoittamaan tarinaa, jonka voi tehdä delfiinikin? Voisi jopa sanoa, että käsikirjoitus oli käänteineen aika lapsellinen ja naiivi. Elokuva yrittää olla jonkinlainen yhdistelmä historiallista sotadraamaa ja seikkailuelokuvaa, jossa lapsuuden haaveet käyvät toteen olematta kuitenkaan ihan kumpaakaan. Ohjauksessa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta ei ole myöskään mitään silmiinpistävän typerääkään.

Russel oli roolissaan valitettavasti sama hiljainen kovanaama kuin kymmenen vuotta sitten Gladiaattorissa. Rooli olisi kaivannut enemmän huumoria ja veijarimaisuutta totisen kuoren alle. Mark Strong on Godfreyna ahdistavan hyvä ja tuleva elokuvien vakiopahis, kuten on vähän tähänkin asti ollut. Cate Blanchett on kerrassaa nautittavaa katseltavaa; näyttely on, miten sen sanoisi, äärimmäisen väkevää ja samalla tunteikasta. Erityismaininnan tällä kertaa saa valitettavan pieneen sivuosaan päätynyt Eileen Atkins, joka esittää Eleonoora Akvitanilaista.

Elokuva on kertakatsomista, jos Makuunin hyllystä ei muuta löydy karkkipussin kaveriksi. Jos aivan rehellisesti pitää sanoa, niin sanoisin elokuvan olevan taiteellista rahanhaaskausta. Tarina on nähty, luettu ja koettu useaan kertaan ja tämänkertainen versio on kaikessa yrityksessään loppujen lopuksi aika lapsellinen. Elokuva on yhtiölle kuitenkin melkoinen takuuvarma rahavirta, joka ei voi olla tuottamatta rahaa tuolla nimilistalla. Joku voi saada elokuvasta pienen keskustelun kahvipöytään, mutta lapset eivät tule ottamaan mallia miekkailusta tavalla, jolla minä otin mallia lapsena Errol Flynnin miekkailusta. Jos olet vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, niin syö pekonia ja munia. Jos et, niin juo yksi Sherwood-siideri, sillä se on ihan hyvää.

Kenelle: Nuorille aikuisille ja esimerkiksi isälleni.
Miksi: Elokuva, jonka nuoret aikuiset voivat katsoa isänsä kanssa ja mennä konjakin jälkeen nukkumaan

Sherwoodterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Naamiaisissa tulisi turpaan.

Predators 2010

Tällä kertaa Kurjenmäessä esitettiin itsenäinen jatko-osa tai re-make Predators-sarjalle, joka alunperin olisi pitänyt jättää mainioon ensimmäiseen osaan vuodelta 1987. Elokuva Predators valmistui kaikessa hiljaisuudessa ja on varustettu yllättävänkin kovalla näyttelijäkaartilla. Ohjaaja on unkarilainen Nimród Antal, jonka aikaisempaan repertuaariin Hollywoodin puolella sisältää pari keskitasoista trilleriä. Julisteen suurimman tekstin saa Adrien Brody (Royce), loput ovat keskitason tuttuja naamoja, kuten Danny Trejo (Cuchillo) ja That 70's Showsta tuttu Topher Grace (Edwin).

Elokuva alkaa suoraan toiminnasta, kun kahdeksan toisilleen tuntematonta suoran toiminnan miestä putoaa keskelle viidakkoa. Juoni alkaa paljastua samalla, kun miehet itse päättelevät tapahtumista. Jokaisella on oma synkkä tausta rikollisuudesta tai sotatoimista. Metsissä piilee kuitenkin saalistaja, Predator, joka on valmis seivästämään jokaisen.

Elokuva on ohjattu taidokkaasti ja etenkin pidin kirkkaista väreistä, vaikka nykyään trendi onkin pyyhkiä värit pois aina tämänkaltaisista sotakuvauksista. Elokuva on hyvin uskollinen, ehkä liiankin, alkuperäiselle John Mctiernanin Predatorille. Jännitys on tiivistä ja erityismaininnan saa musiikki, joka tuo mieleen vanhat kasaritrillerit. Leikkaukset ovat sujuvat ja käsikirjoituksen puolelta päähenkilöt saavat jokainen oikean määrän taustaa. Ehkä viimeisten eloonjääneiden arvaaminen oli liiankin helppoa ja että kuka oikeasti onkin sekopää. Erityisesti pidin elokuvan alusta, jossa päähenkilöt olivat hieman hukassa jokainen, mutta sitten tulikin mieleeni Cube.

Adrien Brody on muuttunut langanlaihasta filosofista toimintaelokuvien tähdeksi. Muutos ei ole välttämättä huono, sillä Brody osaa katseellaan tuoda syvyyttä rooliin. Lisäksi huomaan loppukohtauksessa, että Brody on saattanut käydä nostamassa salilla hieman rautaa. Topher Grace oli osuva valinta Edvinin rooliin, kun taas muut pestit olisi voinut täyttää kenellä tahansa. Olisin hyvin voinut nähdä Jouko Aholan sivuroolissa pullistelevana viidakkoveitsimiehenä.

Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään pielessä. Se on ohjattu toimintaelokuvaksi hyvin, siinä on hyvät näyttelijät ja onnistuu viihdyttämään Kreiviä sillä välin, kun leidi on töissä. Paitsi että tämä on tehty ja nähty jo. Juonikuvio "tuodaan ne vain paikalle tuntemattomaan ympäristöön ja ne ei tajua mitään" tehtiin jo Cubessa, saalistaja viidakossa tehtiin alkuperäisessä Predatorissa ja sekopää alkuasukas nähtiin Pandorumissa. Elokuva on kuin vajaan kahden tunnin yhdistelmä useita hyväksi havaittuja juonikuvioita uusintafilmatisoinnissa. Selkeästi tuotantoporukasta löytyy kuitenkin ammattitaitoa tehdä hieno tieteisjännäri, niin miksi helkkarissa ei? Olihan Pimeyden Uhka hyvinkin onnistunut originaali tieteistrilleri vähän samalla tematiikalla. Elokuva toimii parhaiten jykevällä äänentoistolla teatterissa tai kotiolosuhteissa, kun ei odota mitään vakavaa. Evääksi vissyä.

Kenelle: Joko teineille, jotka missasivat alkuperäisen tai nuorille aikuisille, jotka unohtivat sen.
Miksi: Polkupyörä on yritetty keksiä uudestaan alkuperäisellä rungolla.

Lihavarrasterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Onko tämä ase tarpeeksi iso, että nenäni häviää kuvaan?"

Reindeerspotting - Pako Joulumaasta

Reindeerspotting on Joonas Neuvosen ohjaama ja kuvaama dokumenttielokuva ystävästään Jani Raappanasta (sukua Pasi Raappanalle? Anyone?) . Elokuva on kuvattu Wikipedian mukaan vuosien 2003 ja 2004 aikana Rovaniemellä ja ulkomailla (mm. Ranska, Espanja ja Italia). Elokuva kuvaa huumeidenkäyttöä, laittomuuksia huumeiden eteen ja lieveilmiöitä oikeastaan mitään säästelemättä.

Elokuvaa on rankka katsoa ja sen tekee suupielet mutrussa ja useimmiten käsi suun edessä. Kokonaisvaltainen inho valtaa kehon, kun päähenkilö ruiskuttaa Subutexia suoneensa tai muuten vain sekoilee päämäärättömästi. Janin ympärillä pyörivät henkilöt vaihtuvat ja vain harva tuntuu oikeasti ystävältä lukuun ottamatta kameran takana seisovaa Joonas Neuvosta, joka myös kuuluu samaan huumeporukkaan.

Päähenkilö on kuitenkin äärimmäisen sympaattinen hahmo ja vaikuttaa siltä, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Elokuva ei kuitenkaan ihannoi huumeidenkäyttöä millään tavalla, vaikka Ranskassa Jani leijuu pumpulitaivaassa Subutex-laatikoiden keskellä. Elokuva on shokkihoitoa ja Elokuvatarkastamon jonkinlaisen kummallisen kaksinaismoralismin näyte ikäsuosituksineen. On siis ihan okei näyttää näytelmäelokuvassa lukiolaisten pilvenpolttoa kuusitoistakesäisille, mutta kun näytetään alipainoisten ihmisraunioiden suonensisäisten käyttöä, se on jo liian raakaa. Herraisä, voisivat ehkä tulla jopa toisiin ajatuksiin.

Elokuva on kuitenkin sekava. On ilmeisesti ajatus, että katsoja katsoo Jania kuvaajan silmin ja tekee omat johtopäätöksensä elokuvan tapahtumista. Välillä kuvaan ilmestyy pieni dramaattinen seloste jonkinlaisesta kohtauksen taustasta, mutta itse jäin esimerkiksi kaipaamaan aikajanaa tapahtumille. Olin täysin hukassa välillä, että missä ajassa ja paikassa kuljetaan. Vaati googlettamista selvittää esimerkiksi, että mitä vuotta eletään. Välillä vain huomasi lumen lähteneen tai Janin tukan kasvaneen, välillä oltiin Ranskassa, mutta puhuttiin Espanjasta ja välillä oltiin kesällä ja heti perään talvella. Osittainen tekstitys oli hyvä idea, sillä Subutexin sävyttämä rovaniemeläismurre ei ole turkulaiselle Kreiville ihan helppoa kuunneltavaa, vaikka vahvistimen äänenvoimakkuus oli jo Schwarzenegger-tasoa. Kuvaus on hämmästyttävän hyvää, ottaen huomioon, että kuvaaja on todennäköisesti itsekin jonkinlaisen päihteen alaisena. Kuvaus on vakaata ja siinä onnistutaan vangitsemaan juuri ne oikeat hetket. Ehkä ällistyttävin ja dramaattisin oli tasannekohtaus Rovaniemellä. Mitä hittoa siinäkin tapahtui?

Dokumenttielokuva ei anna sijaa tulkinnalle, vaan erinäisille jälkipuheille. Oliko tämä nyt sopivaa katseltavaa? Oli. Esimerkiksi ystäväni KB harkitsee elokuvan näyttämistä varhaisteineille lapsilleen huumevalistuksena. Niin minäkin tekisin ja laittaisin vielä perään kouluihin pakollisena näytöksenä päihteiden käytön pimeästä puolesta. Parhaiten elokuva toimii pimeässä luokkahuoneessa ja evääksi suosittelen lyijykyniä, joita voi pureskella.

Kenelle: Vanhemmille ja heidän lapsilleen
Miksi: Shokkihoito

Piikkikammoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Terveisiä Ranskasta. Täällä kaikki on isompaa, jopa piikit"