The Weight of Water

Vastikään mahtavan The Hurt Lockerin ohjanneen Kathryn Bigelow'n repertuaariin kuuluu myös noin kymmenisen vuotta vanha taide-elokuvatrilleri The Weight Of Water. Elokuva käsittelee tukahdettuja tunteita ja muuta kaikkea mitä nyt kahden aikakauden meininkeihin kuuluukaan.

Juoni kuljettelee katsojaansa kahdella aikatasolla, joista toinen on nykypäivää 2000-luvulla ja historiallisempi 1800-lukua. Menneisyydessä tapahtuu saarella raaka kahden naisen kirvesmurha, josta syytetään reumapotilas Louis Wagneria (Ciaran Hinds), koska tapauksella on silminnäkijä Maren Hontvedt (Sarah Polley). Nykyisyydessä valokuvataiteilija Jean Janes (Katherine McCormack), hänen alati kaikkea siteeraava kirjailijamiehensä Thomas Janes (Sean Penn), jälkimmäisen rattopoikaveli Rich Janes (Josh Lucas) ja tämän viettelevä fanityttö Adaline Gunne (Elizabeth Hurley) matkaavat kyseiselle saarelle ottamaan valokuvia paikoista, joissa murha tapahtui.

Kuvaus tapahtuu kolmella tasolla. Kaksi on realismia väreissä ja kolmas, eli kertoman mukainen on mustavalkoinen, josta voi tehdä tulkintoja. Nykyaika on ihmissuhdedraamaa, pelkoa menettämisestä ja mustasukkaisuutta. Menneisyydessä käsitellään tabuja, siirtomaahenkeä ja pohjoismaalaista sulkeisuutta ja ilkeitä miehiä. Menneisyydessä kulkeva kamera on sikäli kiehtova, että voisin kuvitella kameran kulkevan Turun saaristossa kuvaamassa Jurmolaista kalastuskylää. Elokuva onnistuu kuvauksessaan, vaikka näyttääkin ajoittain TV-elokuvamaiselta niin leikkaukseltaan kuin väreiltäänkin. Käsikirjoitus on onnistunut ja juoni tiivistyy loppua kohden.

Näyttely menee ihaan mukiin, mutta kukaan ei ylitä itseään millään tavalla. Sean Penn luultavasti esittää suurimmaksi osaksi itseään ja Elizabeth Hurley onnistuu olemaan todella kuuma. Kreivikin olisi välillä tarvinnut jäitä. Mieleenpainuvin rooli oli Sarah Polleylla, jonka tuskan ja ahdistuksen pystyi lukemaan kasvoilta.

Trilleristä elokuva oli hyvin kaukana ja vaikka elokuva ajoittain tarjosikin jännityksen hetkiä, voisi luonnehdinta voisi olla vaikkapa psykologinen taidedraama. Vihaan yleisesti ottaen liitteen "taide" käyttämistä, koska tavallaan kaikki elokuva on taidetta, mutta kun tieten tahtoen tehdään Rakkautta & Anarkiaa -tyyppistä elokuvaa, voitaneen se siihen etuliitteeksi laittaa vähän kuin ironian pilkahduksena. Tuskin katson toiste, vaikka ei ollenkaan ollut huono elokuva. Parhaimmillaan elokuva on kotona myöhäisillassa, eväänä kahvia / teetä ja kaurakeksejä.

Kenelle: Ei ainakaan psykologisen trillerin ystäville
Miksi: Elokuvasta puuttuu tempo

Saaristolaisterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"You want some ice with that handjob?"

The Expendables

Toimintaelokuvat tapaavat nykyisin olemaan turhan vakavia ja niissä yritetään koota turhaa dramatiikkaa huolimatta siitä, että toimintaelokuvia katsellaan, noh, toiminnan takia. Tästä syystä Sylvester Stallone, eräänlainen toimintaelokuvien tsaari, kokosi vanhat kaverinsa vielä kerran yhteen ja mätki banaanivaltiota turpaan elokuvassa The Expendables.

Juonessa mukana on joukko palkkasotilaita, jotka päättävät vapauttaa entisen CIA:n agentin hallinnoiman kokaiinibanaanivaltion, jotta kokaiinipuskista tulevat tuotot menisivät alkuperäisväestölle. Syltty ihastuu maitokahvin väriseen kenraalin tyttäreen ja työstä tuleekin henkilökohtaista.

Käsikirjoitus on odotetusti kuraa, johon on aseteltu tönkköä draamaa toimintakohtausten vastapainoksi. Olen kuitenkin mahdollisesti sitä mieltä, että kangertelevat ja kornit draamakohtaukset ovat harkittuja, jotta elokuvasta saataisiin irti vanhaa kunnon camp-henkeä. Kiusallisin hetki oli Toolin (Mickey Rourke) minuutin mittainen monologi, jossa ei ollut mitään järkeä. Käsikirjoituksen paras hetki oli Gunnarin (Dolph Lundgren) "INSECT!". Osuvaa sanailua oli myös Trenchin (Arnold Schwarzenegger) ja Barney Rossin (Stallone) välillä. Olisi ollut hauska kuulla enemmän itseironista veistelyä kultaisesta kahdeksankymmenestä.

Ei Stallone oikeastaan huonosti käskytä klaffia. Toimintakohtaukset olivat hyviä ja pidin etenkin nyrkkitappeluista, joissa oli sitä jujutsumeininkiä. Kung-fu on niin out. Elokuva ei ollut liian pitkä, vaikka turhan draaman ja sivujuonet olisi voinut jättää pois. Enemmän toimintaa vaikkapa takautumajaksoilla? Elokuvan parhaasta matsista vastasivat Stallone ja vanha kunnon "Stone Cold" Steve Austin, jolta jäin odottelemaan "WHAT?"-sanontaa, mutta hyvä se kuulustelu silti oli. Hänellä oli myös elokuvan suurimmat pallit.

Näyttelystä itsestään on turha sanoa mitään mairittelevaa. Mielestäni Dolph oli ehkä elokuvan paras hahmo, koska nyt selvisi miltä huono näytteleminen näyttää 2000-luvulla. Mutta loppuun asti pumpatut kehot kertovat siitä, että toimintaelokuvia ei tehdä tunteella, vaan lihaksella. Ainoa metodipilkahdus on Mickey Rourke, jonka kohtaukset kuvattiin varmaan päivässä. Eric Roberts on maailman kovin pahis.

Kunnon kahdeksankymmentäluvun henkeen tarvitaan vain keksitty banaanivaltio, kokaiini ja mätä CIA-agentti. Ei vertauskuvia, ei politiikkaa eikä viittauksia toiseen maailmansotaan. Minä viihdyin. Jos muuta väitän, niin seurassani istunut mieshenkilö voi kutsua minua vaikkapa valehtelijaksi. En muista koska suolenpätkät ja pään irtoaminen kehosta olisi esimerkiksi naurattanut tai sarjatulella ampuva haulikko olisi aiheuttanut ihailua. Tämänkaltaisia elokuva pojat tarvitsevat lauantai-illan viihteeksi ennen onnistunutta ravintolailtaa. Teatterissa näkyi myös muutama naaraspuolinen ja mietinkin, että millä verukkeella heidät on sinne raahattu. Evääksi suosittelen lättäpullollista Jim Beamia, jonka saa kätevästi etutaskuun ja kiitokset kuulee teatterihenkilökunnalta, joka ratsaa jokaisen olkalaukun. Parhaalta suolenpätkät näyttävät lauantai-iltana isolta teatterikankaalta.

Kenelle: Isoille miesporukoille
Miksi: Sarjatulella ampuva haulikko, jossa on taistelukärkiä

Steroiditerveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tässä kuvassa Stallone pitää kiinni urastaan

Prince Of Persia: Sands Of Time

Minä pidän suunnattomasti seikkailuelokuvista ja etenkin olen kiintynyt historiallisiin sellaisiin. Siksi katsonkin seikkailuelokuvia aina kun on mahdollisuus. Tällä kertaa mainioita elokuvia ohjannut Mike Newell tarttui ohjaksiin, kun siirrettiin videopeleistä tuttu Prince Of Persia valkokankaalle.

Prinssi Dastan (Jake Gyllenhaal) on orpo poika kadulta, joka kehystarinassa vetää poijuun kuninkaan vartijoita ja perinteisen kuoleman sijasta adoptoidaan hoviin. Kuka olisi arvannut? Ei kukaan. Kun siirrytään preesensiin, hyökätään pyhään kaupunkiin, koska sieltä epäillään löytyvän aseita (joukkotuhoaseita), mutta todellinen syy onkin hiekka (öljy), jolla voi matkustaa ajassa. Kaikenlaista kommervenkkiä keksitty, mistähän on idea saatu?

Käsikirjoitus on jälleen kuin kopio Yhdysvaltojen sodasta Irakia vastaan, mutta on puettu historiallisiin raameihin. Mielestäni on käsittämätöntä paskaa yrittää kiertoilmauksin kritisoida Bushin hallintoa, kun sen voi tehdä ihan suoraankin. Ei seikkailuelokuvan tarkoitus ole helkutarallaa kritisoida Yrjänä Tuplavee Puskan edesmennyttä hallintoa, vaan esimerkiksi VIIHDYTTÄÄ. Nykyajan trendi tehdä joka helvetin filmauksesta poliittinen kannannotto on tämän vuosituhannen vitsaus, joka vituttaa etenkin Kurjenmäen Kreiviä. Tavallaan elokuva viihdyttikin tarinallaan, mutta läpinäkyvä poliittisuus häiritsee suunnattomasti.

Kuvaus on vauhdikasta ja taistelutilanteet yliluonnollisine aspekteineen ovat mainioita. Toinen tässä taloudessa asuva voikin sivuuttaa elokuvan ja syynä on käärmeiden esiintyminen suuressahkossa roolissa Hassassinien (kuka näitä keksii?) apureina. Ei kerrassaan mitään vikaa kuvauksessa ja ohjauksessa paitsi se tosiasia, että Mike Newellistä on suurempaan kuin tähän. Himskattarallaa, mieshän ohjasi Donnie Brascon!

Jake Gyllenhaal sopii tai ei sovi rooliin Persian Prinssinä. En oikein osannut sanoa, mutta kemia toimi vastanäyttelijä Gemma Artertonin kanssa, jota luulin alussa jostain syystä Megan Fox-nimiseksi laadukkaaksi töröhuuleksi. Ben Kingsleyn tiesi jo alussa pahikseksi ja loput näyttelijäkaartista jo unohdin.

Kuten sanottua, elokuva on hyvähköä viihdettä maustettuna typerällä poliittisella sävytteellä. Elokuva unohtuu muutamassa vuodessa ja loppukaan ei oikein antanut viitettä jatko-osaan, ellei USA seuraavaksi valtaa Irania, joka itse asiassa oli Persia. Suositellaan pariskunnan lauantaiviihteeksi ja kämppäkavereille tiistaiviihteeksi, koska lauantaisinhan katsotaan, kun Rambo pelastaa Afganistanin. Syökää jäätelöä, juokaa kolaa ja katsokaa parempia elokuvia.

Kenelle: Ihmisille, joilta meni USA vs. Irak täysin ohi
Miksi: Persia=USA, Alamut=Irak, Hiekka=Öljy

Sianlihaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Sain valaistuneelta lukijalta tiedon, että Hasassiineja oli oikeasti olemassa, eivätkä ne olleet tökeröitä tuotteita leluhyllyille. Tosin tutkimukseni tuotti sen verran tulosta, että elokuva ajoittuu vuosille 224-651, jolloin hasassiinit, eli todellisuudessa Hashashinit olivat vielä tulevaisuutta.

"Paljonko öl.. siis hiekka maksoikaan barrelilta"

JCVD

Mabrouk El Mechri ohjasi pari vuotta sitten kummajaisen nimeltä JCVD. Sen kummempaa pohjustusta tähän en keksi, koska ohjaaja käyttää tätä selkeästi ponnahduslautana Sundance-festivaalille ja ulkomaisille DVD-markkinoille. Joskus kahdenkymmenen vuoden päästä tätä pidetään aikansa kulttikummajaisena ja Jean Claude Van Dammen todisteena siitä, että hän olisi sopinut joskus draamarooliin.

Elokuva kertoo Jean Claude Van Dammesta, jolla ei mene lujaa; pieleen menneitä elokuvia, huoltajuuskiistaa ja rahavaikeuksia. Jeanin matka päätyy postiin, jota ollaan ryöstämässä ja tietenkin suoran mutkan kautta Van Dammea epäillään ryöstäjäksi. Alkaako tästä hyppypotkujen ja tyhjän käden oppitunti? Ei.

Elokuva on kuvattu unenomaisesti reilulla kontrastilla, mutta samalla melko pyyhityin värein. Kuvaus on stillikameraa ja pitkää otosta steadycamilla. Alkukohtaus tekee katsojaan vaikutuksen pituudellaan, vaikka itse toiminta onkin hieman vasenkätistä. Ilmeisesti tämä on myös tarkoitus. Elokuva on suoran toiminnan sijasta pikemminkin taide-elokuva ranskalaisella naiskosketuksella.

Näyttelypuolella Van Damme tekee uransa parhaan roolin ja valitettavasti hän on silloin oma itsensä. Jos JCVD olisi näytellyt tällä tasolla 80-luvulla, hän olisi pystin voittanut draamanäyttelijä tätä nykyä. Kun ei ole vuorosanoja, joutuu näyttelijä tukeutumaan improvisaatioon ja aitoihin vastareaktioihin ja tämän näkee etenkin taksikohtauksessa. Elokuvan paras kohtaus ja samalla läpikuultavan korni kohtaus on Van Dammen monologi urastaan ja elämästään. Muut roolihahmot jäävät statikseiksi lukuun ottamatta pankkiryöstäjää, joka on suora kopio 70-luvun Pacino-leffasta Hikinen iltapäivä. Ilmeisesti nostetaan hattua kuolleelle John Cazalelle.

Kun valmistaudutaan katsomaan elokuvaa JCVD, valmistaudutaan katsomaan Jean Claude Van Dammen elokuvaa, jossa potkitaan perseitä. Koko ilta perustuu perseiden potkimisille ja sitä myös odotetaan. Elokuva ei sitä tule tarjoamaan, joten jos haluaa perjantai-illan actionia, kannattaa katsoa Van Dammen joku muu pätkä. Esimerkiksi Time Cop, jonka alussa nähdään klassinen kengänpohjakohtaus. Elokuva on lajiltaan draama ja itseironisen huumorin lomassa filkka on jopa surullinen. Elokuva on katsottu perjantai-iltana Arturon kanssa sohvalta, eväänä ulkomaalaisia oluita, sekä uunissa lämmitettyjä tortilloja. Näin ehkä paras, vaikka hikistä toimintaa ei tullakaan näkemään.

Kenelle: Humanistiradikaaleille, joiden mielestä Van Damme on väkivaltainen sontaläjä
Miksi: Yllätysmomentti

Belgiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Herra ohjaaja, näytänkö tässä otoksessa syvälliseltä?"