I Love You Phillip Morris (2009)

Enemmänkin käsikirjoituspuolella vaikuttaneet Glen Ficarra ja John Requa ohjasivat männän vuotena komediallisen veijaritarinan, I Love You Phillip Morris, jonka pääosassa nähdään komediallisissa veijarirooleissa aikaisemminkin tavattu Jim Carrey ja Obi-Wan Kenobina paremmin tunnettu Ewan McGregor.

Tositapahtumilla väritetty tarina kertoo kunnon heteroelämää viettävästä Steven Russelista (Carrey), joka viettää tosiasiassa aikaansa kaapissa, josta haluaa ulos. Hän joutuu auto-onnettomuuteen, josta selvittyään päättää olla niin homo kuin vain voi olla ja sehän käy kalliiksi lompakolle. Hänestä tulee olosuhteiden pakottama huijari, joka päätyy lukemaan tiilenpäitä. Vankilassa hän tapaa toisen homon, Phillip Morrisin (McGregor), johon rakastuu päätä pahkaa ja tekee vähän kummankin elämästä helvetin.

Elokuvan värimaailmassa ollaan onnistuttu loistavasti. Vanhaa kunnon Miami-henkeä korostavat pastellivärit, kirkkaat kuosit ja kellotkin ovat kultaakin kultaisempaa. Elokuva tapahtuu kertojan kautta, joka on on Carreyn esittämä Steven Russel. Elokuva ei oikein onnistu toteuttamaan itseään kertojan kautta ja loppukoukkukin jää hieman tylsähköksi ja ennalta-arvattavaksi. Elokuvasta puuttuu täysin punainen lanka, johon takertua. Se on vähän rakkaustarinaa, mutta vähän myös veijaritarinaa ja ei onnistu olemaan kumpaakaan. Esikoisohjaukseksi elokuva menee ihan vähän vain mukiin, mutta kannattaisikohan harjoitella ihan vain vähän pienemmällä budjetilla vaikkapa onnistunutta tarinankerrontaa, joka jäi tässä tapauksessa irtonaiseksi.

Jim Carrey on oma itsensä ja ei onnistu vieläkään draaman puolella täysin. Näyttelyssä ei ole mitään vikaa, mutta kumimieheltä odotetaan kumimaisia rooleja ja se häiritsee katselukokemusta. Jim onnistuu olemaan siltikin tässä roolissa eleettömän kumimainen. McGregor on elokuvan suola esittää naiivia Morrisia loistavasti. Muut roolit ovat ohikiitäviä statisteja. Ai niin, Morrisin ja Russelin suhde ei tuntunut uskottavalta.

Elokuvan katsoo, mutta siitä ei oikein jaksa kiinnostua ja puolen välin kohdalla tulikin se "kauan tää oikke kestää" -tarkistus, joka ei mairittele ketään elokuvantekijää. Elokuva vaikuttaa pirstaleiselta ja ehkä paremmalla ohjauksella ja käsikirjoituk sella tästä olisi voinut saada hyvänkin komedian. Tietysti tarinassakin pitää olla vetovoimaa ja homovitsit ei oikein tähän riittänyt. Elokuva toimii ehkä digiboksitallenteena, joka on maannut kovalevyllä viikkotolkulla odottaen sitä sairaslomaa, joka pitää olohuoneen sohvalla. Lääkkeeksi suositellaan Norflexia ja juomaksi kraanavettä.

Pastellisävyterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Paita auki - CHECK! Kultainen vyönsolki - CHECK! Lantiokävely - CHECK! Valkoiset housut - CHECK!

The Social Network (2010)

Kreivin mielestä yleisesti ottaen on maailman typerin idea tehdä elämäkerrallinen elokuva/kirja/tarina aiheesta, joka on tuore. Siis esimerkiksi Antti Tuiskun elämäkerta. Vielä kummallisempaa on tehdä elokuva sosiaalisen median välineestä, joka nousi muotiin käytännöllisesti katsoen kolme vuotta sitten. Facebook-elokuva kuulostaa jo lähtökohtaisesti Facebook-markkinoinnilta. Noh, tätä kuitenkin ryhdyttiin työstämään Ben Mezrichin dramatisoidun kirjan, The Accidental Billionaires pohjalta, joka ei kuitenkaan liiemmin imartele päähenkilö Mark Zuckerbergia. The Social Network tuotettiin melko nimekkäällä taustajoukolla, johon kuuluu David Fincher (ohjaus), Aaron Sorkin (käsikirjoitus, vastaava tuottaja) ja Kevin Spacey (vastaava tuottaja)

Tarina on suurelle osalle maailmaa tuttu. Nuori Harvard-opiskelija saa idean sosiaalisesta mediasta yliopistoympäristössä. Idea tulee kuitenkin alunperin opiskelijakollegoilta ja tätä Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) lähtee työstämään kämppistensä kanssa, joita ovat Dustin Mozkovitz (Joseph Mazzello) ja Eduardo Saverin (Andrew Garfield). Seuraavaksi selvitelläänkin sitten korvausvaatimuksia. Elokuva on tarina wikipedian rivien välistä.

Käsikirjoitus on äärimmäisen hyvä. Elokuvaa kerrotaan keskinäisten välienselvittelyjen kautta takautumina. Dialogi on tarkoituksella helvetin vaikeasti ymmärrettävää ja nopeaa arvatenkin siksi, että katsoja saa käsityksen, mitä nettisivun koodaaminen vaatii tekijältään noin ihan vaikka älyllisesti ja taidollisesti. Siitä ei ole tarkoituskaan saada mitään selvää. Käsikirjoitus myös antaa kuvan nopeaälyisestä poikajoukosta, joka sulkee itse itsensä massan ulkopuolelle. Zuckerbergista katsoja voi olla montaa mieltä, hän on toisinaan itsekäs, kostonhimoinen mulkku ja toisinaan vain haavoittuvainen nero. Luin Episodista, että dialogia on myös nopeutettu siksi, että elokuvan pitää kestää kaksi tuntia, ei kaksi ja puoli tuntia.

David Fincherin taidot ohjaajana on todistettu moneen kertaan. Hän on hyvin visuaalinen, maalaileva ja käyttää taidokkaasti erikoistehosteita, kädenjälki on tunnistettavaa. Tässä elokuvassa Winklevossin kaksosia näytteli tasan yksi ihminen. Fincher tunnetaan myös ahkerana konemusiikin käyttäjänä ja tässä rallissa sinfoniaorkesterin sijaan puikottaa kaksikko Trent Reznor (Nine Inch Nails)/Atticus Ross ja musiikin tumma sävy sopii tähän kuin kirves kristittyyn. Elokuvan vahvin puoli on nimenomaan taidokas ohjaus ja siihen sovitettu musiikki. Ohjaus on älykästä ja samalla nerokasta.

Jesse Eisenberg on leimattu nörttirooleihin, sillä hän on pieni, laiha ja kikkarapää. Itse asiassa kikkarat ja kiharat ovat tässä filmissä nerojen yksi yhdistävä asia. Hämmästyttävä totuus on myös se, että Saverinia lukuun ottamatta esikuvatkin ovat kikkarapäitä. Olen ollut kuukausia siinä harhaluulossa, että Eisenbergin taidot näyttelijänä ovat hyvin yksiulotteiset ja sopivat lähinnä teinikomedioihin ja nörttielokuviin. Hän kuitenkin itse todistaa luuloni vääräksi, sillä hän antaa nerokkaan kuvan sosiaalisesti rajoittuneesta ja neuroottisesta nerosta, joka juoksee sandaaleissa joka paikkaan (hyvä Adidas-mainos, muuten). Kaikki roolit täytetään taidokkaasti ja toinen positiivinen yllätys oli myös Sean Parkeria näyttelevä Justin "N'Sync" Timberlake, joka tosin ulkonäöllisesti olisi sopinut paremmin pääosaan, kuin Eisenberg.

Huolimatta siitä, että Kreivin mielestä vuonna 2010 ei pitäisi tehdä Facebook-elokuvaa, on Kreivi on kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ihan saatanan hyvä elokuva. Vaikka elokuva on tyylillisesti draama, se onnistuu huumorissaan mainiosti. Totuutta on taivutettu jälleen melko selinmäisesti ja mielestäni näin tuoreessa elokuvassa ei pitäisi ottaa totuudesta kauheasti vapauksia (esimerkiksi Zuckerberg seurustelee edelleen saman eukon kanssa, kuin ennen Facebookia). Ilmeisesti elokuvaan pohjautuva kirja on ottanut valmiiksi nämä vapaudet. Ohjaus, käsikirjoitus ja lopullinen tarina ovat elokuvalle ne ensisijaisesti tärkeimmät ja siitä tämä saa täydet sangot millä tahansa mittapuulla. Tarinan opetus on se, että jos sinulla on kikkarat, niin jätä pesäpallo liuhuleteille. Totuudenmukaisuudesta tämä saa puolikkaat. Eipä tällä kai ole väliä missä tämän elokuvan katsoo, mutta Fazerin tumma suklaa on oivaa evästä.

Kenelle: Sukupolvelle, joka painaa ovikelloa peukalolla
Miksi: Vaarini ei käytä Facebookia

Tökkäysterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kurjenmäen elokuvateatteri, vastoin kaikkia odotuksia, täyttää pian vuoden ja on pian saavuttanut epäilyttävän kahden tuhannen kävijän rajan. Taustatoimitus kuitenkin epäilee, että kyseessä on erehdys. Halusitte tai ette, niin sisältö tulee kokemaan muutoksia, joita kukaan ei kuitenkaan lue.

"... siis kikkarahius toimii kuten tarranauha, kokeillaanko?"

Red (2010)

Aika-ajoin Hollwoodin vanha kaarti tekee-leffan, jossa yritetään todistaa, että täällä me ollaan ja mahdutaan ehkä samaan elokuvaankin. Näitä elokuvia ovat olleet muun muassa Space Cowboys, Bandits ja Wild Hogs. Elokuvat ovat yleensä sellaisia perjantai-illan OK-viihdettä, joita katsoon tasan sen yhden kerran. Tällä kertaa ryppynaamat kokosi yhteen Robert Schwentke, jonka elokuvan Aikamatkustajan Vaimo olen täälläkin haukkunut. Elokuvan Red ryppynaamat ovat tällä kertaa Bruce Willis, Morgan Freeman, John Malkovich, Brian Cox ja ikihottis Helen Mirren. Pikkuosaan on saatu myös velmuilmeinen Ernest Borgnine.

CIA:n tappajan duunista eläköitynyt Frank Moses (Willis) asuu lähiöunelmassa ja soittelee eläkefirmaansa vain, jotta saisi puhua Sarahin (Mary-Louise Parker) kanssa niitä ja vähän näitä. Frankin ei kuitenkaan suoda olevan eläkkeellä, vaan yritetään suolata viimeisen kerran kuitenkaan siinä ihan onnistumatta. Frank kerää vanhan tiiminsä kokoon ja ottaa mukaan aiemmin mainitun sivullisenkin.

Elokuvasta on yritetty tehdä hieman veijarimainen musiikin ja ohjauksen suhteen. Paikkoihin viitataan siirtymällä postikortin kautta, joka tuntui oudolta ja musiikkikaan ei oikein osunut. Viimeksi haukuin, että Schwentke oli yrittänyt tehdä Benjamin Buttonia, nyt hän oli yrittänyt tehdä Ocean's elevenia. Elokuva alkaa vauhdikkaasti, mutta parhaat toiminnat poltetaan loppuun ennen kuin puoli tuntia on kilahtanut kelloon. Loppua kohden alkaa tulla jo sellainen hohhoijaa-olo ja loppuratkaisun olisi voinut jättää vaikka kuvaamatta. Oli se tämänkaltaiseen elokuvaan hieman mielikuvitukseton ja tylsä.

Bruce Willis on hauskimmillaan, kun hän yrittää näytellä leppoisan miellyttävää tappajaa. Vitsitkin osuvat ja tarvittaessa pystytään antamaan kovanaamailmettä. Elokuvan paras on kuitenkin John Malkovich hieman kaffella olevana psykopaattina. Morgan Freeman tuntui Helen Mirrenin ohella hieman ylimääräisiltä ja taustatarinat on ympätty käsikirjoitukseen hieman hätäisesti. Karl Urbanin esittämä CIA:n mies on 0onnistunut ja jopa hieman uskottavakin. Elokuva on hyvä esimerkki siitä, että miksi Richard Dreyfussin ei pitäisi näytellä.

Elokuva on pyhä keskinkertaisuus, jonka katsoo kerran. Filmissä on hieman yritystä, mutta valitettavasti nämä elokuvat onnistuvat parhaiten kun ei vedetä kohdalle tai jopa hieman vasemmalla kädellä. Elokuvaan ei kannata tuhlata muutamaa euroa, vaan mielellään odottaa television ensi-iltaa, jolloin sen voi katsoa vaikkapa perheen kesken. Silakkamarkkinoilta ostettu Bombay Mix-pähkinäpussi toimii tämän kanssa mainiosti. Tekisi mieli sanoa vielä, että jättäkää väliin. Mutta kun haluatte kuitenkin mennä katsomaan, niin sanon että:"Mitä minä sanoin?"

Kenelle: Yhteiseen isä-poika -iltaan.
Miksi: Tunteelliset kohtaukset ovat naisille hieman liian yksinkertaisia.

KGBterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Herra Willisin tyyliesikuva on Fester Addams

Wall Street 2 - Money Never Sleeps (2010)

Parin vuosikymmenen jälkeen elokuvasarjat, jatko-osat ja trilogiat ovat tulleet jälleen muotiin. On siis täysin hyväksyttävää, että sellainenkin kaikkea vastustava ohjaaja kuin Oliver Stone tekee jatko-osan. Kreivi on ensimmäisen osan nähnyt, mutta siitä on niin saatanasti aikaa, että voisi melkein arvioida sen uusiksi täällä. Ei hätää, ensimmäistä ei tarvitse nähdä katsoakseen toisen osan, sillä Kreivitär ei ykköstä ollut nähnyt ja silti otti askeleen tuntemattomaan ja pääsi kyllä jyvälle.

Alkukuvissa Gordon Gekko (Michael Douglas) vapautuu vankilasta ja nopean aikaloikkauksen turvin siirrytään taantuman kouriin, jossa Gekkon vävyehdokas Jake Moore (Shia LaBeouf) huutaa tyhjyyteen puhtaan energian puolesta ja samalla koittaa saada pesää Gekkon tyttäreltä, Winnieltä (Carey Mulligan). Winnie on kuitenkin isälleen kiukkuinen ja Jake ei tietenkään ymmärrä miksi, koska tavattuaan Gekkon luennolla, tämä ei vaikuta niin kauhean pahalta kaverilta. Näin ollen Jake yrittää saada isää ja tytärtä taas yhteen ja sivussa vähän kerätä dollaria taka- ja etutaskuun.

Oliver Stone kuvaa kahta suurmiestä Alekstanteri Suurta ja Gordon Gekkoa samalla tavalla. Välillä intensiivinen kasvorajaus vaihtuu muutamaksi sekunniksi vapaalla kädellä kuvattuun, etäiseen profiiliin ja näin saadaan henkilöihin syvyyttä. Ajoittain kuviin tuodaan animaatiota, jolla tunnistaa nykyajan Stone-ohjauksen. Elokuva on pitkä, mutta se ei tuntunut pitkältä, toisin kuin aikaisemmin mainittu Alexander, joka oli luokaton ohjaus. Käsikirjoitus on hieman ontuva ja henkilö, joka ei tajua pörssikielestä mitään, on pihalla kuin kristillisdemokraatti. Kreivi ei ole koskaan pidellyt osakesalkkua, joten en tiedä mitä esimerkiksi on "shorttaaminen". Kreivin mielestä kuitenkaan tämänkaltaisien elokuvien ei kuulu seikkaperäisesti selittää untuvikoille kauppatieteiden perustutkintoon oikeuttavaa tietomäärää, mutta fiksusti tietoa olisi voinut sisällyttää käsikirjoitukseen huomaamatta. Elokuva kaipaisi hieman suoraviivaisemman juonen, joka jää nyt ohjaajan kritiikkiin kapitalismia kohtaan, joka ilmenee ilkennäköisen pörssihain kommentoidessa:"VIHAAN SOSIALISMIA!".

Muita kriitikoita lukiessa on törmännyt pienehköön Shia LaBeouf-vastaisuuteen. Ihan turhaan, sillä LaBeouf on kykenevä nuori nykynäyttelijä, joka osaa esittää mahtavasti hieman näsäviisasta moottoriturpaa, mutta osaa tarvittaessa tiristää melkoista kyyneltä. Mieshahmot olivat tässäkin elokuvassa täysin mulkun roolissa, sillä joko he olivat narsisteja ja/tai mokaajia. Winnie Gekkoa näytellyt Carey Mulligan oli lähes koko elokuvan läpi uhkaamassa laittaa saksia kiinni tai idean tasolla pelastamassa maailmaa. Ideat eivät kuitenkaan riitä tuomaan hahmoon muuta kuin ärsyttäviä piirteitä ja tuo katsojalle kuvan, että Winnie ei halua edes olla Jaken kanssa suhteessa. Ongelmat isäsuhteeseen on myös tekemällä tehtyjä ja liian nopeasti ratkottuja. Michael Douglas Gordon Gekkona symbolisesti (oikeasti en ole nähnyt) ison munan mies, joka on kapitalistisen narsismin symbolinen suunnannäyttäjä. Ottaen huomioon terveydelliset ongelmat, Douglas runnoo roolinsa läpi kunnioitettavasti.

Rulla on näytelmäelokuvana ihan "OK", mutta näytelmädokumenttina ihan loistava. Elokuva selittää seikkaperäisesti, mikä maailmassa on vikana ja jättää ratkaisun katsojalle ratkaistavaksi. Elokuvan voi katsoa ilman ykköstä, mutta minimivaatimus on googlettaa pörssikeinottelun perusteet, joka jäi kummaltakin tekemättä. Jos valkokaulusrikollisuus kiinnostaa, niin jätä katsominen kotiin ja nauti elokuvan seurana amerikkalaisittain viski jäillä. Toisenkin saa ottaa, sillä elokuva on kestoltaan pitkähkö.

Kenelle: Kapitalismin ystäville, jos elokuvan sanoma menee vähän ohi ja yhteiskunnallisen elokuvan ystäville, jos elokuvan näennäinen sarkasmi puree.
Miksi: Valkokaulusrikollisella on helvetin isot pallit, mutta toiset näkevät sen tosi pienenä

Rahavaltakatuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Okei, miten tyttäreni voi?
"Tämä takki on muuten Gekkonahkaa"

Robin Hood (2010)

Robin Hoodin tarina on yksi Hollywoodin eniten filmatisoituja tarinoita. Roolituksia löytyy Imdb:n mukaan 112. Jokainen elokuva ottaa vapauksia tarinan suhteen, kuten on jokainen tarinankertojakin ottanut vuosisatojen ajan. Viime vuosikymmenien järkyttävin filmatisointi on Kevin Costnerin Robin Hood - Varkaiden Ruhtinas vuodelta 1991, joka muistetaan erityisesti Bryan Adamsin tunnusmusiikista ja siitä, että Costnerin näyttelijänlahjat eivät riittäneet brittienglannin opetteluun, joten Robin puhui texasia. Tähän asti tunnetuin Robin Hood on Errol Flynnin vuodelta 1938 ja filmin nimi oli Robin Hoodin seikkailut. Tämä oli minunkin ensimmäinen Robin Hood.

Tuliterä Robin Hood on tehty siirtomaahengessä, jossa klaffia käskyttää englantilainen Ridley Scott, käsikirjoittajana yhdysvaltalainen Brian Helgeland, pääosissa on uusiseelantilainen Russel Crowe ja australialainen Cate Blanchett. Liittolaishenkeä Ranskan-Hollannin sodan tapaan edustaa ruotsalainen Max Von Sydow ja lattarihenkeä Guatemalalainen(!) Oscar Isaac esittämässä Juhanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin merkittävässä roolissa on ainoastaan yksi britti, Mark Strong. Jos minä olisin yhtä britti kuin olen kurjenmäkeläinen, voisin jopa hermostua sisäisesti, että mitä vittua ne ali-ihmiset keksivät brittiläistä kulttuuria uusiksi.

Asiaan. Rikhard Leijonamieli on Ranskassa tunkemassa miekkaa lihaan, rinnallaan Robin Longstride ja pari iloista veikkoa. Yllättäen Rikhard saa surmansa ja Robin ottaa Sir Robert Loxleyn henkilöllisyyden matkatakseen turvallisesti takaisin Englantiin. Kruunu luovutetaan Rikhardin veljelle, Juhanalle ja tämä onkin kappaskeppanaa tyranni. Robin matkaa Nottinghamiin, jossa erinäisten sekoilujen jälkeen suostuu ihan virallisesti Robert Loxleyksi ja keski-ikään ennättäneen Marionin aviomieheksi. Loppuleffa kalistellaan miekkoja, ammuskellaan nuolia ja otetaan jumalaa koneesta.

Ridley Scott pitää selkeästi spektaakkeleiden ohjaamisesta, vaikka suurimmat ansiot ovatkin trillereissä. Tämä versio on ajan henkeen tyyliltään alkutarina, että miten legenda syntyi. Normaalisti luotan Helgelandiin käsikirjoittajana, mutta tämä oli jotenkin jo nähty. Miksi vaivautua käsikirjoittamaan tarinaa, jonka voi tehdä delfiinikin? Voisi jopa sanoa, että käsikirjoitus oli käänteineen aika lapsellinen ja naiivi. Elokuva yrittää olla jonkinlainen yhdistelmä historiallista sotadraamaa ja seikkailuelokuvaa, jossa lapsuuden haaveet käyvät toteen olematta kuitenkaan ihan kumpaakaan. Ohjauksessa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta ei ole myöskään mitään silmiinpistävän typerääkään.

Russel oli roolissaan valitettavasti sama hiljainen kovanaama kuin kymmenen vuotta sitten Gladiaattorissa. Rooli olisi kaivannut enemmän huumoria ja veijarimaisuutta totisen kuoren alle. Mark Strong on Godfreyna ahdistavan hyvä ja tuleva elokuvien vakiopahis, kuten on vähän tähänkin asti ollut. Cate Blanchett on kerrassaa nautittavaa katseltavaa; näyttely on, miten sen sanoisi, äärimmäisen väkevää ja samalla tunteikasta. Erityismaininnan tällä kertaa saa valitettavan pieneen sivuosaan päätynyt Eileen Atkins, joka esittää Eleonoora Akvitanilaista.

Elokuva on kertakatsomista, jos Makuunin hyllystä ei muuta löydy karkkipussin kaveriksi. Jos aivan rehellisesti pitää sanoa, niin sanoisin elokuvan olevan taiteellista rahanhaaskausta. Tarina on nähty, luettu ja koettu useaan kertaan ja tämänkertainen versio on kaikessa yrityksessään loppujen lopuksi aika lapsellinen. Elokuva on yhtiölle kuitenkin melkoinen takuuvarma rahavirta, joka ei voi olla tuottamatta rahaa tuolla nimilistalla. Joku voi saada elokuvasta pienen keskustelun kahvipöytään, mutta lapset eivät tule ottamaan mallia miekkailusta tavalla, jolla minä otin mallia lapsena Errol Flynnin miekkailusta. Jos olet vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, niin syö pekonia ja munia. Jos et, niin juo yksi Sherwood-siideri, sillä se on ihan hyvää.

Kenelle: Nuorille aikuisille ja esimerkiksi isälleni.
Miksi: Elokuva, jonka nuoret aikuiset voivat katsoa isänsä kanssa ja mennä konjakin jälkeen nukkumaan

Sherwoodterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Naamiaisissa tulisi turpaan.

Predators 2010

Tällä kertaa Kurjenmäessä esitettiin itsenäinen jatko-osa tai re-make Predators-sarjalle, joka alunperin olisi pitänyt jättää mainioon ensimmäiseen osaan vuodelta 1987. Elokuva Predators valmistui kaikessa hiljaisuudessa ja on varustettu yllättävänkin kovalla näyttelijäkaartilla. Ohjaaja on unkarilainen Nimród Antal, jonka aikaisempaan repertuaariin Hollywoodin puolella sisältää pari keskitasoista trilleriä. Julisteen suurimman tekstin saa Adrien Brody (Royce), loput ovat keskitason tuttuja naamoja, kuten Danny Trejo (Cuchillo) ja That 70's Showsta tuttu Topher Grace (Edwin).

Elokuva alkaa suoraan toiminnasta, kun kahdeksan toisilleen tuntematonta suoran toiminnan miestä putoaa keskelle viidakkoa. Juoni alkaa paljastua samalla, kun miehet itse päättelevät tapahtumista. Jokaisella on oma synkkä tausta rikollisuudesta tai sotatoimista. Metsissä piilee kuitenkin saalistaja, Predator, joka on valmis seivästämään jokaisen.

Elokuva on ohjattu taidokkaasti ja etenkin pidin kirkkaista väreistä, vaikka nykyään trendi onkin pyyhkiä värit pois aina tämänkaltaisista sotakuvauksista. Elokuva on hyvin uskollinen, ehkä liiankin, alkuperäiselle John Mctiernanin Predatorille. Jännitys on tiivistä ja erityismaininnan saa musiikki, joka tuo mieleen vanhat kasaritrillerit. Leikkaukset ovat sujuvat ja käsikirjoituksen puolelta päähenkilöt saavat jokainen oikean määrän taustaa. Ehkä viimeisten eloonjääneiden arvaaminen oli liiankin helppoa ja että kuka oikeasti onkin sekopää. Erityisesti pidin elokuvan alusta, jossa päähenkilöt olivat hieman hukassa jokainen, mutta sitten tulikin mieleeni Cube.

Adrien Brody on muuttunut langanlaihasta filosofista toimintaelokuvien tähdeksi. Muutos ei ole välttämättä huono, sillä Brody osaa katseellaan tuoda syvyyttä rooliin. Lisäksi huomaan loppukohtauksessa, että Brody on saattanut käydä nostamassa salilla hieman rautaa. Topher Grace oli osuva valinta Edvinin rooliin, kun taas muut pestit olisi voinut täyttää kenellä tahansa. Olisin hyvin voinut nähdä Jouko Aholan sivuroolissa pullistelevana viidakkoveitsimiehenä.

Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään pielessä. Se on ohjattu toimintaelokuvaksi hyvin, siinä on hyvät näyttelijät ja onnistuu viihdyttämään Kreiviä sillä välin, kun leidi on töissä. Paitsi että tämä on tehty ja nähty jo. Juonikuvio "tuodaan ne vain paikalle tuntemattomaan ympäristöön ja ne ei tajua mitään" tehtiin jo Cubessa, saalistaja viidakossa tehtiin alkuperäisessä Predatorissa ja sekopää alkuasukas nähtiin Pandorumissa. Elokuva on kuin vajaan kahden tunnin yhdistelmä useita hyväksi havaittuja juonikuvioita uusintafilmatisoinnissa. Selkeästi tuotantoporukasta löytyy kuitenkin ammattitaitoa tehdä hieno tieteisjännäri, niin miksi helkkarissa ei? Olihan Pimeyden Uhka hyvinkin onnistunut originaali tieteistrilleri vähän samalla tematiikalla. Elokuva toimii parhaiten jykevällä äänentoistolla teatterissa tai kotiolosuhteissa, kun ei odota mitään vakavaa. Evääksi vissyä.

Kenelle: Joko teineille, jotka missasivat alkuperäisen tai nuorille aikuisille, jotka unohtivat sen.
Miksi: Polkupyörä on yritetty keksiä uudestaan alkuperäisellä rungolla.

Lihavarrasterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Onko tämä ase tarpeeksi iso, että nenäni häviää kuvaan?"

Reindeerspotting - Pako Joulumaasta

Reindeerspotting on Joonas Neuvosen ohjaama ja kuvaama dokumenttielokuva ystävästään Jani Raappanasta (sukua Pasi Raappanalle? Anyone?) . Elokuva on kuvattu Wikipedian mukaan vuosien 2003 ja 2004 aikana Rovaniemellä ja ulkomailla (mm. Ranska, Espanja ja Italia). Elokuva kuvaa huumeidenkäyttöä, laittomuuksia huumeiden eteen ja lieveilmiöitä oikeastaan mitään säästelemättä.

Elokuvaa on rankka katsoa ja sen tekee suupielet mutrussa ja useimmiten käsi suun edessä. Kokonaisvaltainen inho valtaa kehon, kun päähenkilö ruiskuttaa Subutexia suoneensa tai muuten vain sekoilee päämäärättömästi. Janin ympärillä pyörivät henkilöt vaihtuvat ja vain harva tuntuu oikeasti ystävältä lukuun ottamatta kameran takana seisovaa Joonas Neuvosta, joka myös kuuluu samaan huumeporukkaan.

Päähenkilö on kuitenkin äärimmäisen sympaattinen hahmo ja vaikuttaa siltä, että ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Elokuva ei kuitenkaan ihannoi huumeidenkäyttöä millään tavalla, vaikka Ranskassa Jani leijuu pumpulitaivaassa Subutex-laatikoiden keskellä. Elokuva on shokkihoitoa ja Elokuvatarkastamon jonkinlaisen kummallisen kaksinaismoralismin näyte ikäsuosituksineen. On siis ihan okei näyttää näytelmäelokuvassa lukiolaisten pilvenpolttoa kuusitoistakesäisille, mutta kun näytetään alipainoisten ihmisraunioiden suonensisäisten käyttöä, se on jo liian raakaa. Herraisä, voisivat ehkä tulla jopa toisiin ajatuksiin.

Elokuva on kuitenkin sekava. On ilmeisesti ajatus, että katsoja katsoo Jania kuvaajan silmin ja tekee omat johtopäätöksensä elokuvan tapahtumista. Välillä kuvaan ilmestyy pieni dramaattinen seloste jonkinlaisesta kohtauksen taustasta, mutta itse jäin esimerkiksi kaipaamaan aikajanaa tapahtumille. Olin täysin hukassa välillä, että missä ajassa ja paikassa kuljetaan. Vaati googlettamista selvittää esimerkiksi, että mitä vuotta eletään. Välillä vain huomasi lumen lähteneen tai Janin tukan kasvaneen, välillä oltiin Ranskassa, mutta puhuttiin Espanjasta ja välillä oltiin kesällä ja heti perään talvella. Osittainen tekstitys oli hyvä idea, sillä Subutexin sävyttämä rovaniemeläismurre ei ole turkulaiselle Kreiville ihan helppoa kuunneltavaa, vaikka vahvistimen äänenvoimakkuus oli jo Schwarzenegger-tasoa. Kuvaus on hämmästyttävän hyvää, ottaen huomioon, että kuvaaja on todennäköisesti itsekin jonkinlaisen päihteen alaisena. Kuvaus on vakaata ja siinä onnistutaan vangitsemaan juuri ne oikeat hetket. Ehkä ällistyttävin ja dramaattisin oli tasannekohtaus Rovaniemellä. Mitä hittoa siinäkin tapahtui?

Dokumenttielokuva ei anna sijaa tulkinnalle, vaan erinäisille jälkipuheille. Oliko tämä nyt sopivaa katseltavaa? Oli. Esimerkiksi ystäväni KB harkitsee elokuvan näyttämistä varhaisteineille lapsilleen huumevalistuksena. Niin minäkin tekisin ja laittaisin vielä perään kouluihin pakollisena näytöksenä päihteiden käytön pimeästä puolesta. Parhaiten elokuva toimii pimeässä luokkahuoneessa ja evääksi suosittelen lyijykyniä, joita voi pureskella.

Kenelle: Vanhemmille ja heidän lapsilleen
Miksi: Shokkihoito

Piikkikammoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Terveisiä Ranskasta. Täällä kaikki on isompaa, jopa piikit"

The Weight of Water

Vastikään mahtavan The Hurt Lockerin ohjanneen Kathryn Bigelow'n repertuaariin kuuluu myös noin kymmenisen vuotta vanha taide-elokuvatrilleri The Weight Of Water. Elokuva käsittelee tukahdettuja tunteita ja muuta kaikkea mitä nyt kahden aikakauden meininkeihin kuuluukaan.

Juoni kuljettelee katsojaansa kahdella aikatasolla, joista toinen on nykypäivää 2000-luvulla ja historiallisempi 1800-lukua. Menneisyydessä tapahtuu saarella raaka kahden naisen kirvesmurha, josta syytetään reumapotilas Louis Wagneria (Ciaran Hinds), koska tapauksella on silminnäkijä Maren Hontvedt (Sarah Polley). Nykyisyydessä valokuvataiteilija Jean Janes (Katherine McCormack), hänen alati kaikkea siteeraava kirjailijamiehensä Thomas Janes (Sean Penn), jälkimmäisen rattopoikaveli Rich Janes (Josh Lucas) ja tämän viettelevä fanityttö Adaline Gunne (Elizabeth Hurley) matkaavat kyseiselle saarelle ottamaan valokuvia paikoista, joissa murha tapahtui.

Kuvaus tapahtuu kolmella tasolla. Kaksi on realismia väreissä ja kolmas, eli kertoman mukainen on mustavalkoinen, josta voi tehdä tulkintoja. Nykyaika on ihmissuhdedraamaa, pelkoa menettämisestä ja mustasukkaisuutta. Menneisyydessä käsitellään tabuja, siirtomaahenkeä ja pohjoismaalaista sulkeisuutta ja ilkeitä miehiä. Menneisyydessä kulkeva kamera on sikäli kiehtova, että voisin kuvitella kameran kulkevan Turun saaristossa kuvaamassa Jurmolaista kalastuskylää. Elokuva onnistuu kuvauksessaan, vaikka näyttääkin ajoittain TV-elokuvamaiselta niin leikkaukseltaan kuin väreiltäänkin. Käsikirjoitus on onnistunut ja juoni tiivistyy loppua kohden.

Näyttely menee ihaan mukiin, mutta kukaan ei ylitä itseään millään tavalla. Sean Penn luultavasti esittää suurimmaksi osaksi itseään ja Elizabeth Hurley onnistuu olemaan todella kuuma. Kreivikin olisi välillä tarvinnut jäitä. Mieleenpainuvin rooli oli Sarah Polleylla, jonka tuskan ja ahdistuksen pystyi lukemaan kasvoilta.

Trilleristä elokuva oli hyvin kaukana ja vaikka elokuva ajoittain tarjosikin jännityksen hetkiä, voisi luonnehdinta voisi olla vaikkapa psykologinen taidedraama. Vihaan yleisesti ottaen liitteen "taide" käyttämistä, koska tavallaan kaikki elokuva on taidetta, mutta kun tieten tahtoen tehdään Rakkautta & Anarkiaa -tyyppistä elokuvaa, voitaneen se siihen etuliitteeksi laittaa vähän kuin ironian pilkahduksena. Tuskin katson toiste, vaikka ei ollenkaan ollut huono elokuva. Parhaimmillaan elokuva on kotona myöhäisillassa, eväänä kahvia / teetä ja kaurakeksejä.

Kenelle: Ei ainakaan psykologisen trillerin ystäville
Miksi: Elokuvasta puuttuu tempo

Saaristolaisterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"You want some ice with that handjob?"

The Expendables

Toimintaelokuvat tapaavat nykyisin olemaan turhan vakavia ja niissä yritetään koota turhaa dramatiikkaa huolimatta siitä, että toimintaelokuvia katsellaan, noh, toiminnan takia. Tästä syystä Sylvester Stallone, eräänlainen toimintaelokuvien tsaari, kokosi vanhat kaverinsa vielä kerran yhteen ja mätki banaanivaltiota turpaan elokuvassa The Expendables.

Juonessa mukana on joukko palkkasotilaita, jotka päättävät vapauttaa entisen CIA:n agentin hallinnoiman kokaiinibanaanivaltion, jotta kokaiinipuskista tulevat tuotot menisivät alkuperäisväestölle. Syltty ihastuu maitokahvin väriseen kenraalin tyttäreen ja työstä tuleekin henkilökohtaista.

Käsikirjoitus on odotetusti kuraa, johon on aseteltu tönkköä draamaa toimintakohtausten vastapainoksi. Olen kuitenkin mahdollisesti sitä mieltä, että kangertelevat ja kornit draamakohtaukset ovat harkittuja, jotta elokuvasta saataisiin irti vanhaa kunnon camp-henkeä. Kiusallisin hetki oli Toolin (Mickey Rourke) minuutin mittainen monologi, jossa ei ollut mitään järkeä. Käsikirjoituksen paras hetki oli Gunnarin (Dolph Lundgren) "INSECT!". Osuvaa sanailua oli myös Trenchin (Arnold Schwarzenegger) ja Barney Rossin (Stallone) välillä. Olisi ollut hauska kuulla enemmän itseironista veistelyä kultaisesta kahdeksankymmenestä.

Ei Stallone oikeastaan huonosti käskytä klaffia. Toimintakohtaukset olivat hyviä ja pidin etenkin nyrkkitappeluista, joissa oli sitä jujutsumeininkiä. Kung-fu on niin out. Elokuva ei ollut liian pitkä, vaikka turhan draaman ja sivujuonet olisi voinut jättää pois. Enemmän toimintaa vaikkapa takautumajaksoilla? Elokuvan parhaasta matsista vastasivat Stallone ja vanha kunnon "Stone Cold" Steve Austin, jolta jäin odottelemaan "WHAT?"-sanontaa, mutta hyvä se kuulustelu silti oli. Hänellä oli myös elokuvan suurimmat pallit.

Näyttelystä itsestään on turha sanoa mitään mairittelevaa. Mielestäni Dolph oli ehkä elokuvan paras hahmo, koska nyt selvisi miltä huono näytteleminen näyttää 2000-luvulla. Mutta loppuun asti pumpatut kehot kertovat siitä, että toimintaelokuvia ei tehdä tunteella, vaan lihaksella. Ainoa metodipilkahdus on Mickey Rourke, jonka kohtaukset kuvattiin varmaan päivässä. Eric Roberts on maailman kovin pahis.

Kunnon kahdeksankymmentäluvun henkeen tarvitaan vain keksitty banaanivaltio, kokaiini ja mätä CIA-agentti. Ei vertauskuvia, ei politiikkaa eikä viittauksia toiseen maailmansotaan. Minä viihdyin. Jos muuta väitän, niin seurassani istunut mieshenkilö voi kutsua minua vaikkapa valehtelijaksi. En muista koska suolenpätkät ja pään irtoaminen kehosta olisi esimerkiksi naurattanut tai sarjatulella ampuva haulikko olisi aiheuttanut ihailua. Tämänkaltaisia elokuva pojat tarvitsevat lauantai-illan viihteeksi ennen onnistunutta ravintolailtaa. Teatterissa näkyi myös muutama naaraspuolinen ja mietinkin, että millä verukkeella heidät on sinne raahattu. Evääksi suosittelen lättäpullollista Jim Beamia, jonka saa kätevästi etutaskuun ja kiitokset kuulee teatterihenkilökunnalta, joka ratsaa jokaisen olkalaukun. Parhaalta suolenpätkät näyttävät lauantai-iltana isolta teatterikankaalta.

Kenelle: Isoille miesporukoille
Miksi: Sarjatulella ampuva haulikko, jossa on taistelukärkiä

Steroiditerveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tässä kuvassa Stallone pitää kiinni urastaan

Prince Of Persia: Sands Of Time

Minä pidän suunnattomasti seikkailuelokuvista ja etenkin olen kiintynyt historiallisiin sellaisiin. Siksi katsonkin seikkailuelokuvia aina kun on mahdollisuus. Tällä kertaa mainioita elokuvia ohjannut Mike Newell tarttui ohjaksiin, kun siirrettiin videopeleistä tuttu Prince Of Persia valkokankaalle.

Prinssi Dastan (Jake Gyllenhaal) on orpo poika kadulta, joka kehystarinassa vetää poijuun kuninkaan vartijoita ja perinteisen kuoleman sijasta adoptoidaan hoviin. Kuka olisi arvannut? Ei kukaan. Kun siirrytään preesensiin, hyökätään pyhään kaupunkiin, koska sieltä epäillään löytyvän aseita (joukkotuhoaseita), mutta todellinen syy onkin hiekka (öljy), jolla voi matkustaa ajassa. Kaikenlaista kommervenkkiä keksitty, mistähän on idea saatu?

Käsikirjoitus on jälleen kuin kopio Yhdysvaltojen sodasta Irakia vastaan, mutta on puettu historiallisiin raameihin. Mielestäni on käsittämätöntä paskaa yrittää kiertoilmauksin kritisoida Bushin hallintoa, kun sen voi tehdä ihan suoraankin. Ei seikkailuelokuvan tarkoitus ole helkutarallaa kritisoida Yrjänä Tuplavee Puskan edesmennyttä hallintoa, vaan esimerkiksi VIIHDYTTÄÄ. Nykyajan trendi tehdä joka helvetin filmauksesta poliittinen kannannotto on tämän vuosituhannen vitsaus, joka vituttaa etenkin Kurjenmäen Kreiviä. Tavallaan elokuva viihdyttikin tarinallaan, mutta läpinäkyvä poliittisuus häiritsee suunnattomasti.

Kuvaus on vauhdikasta ja taistelutilanteet yliluonnollisine aspekteineen ovat mainioita. Toinen tässä taloudessa asuva voikin sivuuttaa elokuvan ja syynä on käärmeiden esiintyminen suuressahkossa roolissa Hassassinien (kuka näitä keksii?) apureina. Ei kerrassaan mitään vikaa kuvauksessa ja ohjauksessa paitsi se tosiasia, että Mike Newellistä on suurempaan kuin tähän. Himskattarallaa, mieshän ohjasi Donnie Brascon!

Jake Gyllenhaal sopii tai ei sovi rooliin Persian Prinssinä. En oikein osannut sanoa, mutta kemia toimi vastanäyttelijä Gemma Artertonin kanssa, jota luulin alussa jostain syystä Megan Fox-nimiseksi laadukkaaksi töröhuuleksi. Ben Kingsleyn tiesi jo alussa pahikseksi ja loput näyttelijäkaartista jo unohdin.

Kuten sanottua, elokuva on hyvähköä viihdettä maustettuna typerällä poliittisella sävytteellä. Elokuva unohtuu muutamassa vuodessa ja loppukaan ei oikein antanut viitettä jatko-osaan, ellei USA seuraavaksi valtaa Irania, joka itse asiassa oli Persia. Suositellaan pariskunnan lauantaiviihteeksi ja kämppäkavereille tiistaiviihteeksi, koska lauantaisinhan katsotaan, kun Rambo pelastaa Afganistanin. Syökää jäätelöä, juokaa kolaa ja katsokaa parempia elokuvia.

Kenelle: Ihmisille, joilta meni USA vs. Irak täysin ohi
Miksi: Persia=USA, Alamut=Irak, Hiekka=Öljy

Sianlihaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Sain valaistuneelta lukijalta tiedon, että Hasassiineja oli oikeasti olemassa, eivätkä ne olleet tökeröitä tuotteita leluhyllyille. Tosin tutkimukseni tuotti sen verran tulosta, että elokuva ajoittuu vuosille 224-651, jolloin hasassiinit, eli todellisuudessa Hashashinit olivat vielä tulevaisuutta.

"Paljonko öl.. siis hiekka maksoikaan barrelilta"

JCVD

Mabrouk El Mechri ohjasi pari vuotta sitten kummajaisen nimeltä JCVD. Sen kummempaa pohjustusta tähän en keksi, koska ohjaaja käyttää tätä selkeästi ponnahduslautana Sundance-festivaalille ja ulkomaisille DVD-markkinoille. Joskus kahdenkymmenen vuoden päästä tätä pidetään aikansa kulttikummajaisena ja Jean Claude Van Dammen todisteena siitä, että hän olisi sopinut joskus draamarooliin.

Elokuva kertoo Jean Claude Van Dammesta, jolla ei mene lujaa; pieleen menneitä elokuvia, huoltajuuskiistaa ja rahavaikeuksia. Jeanin matka päätyy postiin, jota ollaan ryöstämässä ja tietenkin suoran mutkan kautta Van Dammea epäillään ryöstäjäksi. Alkaako tästä hyppypotkujen ja tyhjän käden oppitunti? Ei.

Elokuva on kuvattu unenomaisesti reilulla kontrastilla, mutta samalla melko pyyhityin värein. Kuvaus on stillikameraa ja pitkää otosta steadycamilla. Alkukohtaus tekee katsojaan vaikutuksen pituudellaan, vaikka itse toiminta onkin hieman vasenkätistä. Ilmeisesti tämä on myös tarkoitus. Elokuva on suoran toiminnan sijasta pikemminkin taide-elokuva ranskalaisella naiskosketuksella.

Näyttelypuolella Van Damme tekee uransa parhaan roolin ja valitettavasti hän on silloin oma itsensä. Jos JCVD olisi näytellyt tällä tasolla 80-luvulla, hän olisi pystin voittanut draamanäyttelijä tätä nykyä. Kun ei ole vuorosanoja, joutuu näyttelijä tukeutumaan improvisaatioon ja aitoihin vastareaktioihin ja tämän näkee etenkin taksikohtauksessa. Elokuvan paras kohtaus ja samalla läpikuultavan korni kohtaus on Van Dammen monologi urastaan ja elämästään. Muut roolihahmot jäävät statikseiksi lukuun ottamatta pankkiryöstäjää, joka on suora kopio 70-luvun Pacino-leffasta Hikinen iltapäivä. Ilmeisesti nostetaan hattua kuolleelle John Cazalelle.

Kun valmistaudutaan katsomaan elokuvaa JCVD, valmistaudutaan katsomaan Jean Claude Van Dammen elokuvaa, jossa potkitaan perseitä. Koko ilta perustuu perseiden potkimisille ja sitä myös odotetaan. Elokuva ei sitä tule tarjoamaan, joten jos haluaa perjantai-illan actionia, kannattaa katsoa Van Dammen joku muu pätkä. Esimerkiksi Time Cop, jonka alussa nähdään klassinen kengänpohjakohtaus. Elokuva on lajiltaan draama ja itseironisen huumorin lomassa filkka on jopa surullinen. Elokuva on katsottu perjantai-iltana Arturon kanssa sohvalta, eväänä ulkomaalaisia oluita, sekä uunissa lämmitettyjä tortilloja. Näin ehkä paras, vaikka hikistä toimintaa ei tullakaan näkemään.

Kenelle: Humanistiradikaaleille, joiden mielestä Van Damme on väkivaltainen sontaläjä
Miksi: Yllätysmomentti

Belgiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Herra ohjaaja, näytänkö tässä otoksessa syvälliseltä?"

Inception

Christopher Nolan, tuo saarivaltion vittupää, tekee kerta toisensa niin hyviä elokuvia, että Kreiviä raivostuttaa. Tutustuin Nolaniin Insomnian merkeissä, josta innostuneena katsoin aikaisemmin tehdyn Mementon. Koska en ole katsonut vielä yhtään huonoa Christopher Nolanin ohjaamaa elokuvaa, hän kuuluu niihin harvoihin nykyohjaajiin, joiden tekemisiä seuraan aktiivisemmin kuin toisten. Siksi näin Inceptionin trailerin jo alkuvuodesta ja ennustin siitä tulevan yksi tämän vuoden puhutuimmista elokuvista (piti tarkistaa, tämä tapahtui 2. helmikuuta). Todistaakseni väitteeni, astelin Kinopalatsin ykkössaliin inspehtoori Bandinin kanssa ja totesin näin olevan.

Cobb (Leonardo DiCaprio) työskentelee lähitulevaisuudessa yritysvakoilijana, joka perinteisen varjoissa loikkimisen sijaan tunkeutuu uniin ja varastaa idean suoraan päästä. Apurinaan hänellä on Arthur (Joseph Gordon-Levitt) ja vaihteleva joukkio apuraajoja. Parin koukeron kautta yrityspamppu Saito (Ken Watanabe) antaa tarjouksen, jolla Cobb voisi astua lainsuojattomien maailmasta takaisin lapsiensa isäksi. Vastapainoksi pitäisi yrittää varastamisen sijasta istuttaa ajatus (Deception -> Inception).

Käsikirjoitus on kaikessa moniulotteisuudessaan kertakaikkisen nerokas, joskin elokuvan alun seikkaperäinen selostus välillä kuullosti teennäiseltä. Mutta parempi näin, kuin oikotienä tunnettu tapa kirjoittaa se tekstinä ruutuun. Elokuva oli monitasoinen, älykäs ja kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen, jotta perinteinen nelivärivärjätty kuvastomallikin sen tajuaa. Elokuvassa on koukku, mutta se ei nouse päärooliin ja elokuvassa ei esiinny heimoveljensä Matrixin tapaan yltiöpäistä jeesustelua ja kryptista simulakrapelleilyä.

Kuvaus tapahtuu kronologisesti, joskin elokuva alkaa pienellä pohjustuksella. Elokuvassa ei ole varsinaista sci-fiä, vaikka se sellaiseksi voitaneen luokitella. Elokuvasta ei nouse esiin erityisesti esiin mikään "juttu", kuten kung-fu, ÄLLISTYTTÄVÄT KAMERA-AJOT tai nuori mies ilman paitaa. Pääosassa on vain tarina, vaikka unessa tapahtuva tappelu heijastuksen ja Gordon-Levittin välillä onkin mieleenpainuva.

Tässä se sitten tulee, eli ainoa varsinaisesti häiritsevä asia elokuvassa. Nimittäin Leo D-Capin rooli, joka on aivan liian samankaltainen samana vuonna ilmestyneen Shutter Islandin kanssa. Leon suorituksessa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta miksi tehdä käytännössä sama ahdistus, samoilla demoneilla kahteen kertaan samana vuonna? En käsitä. Olen jo parista elokuvasta huomannut, että Joseph Gordon-Levitt on päässyt hyvin eroon roolistaan roolistaan sitcom-tähtenä. Nolanilla on näköjään tullut tuore tapa tuoda elokuviinsa tuttuja naamoja ja tällä kertaa ne ovat Michael Caine ja Cillian Murphy. Ilokseni huomasin pitkästä aikaa Tom Hardyn, joka on muuttunut ruipelosta lihaskimpuksi. Varmaankin Bronson-elokuvan peruja.

Elokuva on kertakaikkisen loistava. Se on mestariteos ja sen arvoa ylentää vielä se, että se on Nolanin originaali. Elokuva on tähänastisen elokuvavuoden kovin tykki ja tuskin sen lentorata maata koskee loppuvuodenkaan aikana. DVD tulee joulumarkkinoille ja minä hankin sen ensimmäisten joukossa. Elokuva on Matrix ilman jeesusvertauksia, sillä on Dark Knightin tunnelma ja intensiteetti ja näyttelijöiden puolesta eturivin kattaus. Jos joku tästä tänä vuonna vielä parantaa, niin se on Sylvester Stallone ja The Expendables.

Kenelle: Jokaiselle, jonka fyysiset ja henkiset kyvyt riittävät elokuvan katsomiseen ja ymmärtämiseen.
Miksi: Idea ei ole idea, jos se on jo kerran kuvattu.

Hyvääyötäterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Vedän teitä pataan kolmessa ulottuvuudessa, Mister"

Pandorum

Maailmanlopun meininkiä on jälleen kuvattu ja sittemmin tiivistetty alle kahden tunnin viihdyttävään muotoon nimellä Pandorum. Ohjaajan pallilta elokuvaa käskyttää saksalainen Christian Alvart, jonka erikoisala on hyytävä trilleri. Pääosaan on hankittu kaksikko Ben Foster esittämään korpraali Boweria ja Dennis Quaid luutnantti Paytonia. Elokuvan edetessä estraadille astuu jos jonkinlaista karatejätkää ja kungfusolubiologia.

Elokuva alkaa vihjeellä maailmanlopusta ja siirtyykin sitten välittömästi ihmettelemään Bowerin heräämistä kryounesta. Siinä sivussa herätetään luutnantti Payton ja ymmärretään että kryouni aiheuttaa muistihäiriöitä ja että muisti palaa pätkittäin. Hylätyltä vaikuttava avaruusalus sisältää myös limaisia örkkejä.

Elokuvan avaruusalusrealismi taipuu enemmän Alienin puoleen kuin esimerkiksi puhtaaseen ja valkoiseen USS Enterpriseen. Vähän pimeää, vähän sotkuisaa ja epäselviä ja nopeita limanuljaskoja. Elokuva toimii ihan kaikin puolin, vaikkakin käsikirjoituksen ongelma on se, että se on ennalta-arvattava. Olisin ehkä toivonut hieman tykimpää käännettä lopussa. Elokuva muistuttaa myös aavistuksen Event Horizonia.

Näyttelytyö on onnistunutta, vaikka Dennis Quaidin vinovirne hieman pännii taas. Dennis sopisi mielestäni enemmänkin perhe-elokuviin kuin trilleriin. Ben Foster oli hyvä sankari, vaikka on parhaimmillaan psykopaattina. Lopuista näyttelijöistä Eddie Rouse oli hyvällä tavalla huvittava.

Elokuva on scifielokuvien ylempää keskikastia ja ei onnistu kauheasti ainakaan ärsyttämään. Toista kertaa en ehkä katsoisi, mutta voisin kyllä suositella genrestä pitäville. Evääksi suosittelen Lauantaipussia ja juomaksi Muumilimpparia. Katso yksin kotona vaikkapa tylsän arki-illan päätteeksi ja elokuva toimii siten parhaiten.

Kenelle: Scifi-pojille, tytötkin käy hätätapauksissa
Miksi: Pidit elokuvista Event Horizon, Alien-saaga ja siinä sivussa ratkot arvoituksia.

Dementiaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kurvataanko invapaikalle?"

Capote

Truman Capote on ja oli yksi Yhdysvaltain tunnetuimmista kirjailioista, jonka tunnetuimpia teoksia olivat Aamiainen Tiffanylla ja Kylmäverisesti, jonka tekoprosessiin tämänkertainen elokuva Capote perustuu. Elokuva jahtasi viittä pystiä, mutta sai yhden Philip Seymour Hoffmanin suorituksesta Capotena.

Elokuvan alussa seurapiirihai, kirjailija ja toimittaja Truman Capote (Philip Seymour Hoffman) lukee lehdestä nelihenkisen perheen murhasta ja lähtee kirjailijatoverinsa Harper Leen (Catherine Keener) kera kirjoittamaan artikkelia lehteä varten kaupunkiin. Materiaalia on kuitenkin niin paljon, että Capote päättää kirjoittaa aiheesta kirjan. Haastatellessaan murhaajia, Capote luo platonisen suhteen toiseen murhaajaan, Perry Smithiin (Clifton Collins Jr.)

Ohjaaja Bennet Miller on ennen Capotea ohjannut dokumenttielokuvan The Cruise ja ohjauksesta huomaakin dokumenttimaisen otteen. Tulossa on myös henkilödraama Moneyball, joten kyseessä taitaa olla tällainen genreohjaaja. Kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja leikkauksen väliin jäävä tauko antaa kuvan pitkistä aikaväleistä kohtausten välillä ja onnistuneesti luodaan tunnelma siitä, että Turkua ei rakennettu päivässä, vaan useiden vuosien aikana. Toisaalta käsikirjoitukseen on pitänyt vuorosanoihin lisätä vuosia ja aikajanaa, jotta pidetään katsoja tietoisena tapahtumista. Värit ovat elokuvan sopivat, eli harmaat ja pyyhityt ja musiikki luo hieman film noir -tunnelmaa. Ajoittain tuli hieman mieleen Scorsesen tuorein Shutter Island.

Näyttelijäkaarti ei ole älyttömän nimekäs, mutta se on hyvinkin tasokas. Hoffman sai roolistaan ansaitusti Oscarin, koska onnistui olemaan homoseksuaali, mitä ei oikeasti ole ja lispasi koko elokuvan. Hoffman kuuluu lemppareihini, koska osaa näytellä loistavasti tunneskaaloja sisältäviä pitkiä kohtauksia. Capoteen tuntee myötätuntoa, vaikka tässäkin tapauksessa Capote oli itserakas kikkelinaama, joka surutta käytti kanssaihmisiään hyväkseen, kehuen samalla tietysti omaa ylivertaisuuttaan. Melkoinen arkkityypin Bukowskilainen kirjailija. Collins jää hieman Hoffmanin varjoon, mutta tekee silti vakuuttavaa roolityötä. Kohtaamisissa en tosin tuntenut samanlaista sähköä kuin mitä oli esimerkiksi lähetetyissä kirjeissä Capotelle. Muut roolit jäivät statikseiksi.

Elokuva oli hidastempoinen ja ei ole yleisöä vetävä tapahtumarikas henkilödraama täynnä twistejä. Se kertoo dokumenttimaisesti ja oletettavasti autenttisesti tapahtumista, joista syntyi Kylmäverisesti. Katsoin elokuvan yksin ilman Kreivitärtä ja epäilemättä armaani olisi painunut puolessa välissä peiton alle. Kreivi sen sijaan nautti elokuvasta täysin riennoin ja saattaa nyt ehkä jopa lukea tämän kirjallisuuden klassikon, koska Capote melkein tukahtui elokuvassa. Niin hyvä siitä tuli. Elokuva katsotaan tyhjässä elokuvateatterissa tai kotona myöhään illalla. Eväänä oli tällä kertaan nakkipiirakka kahdella nakilla.

Kenelle: Henkilödraaman parhaille kavereille
Miksi: Elokuvassa ei ajeta takaa ketään - vaikka Capote onkin siinä

Philipseymourhoffmanterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Tässä kuvassa heppini on alempana kuin sinun heppisi, rakas Perry Smith!"

30 päivää kaamosta

Kreivi on huomannut omistavansa elämän myös elokuvien ulkopuolella ja ei ole viimeisen kirjoituksen jälkeen katsonut yhtään elokuvaa. Helteiden ja auringon kunniaksi katsoin armaani kanssa hyytävän 30 päivää kaamosta, jonka pääosissa nähdään suklaasilmä Josh Hartnett (Eben Oleson), Melissa George (Stella Oleson) ja vampyyrijehuna Danny Huston.

Elokuva on siis ajan trendin mukaisesti vampyyrielokuva, joskin tässä elokuvassa vampyyreilla ei ole neitimäisiä piirteitä. Vampyyrit ovat hoksanneet, että Alaskassa on kaamosjakso, jolloin aurinko ei nouse kuukauteen ja päättävätkin eristää pikkukylän muukalaisen (Ben Foster) avulla, joka on ihminen, mutta haluaa olla verenimijä. Jahti alkakoon, sanoi Keisari kristitylle.

Elokuva on liki masentavasti kuvattu ja siis hyvällä tavalla. Tietyistä kohdista on jopa tehty valokuvauksellisia (mm. keinuun sotkeutunut vampyyri) ja kuten aikaisemminkin, elokuvan ohjanneen David Sladen musiikkivideotaustan huomaa. Elokuva näyttää erilaiselta. Masennuksekseni huomasin, että Slade on ohjannut myös tuoreen Twilight -saagan päätösosan. Askel alaspäin.

Näyttelytyöstä ei paljoa voi sanoa hyvää eikä pahaa. Hieman yllätyin Danny Hustonin valinnasta vampyyripomoksi ja yllätyin myös siitä että ikuinen sekopää Ben Foster ei ollutkaan suuremmassa roolissa elokuvassa. Suklaasilmäpuppeli Josh Hartnett onnistui siinä, etten vihannut häntä suklaasilmäpuppeliutensa takia. Melissa George näytteli kuten häntä ei elokuvassa olisi ollutkaan. Jotain henkilökemiaväreitä sain välillä, mutta väreiksi ne jäivät.

Elokuva ei ole aivan splatter, mutta melkein. Elokuva ei ole kauhua, mutta on kuitenkin. Elokuva on hyvin tehty, se on ihan okei käsikirjoitettu ja muutenkin ihan toimiva paketti. En tiedä oliko vika kotisohvassa, mutta mitään äärimmäisiä kylmiä väreitä en saanut ja ei tainnut saada myöskään vieressä istunut Kreivitär. Rainasta puuttui särmä ja siksi myös maksoin siitä Anttilan laarista 3,99€. Elokuvaevääksi söin edellisen päivän kisasipsit ja ruisleipää kurkuilla. Elokuva on parhaimmillaan ehkä elokuvateatterista, jossa katsojat ovat hiljaa.

Kenelle: Yksinäisille susille
Miksi: Liika pölöttäminen pilaa ahdistuneen tunnelman

Kaamosterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Leukani on sijoiltaan, voitko auttaa?"

Kick-Ass

Kreivi on pitänyt poikkeuksellisesti taukoa johtuen pitkistä päivistä hiomakoneen varressa ja muuttolaatikoiden seassa. Mutta elokuvienkin saralla yritän tehdä tänä kesänä parhaani.

Kun 2000-luvun alussa saapui supersankarielokuvien buumi, ne suurimmaksi osaksi näyttivät toisiltaan. Jokaisessa kalsarielokuvassa näytettiin hahmon syntyhistoria ja toivottiin hittiä, jotta olisi voitu samoilla kalsareilla tehdä kuusi elokuvaa putkeen. Spider-Man onnistui dollariluukuilla tässä parhaiten, koska hahmoon pystyi helpoiten samaistumaan. Batmanin tarina kirjoitettiin uudestaan synkäksi ja ahdistavaksi realismiksi, jossa ei seikkaillut mutantteja. Eläviin kuviin tuli tänä vuonna Kick-Ass, jossa tavallinen ihminen päättää oikoa pari vääryyttä ja siinä sivussa taivuttaa konnan arkkityyppejä mutkalle.

Kick-Ass, eli Dave Lizewski (Aaron Johnson) ei halua enää seurata sivusta, kun hänen kavereidensa taskurahat päivä toisensa jälkeen kaapataan kourasta. Kick-Ass onnistuu parin epäonnistumisen kautta päätyymään Youtubeen, jossa hän saa pari rikollista keskeyttämään hakkaamisensa. Ihmiset rakastavat ja viholliset luulevat Kick-Assin hoitelevan myös kätyreitään, vaikka todellisuudessa näitä pieksee kaksikko Big Daddy (Nicolas Cage) ja Hit Girl (Chloe Moretz).

Tarina on kerrassaan riemastuttava ja onnistuu verimässäilyn ohessa naurattamaan useaan otteeseen. Henkilöhahmoihin samaistuu ja ihastuu. Ohjaus tyylittelee sarjakuvamaisuudellaan ja kerronta on samantyyppistä "Meanwhile in the BatCave..."-tyylittelyä. Rytmitys on musiikkivideomaista ja osuu kyllä kohdalleen ja sopii elokuvaan. Idea ei ole originaali, vaan perustuu tietenkin sarjakuvaan ja kuten muistakin sarjakuvaelokuvista, myös tästä on lopun perusteella tulossa jatko-osa.

Näyttelijät olivat suurimmaksi osaksi tusinataiteilijoita ja isoksi nimeksi oli mukaan houkuteltu Nicolas Cage, joka ensimmäistä kertaa urallaan oikeasti taisi jopa naurattaa Batman-pastissillaan. Älyttömät siirappikohtaukset olivat onneksi jätetty ylinäyttelemättä, vaikkakin pikkuvanha Hit Girl ottikin kyyneltä vaatineet kohtaukset psykopaattimaisen viileästi.

Elokuva on sujuvuudessaan helkkarin viihdyttävä lauantai-illan sokerikuorrute, jonka jälkeen voi ihan mennä nukkumaan ilman, että naama olisi väännetty norsunvitulle. Evääksi suosittelen Jäätelöä ja glaseerattua banaania, sekä juomaksi elokuvan kirsikkamaisuuden kunniaksi Dr. Pepperiä. Ugh, Kreivi on puhunut.

Kenelle: Lähinnä pojille, mutta miksei tytöillekinMiksi: Koska tytöt eivät tykkää pojista spandekseissa, koska he vaikuttavat kaappiin jääneiltä ja siksi eivät sytytä suvunjatkamisviettiä

Kalsaripukuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Erikoisliikkeeni on iso dildo perseeseen"

Caché, eli Hidden, eli Kätketty

Hollywoodpatriotismini saa välillä jopa koomisia piirteitä, koska en usein suostu katsomaan ranskalaisia elokuvia ja yleensä vain siksi, etten pidä ranskalaisista. Paitsi ehkä Bordeauxlaisesta punaviinistä. Edellisillan Teeman illan elokuvan oli kuitenkin ohjannut saksalaisohjaaja Michael Haneke, joka tunnetaan rajoja rikkovasta ohjaustyylistään ja eriskummallisista tarinoistaan. Hollywoodissa hänkin kävi ohjaamassa uusintaversion omasta elokuvastaan, Funny Gamesista. Takaisin ei ole vielä menty.

Vuoden 2005 eurooppalainen elokuva Caché kertoo perheestä, johon kuuluu äiti Anne (Juliet Binoche), Georges (Daniel Auteuil) ja poika Pierrot (Lester Makedonsky). Perhe alkaa saada eriskummallisia videokasetteja, joissa kuvataan perheen pääministerin elämään liittyviä asioita. Siinä sivussa kaivellaan menneitä.

Elokuva on käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu aivan loistavasti. Kohtaukset alkavat "liian" aikaisin ja ne loppuvat "liian myöhään". Sen sijaan, että katsoja haukottelisi, se rakentaa elokuvaan piinallisen tunnelman. Kamerat pysyttelevät suurimmaksi osaksi paikoillaan, joka antaa kuvan salakatselusta tai valvontakamerasta ja kuvattu jopa hieman kaukaa. Koska en vedä käteen jokaisen uuden aallon eurooppalaiselokuvan edessä, en tainnut tämänkään syvintä merkitystä lopulta tajuta. Ilmeisesti tietenkin Haneke kuvaa kautta rantain yhteiskunnan rappiota, tabuja ja rikkoo perinteisen perheyhteisön rajoja. No niinpä tietenkin, mutta ilman tätä keskivertopetterille salaisuudeksi jäävää piilomerkitystäkin elokuva on tehty todella taitavasti. Tässä kun kuitenkin asetun tavallisen kansan tasolle, olisin halunnut loppuratkaisun olevan selittävämpi. Edes hieman.

Näyttelijäkaarti on kaiketi Ranskan terävintä kärkeä, vaikka en tunnistanut nimeltä muita kuin Juliette Binochen. Elokuvan tasokkaimmat suoritukset nähtiin tarinan protagonistin ja antagonistin välillä. Tunnelmaa olisi voinut leikata moottorisahalla, sillä niin tiheä se oli. Mieleen jäi lisäksi Walid Afkirin esittämä liki psykopaatin näköinen poika.

Ymmärrän sen faktan, että elokuvasta pitää minun lisäkseni koko maailman kriitikkoraati ja elokuvia harrastava sankka joukko. Sen sijaan voisin kuvitella, että se elokuvia kuluttava popparikeskivertopetteri ei näe tässä elokuvassa mitään erikoista ja laittaa sen mielellään siihen hyljittyyn kategoriaan "Rakkautta & Anarkiaa", joka itsessään on monelle syy olla katsomatta elokuvaa. Elokuvaevääksi lajitelkaa lautaselle valko- ja sinihomejuustoa ja Haneken kunniaksi siivu bratwurstia. Fuusion täydentäjäksi ranskalaista olutta, Jenlain Blondea. Parhaimmillaan elokuva on Teemalta.

Kenelle: Niille, jotka haluavat laajentaa valkokangasrepertuaariaan Eurooppaan.
Miksi: Ranskalaisen elokuvan tekee siedettäväksi saksalainen.

Sinihomejuustoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Haloo, saisinko puhelimeen Komisario Palmun? Täällä on tapahtunut MYSTEERI"

Boondock Saints II - All Saints Day

Siirtolaisirkkuohjaaja Troy Duffy onnistui takavuosina debyytissään ja sai elokuvalleen Boondock Saints kulttielokuvan statuksen. Elokuva ei ollut erityisen ohjattu saatikka käsikirjoitettu, mutta se oli silti hauska ja siinä oli mahtavasti onnistuneet hahmot. Ensimmäisen osan jälkeen Duffy ei muita ohjaustöitä tehnyt ja keskittyi käsikirjoittamaan jatko-osaa, joka myös edeltäjänsä tavoin päätyi suoraan videohyllylle. Tämän nimi on Boondock Saints II - All Saints Day.

Tällä kertaa veljekset Connor (Sean Patrick Flanery) ja Murphy (Norman Reedus) ovat vetäytyneet lammaspaimeniksi ja kasvattaneet vertauskuvannoillisesti Jeesus-parran. Isi (Billy Connolly) kuitenkin aavistaa, että pojat haluavat jatkaa rikollisten säälimätöntä tappamista Jumalan nimeen. Tilaisuus tulee, kun kotikaupungin pastori on murhattu ja pojat ovat lavastettu syylliseksi. Oikeita syyllisiä aletaan etsimään niin poliisin kuin veljestenkin toimesta. FBI:ta edustaa Mother I'd Like to Fuck-tyyppinen Eunice (Julie Benz).

Juoni mukailee ensimmäistä elokuvaa ja ohjauskin on kopioitu, eli on haluttu pelata varman päälle. Teurastuskohtaukset on kuvattu myös samalla lailla, eli näytetään ensin lopputulos ja sitten vasta tekotapa. Ensimmäinen osa oli reilusti hauskempi, koska tällä kertaa samat vitsit toistetaan. Troy Duffylla on yksi vitsi ja nyt se on kuvattu jo toiseen kertaan. Ensimmäisessä osassa onnistui sujuvasti dramatiikan ja komedian yhdistäminen, mutta tällä kertaa en osannut oikein sanoa sopiko yltiödramaattinen uskontoteema ollenkaan elokuvaan. Niin, ja juoni oli ihan tosi ennalta-arvattava.

Flanery ja Reedus ovat veljeksinä hyviä ja samoin isipappaa käskyttävä Billy Connolly tekee roolinsa mallikkaasti. Julie Benz onnistuu olemaan äärettömän seksikäs ja aksentti sopii hänen suuhunsa, johon voisin keksiä paljon muutakin sopivaa. Connollya, Peter Fondaa ja erästä cameota lukuun ottamatta kaikki ovat videovuokraamotähtiä. Pääpahis oli niin luokaton esitys, että tunsin myötähäpeää. Ilmeisesti Fonda yritti matkia Michael Parksin esitystä Esteban Vihaiona. Ensimmäisessä osassa juonen takia kuolleen Roccon (David Della Rocco) tilalle on hankittu tismalleen samanlainen pässi (ja yhtä hauska), Clifton Collins Jr. Rooli on sama, mutta on italialaisen sijasta meksikolainen.

Eipä kai se elokuva nyt näin huono ollut, mutta vitutti lähinnä mielikuvituksen puute. Mahdollisuuksia taiteiluun oli vaikka kuinka, mutta niitä ei osattu käyttää. Loppu antoi viittauksen kolmososaan, mutta mielestäni sitä ei tarvitsisi tehdä. Tätäkään ei olisi tarvinnut tehdä tai se olisi pitänyt tehdä paremmin. Jatkossa nautin uudemman kerran ykkösosaa. Elokuva on parhaimmillaan kotisohvalta vuokrattuna. Evääksi suosittelen Ben & Jerry Strawberry Cheesecakea tai Kauppahallin Okan Mix-pähkinöitä.

Kenelle: Pojille
Miksi: Nokkelia vitsejä, one-linereita, ruutia ja vauhtia

Irkkuaksenttiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Pidetään pojat matalaa profiilia, ollaan sentään etsintäkuulutettuja"

Brothers

Näinä vaikeina aikoina Hollywood on unohtanut Persianlahden ja Vietnamin ja nyt onkin tähtäimessä Afganistan ja Irak. Monessa asiassa tuntuukin, että Amerikan Yhdysvallat pitää juuri Afganistania oikeutetumpana sotana, vaikka henkilökohtaisesti ajatellen juuri mikään sota ei ole oikeutettu. Aito irkkuohjaaja Jim Sheridan laittoi kananmunansa kattilaan ja ohjasi käsittämättömän huonon 50 cent-sekoilunsa jälkeen Afganistanin traumoihin perustuvan draaman Brothers. Mainittakoon nyt tässä, että huolimatta tuosta räppiepisodista, Jim Sheridan on ohjannut sellaiset elokuvat kuin Isän nimeen (1993) ja The Boxer (1997). Hän lepää salkkunsa. Koska hyvän elokuvan on tapana, tämäkin perustuu jo aikaisemmin filmattuun tanskalaiselokuvaan nimeltä Brødre. Alkuperäistä kun en ole nähnyt, niin arvostelen tämän.

Elokuva kertoo Afganistaniin lähtevästä Sam Cahillista (Tobey Maguire), hänen tulevasta leskestään Gracesta (Natalie Portman), Samin vankilasta vapautuneesta veljestään Tommysta (Jake Gyllenhaal), näiden kolmen pedinvaihdosta ja tietenkin isätraumoista. Sam lähtee sotaan ja yllättäen joutuu helikopterionnettomuuteen. Löytämättä ruumista, hänet tietenkin julistetaan heti kuolleeksi ja kotiväki kärsii. Sam ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu vankileirille kestämään tekojensa seuraukset. Kotona Tommy ottaa tilaisuudesta vaarin ja alkaa välittömästi heittämään peittoa Gracen päälle lämmittämään ja alkaa sijaisisäksi Samin mukuloille. Että kiitos vain.

Elokuvaohjaaja on, kuten on tapana sanoa, juuri niin hyvä kuin hänen viimeisin elokuvansa. Ja Jimmy on mahdottoman hyvä. Leikkaukset kulkevat sujuvasti kotopuolen ja vankileirin helvetin välillä. Välillä olisi toivonut kiivaampaa leikkausta paikasta toiseen, mutta hyvä näinkin. Tilaa annettiin niin kuolemalle kuin paluullekin ja paluun kärsimyksiin. Juoni ei sorru typeriin ylilyönteihin tai siihen, että Sam olisikin muuttunut raivopäiseksi massamurhaajaksi, vaan tilanteet tuntuvat todellisilta. Kriittisyys sotaa kohtaan on maltillista, ei paista läpi kuten ei paista läpi myöskään sentimentaalinen patriotismi. Kaikki on hyvä näin.

Tiedän kyllä, että Tobey Maguire osaa näytellä, tai ainakin joskus osasi ja sitten hän tehtaili muutaman Spider-Man -elokuvan ja suuri kansa sisäisti hänet nörttinä Peter Parkerina. Luojan kiitos, Maguire päästettiin irti tästä multimegalomiljoonasopimuksestaan ja hän pääsi oikeasti näyttelemään. Tämä rooli on Maguiren uran paras rooli. Hän on niin hellyyttävä isä ja juuri niin psykopaattisen näköinen traumaattinen sotilas kuin hänen tarvitseekin olla. Minäkin pelkäsin häntä. Maguire vei huomion täysin muilta näyttelijöiltä ja vaikka Jake Gyllenhaalkin toki näytteli hyvin hän jäi roolisuorituksessa täysin "veljensä" varjoon. Natalie Portmanin esittämän Gracen rooliin olisin keksinyt tusinan parempia alahuuliväpättäjiä, vaikka ihan kiva (lue hyvännäköinen) kotiäiti olikin.

Tämä elokuva oli kamalan hyvä ja siksi onkin väärin Sheridania kohtaan, että se meni Suomessa täysin suurelta yleisöltä ohitse hyvistä arvioista huolimatta. Elokuva ei tavallaan kosiskele ketään ja paljas pintakin on Maguiren runneltu ja laihtunut torso. Olin elokuvan loppuun erityisen tyytyväinen, vaikkakin olen aika varma, että tähän on kuvattu myös toinen loppu ja koeyleisö valitsi tämän. Tulokset nähdään DVD-versiossa. Elokuva on melko vakavahenkinen ja siksi suosittelen tähän evääksi mitä tahansa Reilun Kerhon tuotetta. Oli se sitten vaikka kaffetta tai Oké-banaania, kaikki käy. Elokuvan katsoisin illalla televisiosta yhteiskunnalliseen aikaan kello yhdeksän valtakunnan verkosta heti uutisten jälkeen.

Kenelle: Oikeastaan kenelle tahansa
Miksi: 1. Tobey Maguire 2. Jim Sheridan 3. Kaksi tuntia illasta voi käyttää huonomminkin, esimerkiksi liikuntaan.

Joharinikkunaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Nussutteliks puksutteliks mun vaimoo?"

Little Miss Sunshine

Jatkan tässä teemalla kivat elokuvat näin Sidewaysin jälkeen. Musiikkivideoita pääsääntöisesti ohjannut pariskunta Jonathan Dayton / Valerie Faris pääsivät käsiksi jaskapottiin vuonna 2007 ohjaamalla välittömästi Oscareita (kaksi) keränneen täyspitkän elokuvan. Elokuvaa tehtiin alusta loppuun viisi vuotta johtuen rahaongelmista ja jälkeenpäin tulee ajatelleeksikin, että miksi helvetissä? Juuri nämä henkilöhahmoihin perustuvat roolituselokuvat keräävät ne kultaiset pystit, jos ne vain on saatavilla.

Elokuva kertoo kerrassaan eriskummallisesta perheestä, jossa vaimo Sheryl (Toni Collette) esittää tasapainoisinta yksilöä. Mies Richard (Greg Kinnear) kauppaa menestystä huonolla menestyksellä, poika (Paul Dano) on päättänyt olla mykkä siihen asti, että pääsee lentäjäkouluun ja vaimon veli Frank (Steve Carrell) on yrittänyt itsemurhaa eri käänteiden jälkeen. Vaarilla (Alan Arkin) on identiteettikriisi ja on alkanut elämään uudestaan menetettyä nuoruuttaan. Yhtälössä on vielä yksi kohtalaisen tasapainoinen olento ja se on tällä kertaa pikkuvanha kuusivuotias Olive (Abigail Breslin), joka on voittanut kaupunkinsa kauneuskilpailun ja pääsee osavaltion kilpailuun finaaliin. Matkalla sitten kaikki on hassua ja vähemmän hassua.

Kuvaus tottelee steady-camia, käsivaraa, luonnonvaloja, kuten suurin osa tämän tyylilajin kuvauksista. Olen myös huomannut, että usein tämän lajin elokuvissa on joko keltainen tai vihreä DVD-paketti. Ohjaus on loistotyötä ja mietinkin, että elokuvan jaksottamisessa musiikkivideoiden parissa paljon työskennelleet saattavat olla jopa taitavampia kuin perinteinen pitkiä elokuvia ohjannut Metusalem. Hyvä esimerkki on David Fincher. Parasta elokuvassa on kuitenkin käsikirjoitus, joka on Michael Arndtin käsialaa. Kuten kaikki hyvät käsikirjoitukset muutenkin, myös tämä oli laakista osuma Oscareissa. Henkilöhahmot ovat niin riemastuttavia, että elokuvan jälkeen niitä jäi ikävä. Ajatuksella kirjoitettu.

Elokuvan vahvimpia puolia on myös näyttely. Alan Arkin sai ansaitusti Oscarin sivuosastaan ja Olivea myöten kaikki tekivät hyvää työtä. Elokuvan tekoaikoihin käsittääkseni kukaan ei ollut mitenkään erityisesti parasta a-ryhmää Hollywoodissa. Greg Kinnear ja Alan Arkin ovat yleensä olleet sellaisia perinteisiä sivuosanäyttelijöitä, mutta varsinaista pääosan kovaa luuta elokuvan tekoaikaan tässä ei ollut. Steve Carrellista tuli myöhemmin sellainen ja Paul Dano teki samoihin aikoihin mahtavan roolin There Will Be Bloodissa.

Komediaksi tämä oli yllättävän musta aina kiroilevaa vaaria myöten. Kuolemaa käsiteltiin myös melko samalla linjalla. Älyttömiä naurunremakoita en saanut, mutta hyvinkin monta sopivaa sellaista ja se riitti siihen, että hyvillä mielin otin lätyn ulos soittimesta. Elokuvaevääksi söin itse kurkkusämpylöitä ja ne osoittautuivat oivaksi evääksi mustaherukkamehun kera. Elokuva on jälleen parhaimmillaan kotisohvalla, ehkä vuokrattuna.

Kenelle: Kenelle vain. Kiroilu ei ehkä sovi perheen pienimmille.
Miksi: Elokuvan jälkeen huonoinkin päivä tuntuu onnistuneelta.

Kauneuskilpailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kopion tyylini Carrot Topilta"

Sideways

Olen ajoittain todella huono katsomaan Oscar-ehdokkaana olleita elokuvia. Tuttuakin tutummasta Anttilan alelaarista osui kouraan kuutisen vuotta vanha Sideways, joka sai ehdokkuuksia viisi ja arvonnasta osui yksi kohdallekin (paras sovellettu käsikirjoitus). Lisäksi aihe sivuaa omaa ammattia, koska elokuva pyörii vahvasti viinin ympärillä.

Twilightin Edwardiakin (en vaivaudu edes linkittämään) syvemmällä kaapissa elävät kaverukset Miles (Paul Giamatti) ja Jack (Thomas Haden Church) lähtevät viiniretkelle Kalifornian aurinkoon. Siinä missä Miles on besserwisser rypäleiden osalta, Jack osaa paremmin asiat makuuhuonekaatojen puolella (oletan joukossa olevan miehiäkin) ja elokuvan alusta asti mukaan tarttuu niin viinipulloja kuin hyvin muotoiltuja leidejäkin.

Elokuva kuuluu taas sarjaan arkiromantiikka, joten elokuva on kuvattu studion ulkopuolella ja todennäköisesti gonzomaisesti luonnonvalolla ja todellisissa lavasteissa. Jos taas ei ole, niin hatunnosto autenttimaisuudesta. Hahmot ovat kirjoitettu sopivan virheellisiksi ja kukaan ei ole täydellisen näköinen. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Alexander Payne on tehnyt hyvää työtä, vaikka kyse ei ole mistään elämää suuremmasta elokuvasta, ellei juuri tavallisuus ole elämää suurempaa.

Miksi sen näköinen mies kuin Paul Giamatti voi päästä kovimpaan A-luokkaan, vaikka näyttää kaljuuntuvalta takiaiselta? Siksi, että hän on todella, todella hyvä näyttelijä. Thomas Haden Church onnistuu jälleen kerran ärsyttämään minua, vaikka ei oikeastaan tehnyt elokuvassa mitään väärin. Ehkä siksi, että hän näyttää arjalaisen Ridge Forresterin ja surffaripojan risteytykseltä ja puhuu kuin olisi kertomassa vaimolleen ikäviä uutisia. Elokuvan keskipisteessä on näiden kahden kummallinen ystävyys ja siksi naishahmot jäävät kaikesta romantiikasta huolimatta aavistuksen sivulle. Henkilökemiasta sen verran, että olin noin puoleen väliin elokuvasta aivan varma, että jossain kohtaa tulee se kohtaus, jossa Paul ja Thomas suutelevat. Onneksi ei, sillä elokuva olisi pitänyt katsoa humalassa loppuun.

Elokuva ei kuulu ehdottomiin suosikkeihin ja esimerkiksi viinielokuvana Bottle Shock on parempi. Se on kuitenkin hyvin tehty elokuva ja ennen kaikkea hyvin näytelty elokuva. Jokin ei vain iskenyt niin paljoa, että olisin elokuvan jälkeen erityisemmin ollut banaaneissa. Elokuvalla on kuitenkin yleisönsä ja en ihmettele, että elokuva on myös kriitikkosuosikki. Elokuvaevääksi suosittelen kalifornialaista punaviiniä nautittuna amerikkalaismaisen rennosti vaikkapa juustonaksujen kanssa. Elokuva on parhaimmillaan kotona hämärässä. Hieman kynttilänvaloa, säännöllinen tai satunnainen kumppani kainaloon ja eiköhän illan pitäisi olla onnistunut niin olohuoneen kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kenelle: Viinin trendikuluttajille, jotka ihanasti juovat uuden maailman viiniä.
Miksi: Koska joskus ym. kuntaan kuuluva Vappu Pimiä kertoi, että ranskalaiset eivät osaa tehdä viiniä.

Punkerovinkeroterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Juo vain koko lasi, tänään minä viettelen sinut"

The Imaginarium of Doctor Parnassus

Monty Pythonina uransa aloittanut Terry Gilliam on taituri erityisesti fantasian maailmassa, jossa tehdään ero mielikuvituksen ja rosoisen todellisuuden välille. The Imaginarium of Doctor Parnassus on omintakeinen lisä Gilliamin ansioluetteloon ja samalla myös hatunnosto edesmenneelle Heath Ledgerille.

Tohtori Parnassus (Christopher Plummer) parantaa ihmisen sielua tarjoamalla heille matkaa omaan sieluunsa imaginariumin kautta, jossa he joutuvat tekemään valinnan onnellisuuden ja houkutuksien välillä. Apunaan hänellä on tyttärensä Valentina (Lily Cole), tämän ihailija Anton(Andrew Garfield) ja lyhytkasvuinen Percy (Verne Troyer). Parnassus on kuitenkin lyönyt pitkän elämänsä aikana vetoa Paholaisen, eli tuttavallisemmin Nickin (Tom Waits) kanssa ja tällä kertaa Paholainen on viemässä Parnassuksen tyttären, Valentinan. Paholainen tarjoaa kuitenkin uutta vedonlyöntiä ja apuun saadaan vielä hirttoköydestä pelastettu Tony (Heath Ledger).

Käsikirjoitus on omintakeinen tarina hyvästä, pahasta, valinnoista ja uhrauksista, jotka ovat sijoitettu boheemiin teatterikulkueeseen. Gilliamin kanssa elokuvan on käsikirjoittanut Charles McKeown. Pidin hahmoista paljon ja heihin tutustui hyvin kahden tunnin keston aikana. Elokuvalla on independent-elokuvaksi ollut melkoisen suuri budjetti, vaikka Ledgerin korvanneet Jude Law, Colin Farrel ja Johnny Depp eivät rooleistaan mitään ottaneetkaan. Gilliamin fantasiamaailma on taasen kolmiuloitteinen versio kaksiulotteisella pohjalla Monty Pythonin käsittämättömistä animaatioista ja se toimiikin väreineen melko hyvin. Todellinen maailma on likainen ja rosoinen, fantasiamaailma värikäs ja puhdas, joten kontrasti on selkeä. En tiedä, miksi Antonin ja Valentinan nimet ovat venäläiset, mutta varmasti tässä on jotain yhtymäkohtaa venäläiseen teatteriin. Kuka tietää, en minä ainakaan.

Näyttelytyöstä erityismaininta menee Tom Waitsille, joka esitti paholaista kuin itseään (ehkä näin onkin), eikä muutkaan huonoja olleet. Heath Ledgerin kuoleman jättämät aukot täytettiin sijaisnäyttelijöillä, joiden mukanaolo on kyllä selitettävissä, mutta ilmeisesti olen niin sivistymätön, etten tajua miksi vain Tonyn ulkonäkö muuttui. Olen kuullut ällistyttäviä kehuja Ledgerin roolisuorituksesta, mutta aika peruskauraa se oli, Tonya esitti parhaiten Colin Farrel. Sääli, että elokuvan ratkaisukohdan esitti juuri Farrel eikä Ledger.

Elokuva on malliltaan pienen yleisön indie-elokuva, jolla on kolmen Mannerheim-elokuvan budjetti. Parhaimmillaan kuva on Dominossa, ehkä Kinopalatsin kutossalissa yksin tai kotisohvalla isosta ruudusta. Evääksi suosittelen tölkkipunaviiniä ja juustolajitelmaa.

Kenelle: Jos mielestäsi kaikki erikoinen ja itsenäinen on hämmästyttävää taidetta
Miksi: Aina on raitapaita, jonka voi pukea päälle

Enchantéterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kaikilla miehillä, joilla on visio, on myös punainen läikkä päässään"

Twilight New Moon

Twilight-elokuva tuotiin teinityttöjen makuuhuoneisiin noin vuonna 2008, eli olemassa on myös aika ennen Twilightia. Se oli aikaa, jolloin vampyyrit olivat oikeasti verenimijöitä, eikä teinityttöihin rakastuneita, kimaltelevia emo-poikia. Vampyyri inhimmillisenä olentona ei toki ole uusi valkokankaan saralla, saatikka homoeroottisena hahmona. Anne Ricen kirjan pohjalta tehty, Neil Jordanin ohjaama Veren Vangit vuodelta 1994 oli aikansa mestariteos. Tosin Anne Ricen vampyyri on traaginen hahmo, ei kaapin syvyyksissä elävä Jared Leto-kopio.

Kyllä. Minulla on ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan ja suurimmaksi osaksi siksi, että satuin erehdyksessä katsomaan ensimmäisen osan. Odotukset eivät olleet kovin suuria trilogian keskimmäiseltäkään osalta. Ulkopuolisen paineen takia katsoin elokuvan Twilight -New Moon.

Aikaa on taas kulunut hetki ja Bellan (Kristen Stewart) alahuuli värisee jälleen. Edward (Robert Pattison) on keksinyt tekosyyn lähteä Bellan luota, jotta hänestä ei tarvitsisi tehdä vampyyriä. Paikalle saapuu arjen sankari Jacob (Taylor Lautner), joka osaa moottoripyörien lisäksi korjata tunteita. Luonnollisesti "Jake" on synnynnäinen ihmissusi ja kolmiodraama on valmis. Sivujuonena ykkösosasta tuttu Victoria (Rachelle Lefevre) yrittää kostaa jonkun kuolemaa.

Pidän elokuvan väreistä, varsinkin metsäkuvista. Ne ovat synkkiä, mutta jotenkin mielenkiintoisia. Haluaisin mennä sinne vaikka pystyttämään teltan tai juoksemaan alasti susien kanssa. Kuvauksessa ei ole moitteen varaa, se on looginen, kronologinen ja kohtaukset ovat sopivan pituisia. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, joten jätän Stephenie Meyerin haukkumisen tähän, tosin lisää ehkä myöhemmin. Sen sijaan elokuvan käsikirjoittanut Melissa Rosenberg ja elokuvan ohjannut Chris Weitz voisivat tehdä jotain muuta kuin elokuvakäsikirjoituksia tai ohjata täyspitkiä. Ymmärrän, että elokuvan pääasiallinen kohderyhmä on teini-ikäinen tai nuori aikuinen nainen, mutta voi jumalauta. Ymmärrän paidattoman teini-ikäisen pojan näyttämisen elokuvassa, mutta sen kohtauksen voi järjestää muutenkin kuin:
"Ah, Bella, sinulla on haava päässä, anna kun otan paitani pois"

Lisäksi elokuvan noin kahden tunnin pituudesta noin tunti viisikymmentä käydään kahdenkeskeisiä keskusteluja lähinnä tunteista tavalla, jotka kuuluvat pokkariromantiikkakirjallisuuteen ja pöytälaatikkorunoihin. Loput kymmenen minuuttia ovat ihan onnistuneita taistelukohtauksia. Koko paskakeon päälle laitan vielä viimeisen kikkareen ja kerron, että elokuva oli aivan käsittämättömän ennalta-arvattava.

Näyttelytyö oli teennäistä. Edwardia näytellyt Robert Pattison voi mielestäni trilogian jälkeen etsiä töitä kauniista ja rohkeista ja viljellä jaksosta toiseen sitä samaa ilmettä. Se "voi tätä tuskaa ja kauheutta, olen vampyyri"-ilme. Bellaa näytellyt Kristen Stewart on ulkonäöllisesti rooliin sopiva hahmo. Tosin kolmannen alahuuliväpätyksen jälkeen teki mieli repiä Bellan pää irti väkivaltaisin tavoin. Koska olen kaikkien kaveri ja haluan joskus antaa taputuksen olalle, Pattisonista ja Stewartista huomaa, että he penetroivat (toisiaan) myös vapaa-aikana. Elokuvan ammattitaitoisimman rooli- ja vampyyrisuorituksen teki Michael Sheen vampyyripäällikkö Arona. Toivon näkeväni hänet trilogian kolmannessa osassa repimässä päitä irti.

Tiedän, en ole elokuvan kohderyhmää ja siksi minun ei kuuluisi katsoa näitä. Tiedän, olen ahdasmielinen ja menen valtavirran mukana, koska en ymmärrä Twilightin syvintä olemusta. Tiedän, olen tunnevammainen antiromantikko, joka polttaa ruusut ja kusee kaiken kauniin päälle. Tiedän, emmä tajuu. Kuitenkin minua vaaditaan katsomaan elokuva ja miettimään, mitä olen katsonut. Uskokaa pois, minä olen miettinyt. Mormonitaustainen Meyer vaalii kunnon kristittyjä arvoja ja kertoo niitä tönkön vampyyritarinan kautta nuorille neideille. Himolle ei saa antaa valtaa, ei seksiä ennen siunausta ja sudet kulkevat keskuudessamme lampaiden vaatteissa. Vertauskuvat ovat niin ilmiselvät, että se on jo kornia. Jotain on kuitenkin tehty oikein, koska elokuva ja sen oheistuotteet myyvät jopa Kreiville uskomattomia summia. Elokuva- ja kirjasarja on tuotteena kultakimpale, mutta valitettavasti hyvää elokuvaa se ei siitä tee ja sellaisiahan Kreivi täällä arvostelee.

Elokuvan evääksi suosittelen jotain imelää ja makeaa. Parhaimmillaan elokuva on poistomyynnissä, unohdettuna yhden aikakauden trendinä. Suurimmat taputukset elokuva saa soundtrackistaan.

Kenelle: 14-25 vuotiaalle tytölle, joka kiinnittää tai kiinnitti poikien julisteita seinille.
Miksi: Jacob on suurimmaksi osaksi leffaa ilman paitaa.

Sparkleterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tämä on ihan hyvä sellaisenaan.

Green Zone

Paul Greengrass pysyi suhteellisen tuntemattomana ohjaajana, kunnes 2002 kehitteli elokuvan Bloody Sunday. Tämä avasi tien suuriin studioihin ja syntyi kaksi viimeisintä Bourne-trilogian osaa, jotka ovatkin sarjan parhaat, sillä Greengrass osaa ohjata kerrassaan hengästyttävää toimintaa. Hiljaisena viikonloppuiltana Queen Jane kehoitti minua katsomaan elokuvan Green Zone dekkarina, ei sotaelokuvana jona sen muut arvon kriitikot ovat erheellisesti katsoneet. Aikoina, jolloin jokainen ohjaaja haluaa olla poliittisesti korrekti, sotaa kritisoivia Irak-elokuvia tulee valkokankaalle kuin makkaratehtaasta nakkeja.

Elokuva kertoo Yhdysvaltain Sotilasmestarista, Milleristä (Matt Damon), jonka hommiin kuuluu joukkotuhoaseiden etsintä. Sen sijaan, että hän tekisi työtään, hän käyttää aivojaan ja toteaa, että niitä ei ehkä ole. Soppaan saadaan sekaisin CIA:n agentti Martin Brown (Brendan Gleeson), mulkku pukumies Poundstone (Greg Kinnear) ja luonnollisesti tiedotusvälineidän naissukupuolen edustaja Lawrie Dayne (Amy Ryan).

Jälleen kerran annoin trailerin johdattaa harhaan ja luulin elokuvan olevan jonkinlainen kostotarina, jossa Matt Damon on julistettu ideologiansa takia lainsuojattomaksi ja sotilaskoneisto yksityisarmeijoineen jahtaa Mattia pisin Bagdadin katuja. Väärin. Kyseessä on huippujännäri. Yleensä, kun näen käsikirjoittajana Brian Helgelandin, voin huokaista helpotuksesta sillä tiedossa on laatua. Toki jokaisen uralla on kompastuksia, mutta jännityksen ja trillerin saralla Helgeland on Hollywoodin ykkösnimi. Greengrassin ohjaus on hyvin tunnistettavaa, sillä jännitystä seuraa jatkuva kevyt bassomusiikki (tuttu Bourne-elokuvista) ja nopea leikkaus. Käsivarsikamera on myös Greengrassin elokuvista tuttu käytäntö. Kreivitär valitteli hieman nopeita leikkauksia ja "tärisevää" kuvaa, mutta taas minun mielestäni se oli elokuvan vahvuuksia, jotka kertovat kovasta elämästä ja temmosta Bagdadin sykkeessä.

Matt Damon on juuri sopivan sympaattinen mies esittämään Yhdysvaltain sotilasta, joka kokee vääryyttä valtionsa suunnalta. Hän kokee olevansa oikealla asialla ja kun tietyt esteet tulevat tielle, Matt etsii ainoastaan totuutta ja oikeutusta sodalleen. Brendan Gleeson esittämässä jenkkiä oli jotenkin tönkkö ja aksenttikaan ei osu kohdalleen. Greg Kinnear onnistuu mulkkunsa esittämisesssä, sillä aina välillä tekisi mieli hieman tempaista päin poijua. Toimittaja oli roolina aavistuksen ylimääräisen oloinen ja tulinkin miettineeksi, että varmasti alkuperäisessä kirjaversiossa rooli on isompi.

Minulle on aivan sama kuinka monta Irakista kertovaa sankaritarinaa vuodessa tulee, mutta kun tällaisia äärettömän hyviä jännityselokuvia voidaan luoda siihen ympäristöön, antaa tulla. Jenkkisotapropagandaelokuva? Ei sinne päinkään ja vaikka olisikin niin antaa olla. Amerikka käy jatkuvasti räiskimässä pyssyjä ympäri palloa ja jos siitä tehdään AMERIKKALAISelokuvaa, niin antaa tulla vain. Eihän tämä nyt kuitenkaan ollut We Were Soldiers. Kun unohtaa lisäosien todennäköisen "Support Our Troops"-joutavuudet, niin hyvä leffailta on taattu. Elokuva toimii niin elokuvissa kuin varmasti kotisohvallakin. Jos väsytti ennen elokuvaa, niin elokuvan aikana ei varmasti. Varaa mukaan paljon karkkia, sillä toiminnan edetessä esimerkiksi lakupussi katoaa hyvinkin nopeasti taivaan tuuliin.

Kenelle: Hengästyttävän toiminnan ystävälle
Miksi: Bourne-elokuvat siirtyneet Bagdadiin

Sotakoneistoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kannattaakohan minun heilua Bagdadissa AK-47:n ja shemagh-huivin kanssa?"