Mission Impossible - Ghost Protocol (2011)

Mission Impossible -elokuvasarja on päässyt neljänteen osaan ja ensimmäisestä on kulunut tämän elokuvan valmistumiseen viisitoista vuotta. Neljänteen elokuvaan mennessä numerojärjestyksestä on luovuttu ja nimetty elokuva komeasti Ghost Protocoliksi. Aikaisemmista elokuvista tuttuja hahmoja ei ole muita kuin kolmosesta Benji (Simon Pegg) ja muutaman lauseen moromoro-cameossa kaikissa edellisissä nähty Luther Stickell (Ving Rhames). Tämänkertaisen on ohjannut piirroselokuvia (Rottatouille, Ihmeperhe, Rautajätti) käskyttänyt Brad Bird ja käsikirjoittanut Josh Applebaum & André Nemec, jotka ovat tutumpia tv-sarjoista. Moni on siis ensimmäistä kertaa näytelmäelokuvan puolella.

Juonikuviossa Ethan Hunt (Tom Cruise) istuu pitkää kakkua venäläisessä vankilassa ja kuinka ollakkaan tiimi IMF:n agentteja vapauttaa hänet joukkosellien ikeestä. Todellinen tehtävä on soluttautua Kremliin varastamaan tiedostoja, jotka sisältävät tietoja henkilöstä nimeltä "Cobalt". Kaikki menee kuitenkin päin helvettiä, koko Kreml räjähtää ja erääksi Hendricks -nimiseksi ruotsalaiseksi älyköksi tunnistettu Cobalt pakenee paikalta mukanaan ydinaseen laukaisukoodit. IMF:n olemssaolo kielletään ja Ethan joutuu tiiminsä kanssa pakomatkalle mukanaan CIA:n analyytikko William Brandt (Jeremy Renner).

Elokuva on mahtava. Kuten elokuvia harrastava ystäväni sanoi:"Etenkin kun ei odota mitään". Yleensä kun ehdiään neljänteen osaan, unohdetaan uusiutua. Tällä kertaa tekijätiimin uudelleenkäynnistys on luonut uutta perspektiiviä saagaan. Visuaalisesti elokuva on upea, se on leikattu toimivaksi ja räjähdykset ovat mahtavia. Suurin onnistuminen on kuitenkin käsikirjoituspuolella, jossa on huomattu että vanhoista elokuvista tutut elementit (maskit, hilavitkuttimet, vempeleet) eivät ole välttämättömiä toimivalle Mission Impossible-elokuvalle. Maskia tekevä laite menee rikki, hanskat eivät toimi ja narut voivat jäädä lyhyeksi. Myös erityisen hauska oli Brandtin kysely Huntilta, että mistä hän tiesi, että heitä ampuneet roistot ampuvat houkutinta, eivätkä tajua sitä harhautukseksi. Huumoria on melkoisen paljon ja elokuva ei ole liian vakava. taustatarinat ovat toimivia ja koukut eivät ole liian monimutkaisia, sillä pääpaino on toiminnalla ja niin se kuuluu ollakin.

Pääpahiksena häärää ruotsalaisista Millennium -elokuvista tuttu Michael Nyqvist Kurt Hendricksinä ja hänen oikeana kätenään meidän oma Samuli Edelmann ruotsalaisena torpedona Wiströminä. Liki ainoa asia mikä minua jäi vaivaamaan oli pääpahiksen hahmottomuus. Hendricksin pahuus esitettiin kymmenen sekunnin pätkällä IMF:n videota ja loppuelokuvan hän vain osui paikalle tekemään pahojaan. Mielestäni pääpahiksen kuuluu äryttää sankaria henkilökohtaisella tasolla, mutta esimerkiksi Bond -elokuvista tuttu klassinen protaginisti-antagonisti -asetelma jäi uupumaan lähes kokonaan. En sano, että jokaisessa elokuvassa pitäisi kaapata sankarin sukulainen, mutta jonkinlainen henkilökohtainen kontakti pitäisi olla. Kyynisille tiedoksi, että vaikka Samulista ei näkynyt trailerista kuin ohimo, hän todellakin oli näkyvässä roolissa elokuvassa ja sai miltei enemmän ruutuaikaa kuin itse pääpahis. Muutama vuorosanakin ja hyvin hoidettu homma. Hyvä Samuli! Vielä kun saataisiin Max Von Sydowin kaltainen tähti,  kansallinen itsetuntomme saattaisi kohota ihan uusiin sfääreihin.

Kuten sanottua, elokuva oli aivan mahtava. Ei näillä elokuvilla pystejä voiteta, mutta vedetään salit täyteen. Kun nauraa, nauttii ja välillä vetää vatsanpohjasta, niin eipä kai siinä jää vastaväitteille sijaa. Pienet draamalliset asiat välillä raapivat, mutta kyllä tämä näinkin oli ihan viiden tähden viihdettä. TV-iltojen uusi kestosuosikki.

Mahdollisintehtäväterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"weeeeeeee!"

Oscar Gaala 2012

Viime vuosien tapaan kokosin olohuoneeseen kattauksen kofeiinia ja sokeria eri olomuodoissaan ja linnoittauduin sohvalle katsomaan seitsemän tunnin mittaista Oscar-lähetystä. Ensimmäiset kolme ja puoli tuntia kattaa punaisen maton haastatteluita ja pukuloistoa, jotka Nelonen on päättänyt pilkkoa osiin viemällä kamera välillä studioon kuvaamaan pukukommentointia. Viime vuoden rimanalituksen jälkeen Maria Veitola oli luojan kiitos heitetty tunkiolle seuranaan Mikael Hytönen. Arman Alizadia ei oltu kuitenkaan uskallettu heivata, tosin eihän se viime vuoden pelleily hänen vikansa ollut. Studiokapteeniksi oli valittu Jarkko Valtee ja kommentointitiimissä oli Arman Alizad, muotibloggari Jenni Rotonen ja Anne Kukkohovi. Siirryin läppärin kopeloimiseen kyllästyttyäni Anne Kukkohoviin puolentoista tunnin jälkeen. Kukkohovi korvattiin loppulähetykseen miehellä, jota en tunnistanut. 

Itse asuista sen verran, että jos Jennifer Lopezin asun rintasuojus olisi ollut kolme milliä sivussa, nänni olisi pilkottanut.

Itse Gaalan alkaessa, Nelosen studiotiimi vaihtui kaakattavasta pukulaumasta Jussi Heikelään, Lauri Nurkseen, Mikko Aromahan ja Joonas Saartamoon. Tiimi on tuttu edellisvuosilta, poikkeuksena Paavo Westerbergin korvaaminen Saartamolla, mikä ei ollut ihan paras veto. Viime vuonna tuli vastakkainasettelua sillä, että Nurkse liputti viihteellisen elokuvan puolesta ja Westerberg taiteellisemman. Nyt Nurkse veikkaili varmoja ja Saartamo oli yleisesti ottaen pihalla elokuvista kuin olisi nähnyt pari Transformersia ennen gaalaa. Aromaa oli... Aromaa. Ainakin Nelosen sosiaalisen median kommenteissa huomasi vähän arvostelua Heikelän tökeröön kommentointiin näyttelijöistä, mutta itse näin asian ennemminkin niin, että Heikelä haastoi vieraat perustelemaan kantojaan. En tiedä tietenkään oliko näin vai oliko Heikelä muuten vain aliarvioiva mulkku.

Itse Gaalaan. Tapahtuman juonsi yhdeksännen kerran (ei tietenkään putkeen) Billy Crystal, koska lähetyksen edellinen tuottaja Brett Rattner tokaisi, että harjoitteleminen kuuluu vain homoille ja alkuperäinen juontaja Eddie Murphy päätti luopua pestistä tuottajan erottua. Murphy ja Rattner työskentelivät yhdessä Tower Heist-elokuvassa. Itse gaalassakin tosin tuli roisimpaa huumoria. Alussa nähty koostevideo vuoden elokuvaelämyksistä oli onnistunut, mutta itse Oscar-veisu oli vähän tylsä. Välissä nähtiin muutama sketsi ja Crystal hauskuutti yleisöä muutamalla vitsillä. Crystal oli vähän perusvarma, mutta viime vuoden kaksikon jälkeen Crystal oli tuulahdus vanhempaa Oscar Gaalaa.

Palkinnoissa tuli vain vähän yllätyksiä. Jo ehdokkuudetkin loistivat jälleen täydellä mielikuvituksettomuudella. Vuoden menestyneimpiin kuulunut Drive loisti poissaololllaan pääehdokkuuksista, vaikka saikin ehdokkuuden äänisuunnittelusta. Itse ehdokkuuksista on edelleen hankala tehdä arvioita muuten kuin lukemani perusteella, sillä edelleen suurin osa ehdokkaista ja voittajista on edelleen näkemättä. Noh, pääoscareista pöydän putsannut The Artist tuleekin meikäkankaille vasta perjantaina, kiitos Finnkinon. Moneyballin menestyminen Oscareissa vähän ihmetytti. Onhan se siis ihan hyvä elokuva, mutta paljon parempia urheiluelokuviakin löytyy.

Odotin Hugon menestyvän parhaan elokuvan saralla. Olin aivan varma siitä, vaikka The Artist olikin kerännyt suurimman huomion ennakkoarvioinneissa. Olihan mustavalkoinen mykkäelokuva rohkea veto, mutta tulos jää ainutkertaiseksi poikkeamaksi Oscareiden historiassa. Hugo keräsi eniten kannuja kuvauksista ja on pystinsä ansainnut.

Perusvarmalla linjalla jatkettiin näyttelijäoscareissa. Moni olisi suonut Gary Oldmanille pystin roolistaan George Smileyna elokuvassa Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakoojassa mutta poika meni The Artistissa loistaneelle Jean Dujardinille. Akatemia kunnoittaa kuitnkin enimmäkseen elokuvasuoritusta, ei uraa. Naispystin ylläri meni Meryl Streepille, kansan vaahtoessa sitä Piioissa näytelleelle Viola Davisille. Tämä tuskin oli Davisin viimeinen taistelevan mustan naisen rooli, joten eiköhän menestystä tule kuninkuusgaalassakin. Illan koskettavimman puheen sai aikaan Christopher Plummer, joka vei Oscarin homopapan roolistaan elokuvassa Beginners. Naissivuosan sai odotetusti Octavia Spencer, vaikka koosteiden perusteella henkilökohtaisesti pidin eniten Morsiusneitojen Melissa McCarthyn esityksestä tukevana sekoilijana. Tukevat sekoilijat ovat aina hauskoja.

Tällä kertaa Oscar Gaala oli omistettu itse elokuvan lisäksi siitä nauttimiselle. Cirque du Soleilin upea esitys ja kollaasit kertoivat elokuvan taiasta, jota täydensivät tunteikkaat puheet ja ehdokkaana olleet elokuvat The Artist ja Hugo, jotka molemmat olivat kunnianosoitus elokuvan alkuajoille. Välissä muisteltiin vuoden aikana keskuudestamme poistuneita, mikä luojan kiitos ei tarkoittanut kolmen minuutin Whitney Houston-montaasia, vaan säestettyä kollaasia kaikista keskuudestamme poistuneista. Elokuvamaailmassa varmasti Sidney Lumet'n poistuminen oli yksi suurimmista suruista viime vuonna. Gaalassa oli kuitenkin taikaa ja tärkein viesti oli se, että maailma on parempi paikka, kun siinä on vähän elokuvaa.

Gaalaterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Presidenttielokuvat

Vaalien kiihtyessä kohti loppusuoraa, Kreivi listaa katsomisen tai välttämisen arvoisia elokuvia, joissa pääsääntöisesti Yhdysvaltain Presidentillä on näkyvä rooli.

Independence Day (1996)

Uhka taivaalta-elokuvatyypin aatelia, jossa eräänä kauniina päivänä taivaalta saapuu tuntemattomia vieraita pahoine aikeineen. Elokuvan keskiössä on hävittäjälentäjä Steve Hiller (Will Smith), tiedemies David Levinson ja tietenkin kaiken kokenut Yhdysvaltain Presidentti Thomas J.Withmore (Bill Pullman). Elokuva etenee siihen pisteeseen, jossa nämä kaikki kolme onnistuvat omilla osa-alueillaan täydellisesti ja kermana kakun päällä Presidentti väläyttelee sotasankarin taitojaan hävittäjälentokoneen puikoissa. Monista mahtipontisista elokuvistaan tutun Roland Emmerichin ehkä onnistunein elokuva.

Dave (1993)

Yhdysvaltain Presidentti on joutunut katatooniseen tilaan ja hänen tilalleen hankitaan tavallinen pulliainen, joka on melkein kuin oikean presidentin kaksoisolento. Oikea pressa on vieraantunut vaimostaan ja jäljitelmä taasen sitten lämmittelee ykkösnaista minkä sitten presidenttitouhuiltaan ehtii. Romanttisten komedioiden epäuskottavimmasta päästä oleva täysin turha elokuva oikeastaan ansaitsisi unohduksen, mutta välttämisen takia elokuva kannattaa mainita nimeltä.

Frost/Nixon (2008)

Poliittinen draamaelokuva vuoden 1977 tositapahtumista kuvaa TV-väittelyä Richard Nixonin (Frank Lagnella) ja juontaja David Frostin (Michael Sheen) välillä.  Nixon astuu TV-kameroiden eteen puhdistaakseen mainettaan Watergate-skandaalin jälkeen ja haastatteluiden päätteeksi Nixon paljastaa osallisuutensa skandaaleihin. Elokuva sai Oscar-ehdokkuuden viidessä kategoriassa ja elokuvan tason takaa kohtalaisen Oscar-luotettava Ron Howard. 

Amerikan Presidentti (1995)

Virheellisesti suomennettu elokuva (Amerikka on manner, ei maa) on aivan ihana tarina siitä kun leskeksi jäänyt Amerikan Yhdysvaltojen Presidentti Andrew Shepherd (Michael Douglas) valmistelee suurta lakialoitettaan aselaista ja matkalla tapaa sellaisen aaaaivan tavallisen lobbajaatyttelin. Siis sellainen hassunhauska ja vähän höpsö viherpiipertäjä. Yhtäkkiä Presidentillä on likkakaveri ja koko maailma kohisee. Elokuva on malliesimerkki naivista elokuvasta, joka lähinnä herättelee katsojan toiveista vetää välitirsat.

Air Force One (1997)

Kazakstanilainen separatisti-terroristi-paha ihminen Ivan Korshunov (Gary Oldman) kaappaa onnistuneesti Yhdysvaltain Presidentin (Harrison Ford) ykköskoneen ja kiristää panttivankien avulla Yhdysvaltain hallintoa vapauttamaan Kazakstanilainen vangittu diktaattori. Lentokoneesta ammutaan Presidentillinen pakokapseli, mutta vastuuntuntoinen maailman ykkösmies jääkin koneeseen vapauttamaan vähän kavereita. Katsoja tietenkin ajattelee, että mitä vittua, kuka tässä nyt huijaa ketä? Mutta kaikkien yllätykseksi selviää, että Yhdysvaltain Presidentti on 90-luvun muodin mukaan entinen ERIKOISJOUKKOJEN jäsen! Täysin käsittämättömästä juonestaan huolimatta Wolfgang "uuysikuus" Petersen on ohjannut kelpo toimintaelokuvan.

Muita hyviä Presidentillisiä elokuvia:

JFK - Avoin tapaus (1991)

Tulilinjalla (1993)

Päävärit (1998)

Rajaton Valta (1997)

W. (2008)

Oscar Gaala 2012

Ensimmäisen kvartaalin kohokohtiin Kreivillä kuuluu perinteisesi formulakauden avauksen lisäksi Oscar Gaala ja siihen liittyvät veikkaukset. En tässä kirjoituksessa kuitenkaan vaivaudu veikkaamaan, kuka Oscarin saa missäkin kategoriassa, vaan lähinnä keskityn kiukuttelemaan elokuvatarjonnan etanavauhdista koska en ole jumalauta nähnyt puoliakaan Oscareista kilpailevista elokuvista.

Oscar-veikkauksen olennaisin osa on se, että yleensä on nähnyt elokuvan jota voi veikata suosikikseen. Paras elokuva -kategoriasta Martin Scorsesen Hugo tulee kotimaisiin teattereihin reilusti gaalan jälkeen huhtikuussa. Aikataulunsa järjestänyt katsoja ehtii juuri ja juuri katsomaan Sotahevosen ja Extremely Loud and Incredibly Closen ennen sunnuntain lähetystä. Muista kategorioista The Warriorin ja A Better Lifen tulosta ei ole tietoakaan, vaikka molemmat ovat aikaa sitten jo olleet rapakon takana elokuvateattereissa. Olen lukenut Internetsistä, että kummatkin ovat vielä helvetin hyviä elokuvia. Edellisvuoden The Black Swanin veroinen moka on Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja -elokuvan totaalinen ohitus. Filmi oli kansainvälisessä ensi-illassa alkutalvesta 2011 ja Suomessa elokuva saavuttaa kankaan tämän vuoden maaliskuussa. Gaalassa elokuva on huomioitu kolmella ehdokkuudella.

Ei tämä nyt niin pieni maa ole, että tarjonnan pitää olla kapea kuin 80-luvulla, kun ylipäätään filmikelan saaminen Suomeen asti taisi olla pienimuotoinen ihme. Teatterin ovat täynnä In Timen kaltaista sontaa ja kyllä Oscar-elokuvan haistaminen maahantuontia varten on Finnkinon tasoiselle yritykselle melkeinpä olemassaolon ehto. Jos minä haistan nämä kotisohvalta, niin miksei kotimainen miljoonabisnes sitten? Pelkäättekö, että rahavana ei seuraa Oscar-elokuvia? Ei kai seuraakaan, kun puolet potentiaalisista katsojista hätäpäissään lataavat elokuvan vertaisverkosta kun kyllästyvät odottamaan.

Kiitosterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

In Time (2011)

Andrew Niccolin työhistoriaan kuuluu mielenkiintoisia ja hyviä elokuvia. Mies on ohjannut arvostetun tiede-elokuva Gattacan ja kuuden vuoden takaisen asekauppatrilleri Lord of Warin. Niccol on lisäksi käsikirjoittanut hyvänä elokuvana pidetyn Truman Shown. Tällä kertaa katselmuksessa ollutta In Timea varjosti plagiointiriita, jossa Harlan Ellison väitti että elokuvan pohjana on hänen novellinsa "Repent, Harlequin!" Said the Ticktockman. Riita ratkaistiin sillä, että Ellisonin nimi lisättiin krediitteihin.

Niccolin elokuva In Time edustaa Gattacan kanssa palloilusarjaa, jossa maailma on jälleen kerran muuttunut totalitaarisempaan suuntaan ja raha on muuttunut ajaksi. Selittämättömästä syystä jokainen maapallon asukki elää 25-vuotiaaksi ja vuoden siihen päälle. Loppuaika on ansaittava olemalla yhteiskunnalle hyödyllinen. Justin "N'Sync" Timberlaken esittämä gettojyrä Will Salas on perusduunari, joka tykkää keikistelevästi pukeutuvasta äidistään, jota esittää Olivia Wilde (House -sarjasta tuttu "13"). Will pelastaa itsetuhoisen aikarikkaan varmalta kuolemalta ja saa lahjaksi tämän käyttämättä jääneet rapiat päälle sata vuotta. Pian tapauksen jälkeen aikayhteiskunta luo pikainflaation ja äippä kuoleekin bussireissun hinnannousun takia. Will lupaa olla tuhlaamatta saamaansa aikaa ja seuraavaksi mies nähdäänkin mittatilauspuvussa ajamassa vintage-autoa ja pelaamassa pokeripöydässä. Ja kautta rantain yrittää kostaa maminsa kuoleman.

Elokuva voisi perusajatukseltaan ihan toimivakin, koska perusajatukselta minäkin superpäivänä viitsin kuusi euroa elokuvaan sijoittaa, mutta idealle tehty käsikirjoitus ja sen toteutus on luokaton. Elokuvasta puuttuu punainen lanka ja se poukkoilee juonikuviosta toiseen saamatta tarttumapintaa kunnolla oikein mihinkään. Ensin elokuva on jonkinlainen kostotarina, jonka jälkeen se on panttivankitrilleri ja jonka jälkeen se on jonkinlainen pop-tyylinen Bonnie & Clyde -pastissi. Loppuratkaisu ei jätä katsojalle juurikaan mitään käteen ja sen suuri yhteiskunnallinen sanoma yrittää olla heikko vastalause kapitalismille. Vakavaan tulevaisuuskuvaukseen harvemmin sopivat sitcom-tyylinen loanheitto ja tässäkin elokuvassa jokainen nokkeluus tuntuu väkinäiseltä. Draamalliset ratkaisut elokuvassa saavat pään kipeäksi. Kyynelkanavien avaukseksi tarkoitettu kohtaus, jossa äippä kuolee Salaksen syliin sai minut tuntemaan voimakkaita tuntoja poistua teatterisalista oksentamaan ja pyytämään rahat takaisin. Mutta ei. Tuska jatkui vielä yli 1,5 tuntia, jona aikana yleisö vielä todistamaan tavallaan uusintana oksetusta aiheuttaneen kohtauksen.

Justin Timberlaken poikamainen charmi ei toimi valkokankaalla. Näyttelijänlahjoista minulla ei oikein ole antaa mielipidettä, koska ainoa kosketukseni Justinin taitoihin on joku MTV:llä nähty musiikkivideo vuonna 2002, kun makasin krapulassa sohvalla enkä jaksanut kääntää kanavaa. Sylvia Weisia olisi voinut esittää vaikkapa eroottinen nukke, mutta tällä kertaa nätin kasvon roolia esitti Amanda Seyfried. Elokuvan toinen antagonisti, aikavartija (vai mikä olikaan) Raymon Leonin esittäjä Cillian Murphy voisi valita vähän paremmin mihin rooleihin tunkee nokkansa.

Teen harvemmin elokuviin mennessäni tämänkaltaisia harha-askelia. Pitkälti valitsin elokuvan sopivan ajankohdan ja Episodin arvostelun perusteella. Pidin Gattacasta, mutta myös samaan kastiin menevästä Cubicista, jossa ihmiskuntaa hallitaan kontrolloimalla tunteita. Penkistä kuitenkin noustessani totesin, että "Tällaista paskaa en ole vielä koskaan elokuvateatterissa nähnyt". Tämä tapaus harmitti erityisesti siksi, että jouduin sijoittamaan siihen kuusi euroa. Käytännössä katsoin elokuvan loppuun siksi, että siinä voisi olla toivon pilkahduskin siitä ajatuksesta, miksi elokuva on teatterilevityksessä. Ei, sellaista ei ollut. Elokuva ei olisi ansainnut edes videolevitystä, vaan se olisi ansainnut kertaluontoisen esityksen AVAn varhaisaamussa. Mielellään sähkökatkoksen kera.

Tulevaisuudenvisioterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

PS. Kertokaa mulle, miksi ihmiskunta, joka on arvion mukaan parisataa vuotta meitä edellä, ajaa jollain 80-luvun rotiskoilla, joihin on asennettu tummennetut lasit ja kromigrillit?

Jouluelokuvat

Joulun alla Kreivikin on vuosien varrella virittäytynyt tunnelmiin katsomalla jouluelokuvia. Viime vuonna katsojia ihastutti valloittava joulutrilleri Rare Exports, joka perustui Jalmari Helanderin lyhytelokuvien sarjaan. Elokuva antoi elokuvateatteriversion jälkeen odottaa vuoden ja on nyt saapumassa pukinkontteihin levymuodossa. Näin ne markkinavoimat toimivat. Kuitenkin tässä on lueteltu Kreivin valitsemia hyviä ja vähemmän hyviä jouluelokuvia:

Haamujen kosto (1988)

Elokuvan suomennos on elokuvahistorian huonoin, sillä se ei kerro elokuvasta saatikka edes sen juonesta mitään. Elokuvassa on toki haamuja, mutta eivät ne mitään kosta. Elokuva kuitenkin perustuu Charles Dickensin novelliin Saiturin Joulu. Elokuassa kasarisaituri tapaa kolme haamua; menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Haamut näyttävät Bill Murrayn esittämälle tv-pomo Frank Crossille, millaista hänen elämänsä on ja toivovat muutosta. Elokuva on kaikin puolin mainio 80-luvun komedia, jossa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Paha Pukki (2003)

Billy Bob Thornton esittää Williä ja Tony Cox hänen pikku jouluapulaistaan mainiossa joulukomediassa, jossa kaksikko ryöstää tavarataloja. Elokuvassa on mainioita elementtejä, joista yksi on ehdottomasti itse Thornton elämään kyllästyneenä sikana, jolle tulee valonpilkahdus elämään lapsen ja naisen myötä.

Family Man - Perhe on paras (2000)

Se, että seuraavassa kappaleessa aion kehua tätä, on jopa minulta outoa sillä normaalisti romanttiset komediat - varsinkin jouluiset sellaiset - oksettavat Kreiviä. Tämä kuitenkin yllätti hyvällä tarinallaan ja Nicolas Cage onnistui olemaan sopivalla tavalla ärsyttävä, kun normaalisti Nic on ihan helvetin ärsyttävä. Elokuva kertoo kivenkovasta sinkkuna elävästä työnarkomaanibisnesmiehestä, jolla on sydäntä laittaa alaisensa jouluaattonakin töihin. Hän tapaa kuitenkin Don Cheadlen esittämän "keijun", joka näyttää miehelle miltä hänen elämänsä näyttää, jos hän olisi valinnut toisin. Uudessa todellisuudessa mies palaakin yhteen Tea Leonin esittämän nuoruudenheilan kanssa ja he ovat perustaneet lähiöunelman omakotitaloineen, kaikkineen. Nicolas Cage on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa hän valitsee mittatilauspukua supermarketissa.

Elokuvassa on samoja elementtejä kuin aikaisemmin mainitussa Haamujen Kostossa ja Frank Capran Ihmeellinen on elämä- -elokuvassa, jossa näytetään itsemurhaa hautovalle miehelle, miten maailma makaisi, jos hän ei olisi siinä mukana. Tässäkin elokuvassa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Painajainen ennen joulua (1993)

Elokuva on päässyt parissa kymmenessä vuodessa kiistattomaan kulttiasemaan ja on oikeastaan ollut sitä jo vuosia. Elokuva on stop motion-tekniikalla kuvattu elokuva kurpitsapäisestä Jack Skellingtonista, joka asuu Halloween-kylässä ja josta joka vuosi asukkaat lähtevät pelottelemaan ihmisten keskuuteen. Jack kuitenkin kävelyllään metsässä eksyy Joulukylään, jossa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Palatessaan kotiin Jack yrittää järjestää joulua myös Halloween-kylässä ja matkassa on mutkia.

Isäni on turbomies (1996)

Isäni on turbomies on vähän kuin kertoisi lapselle sodasta. Se ei ole kivaa, se on rumaa, mutta se on kerrottava jotta siltä osattaisiin välttyä vastaisuudessa. Elokuvassa huonosti isyytensä hoitanut Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) päättää hankkia lapselleen päivää ennen joulua JUURI sen lelun, minkä poika on aina halunnut. Mutkia matkaan tuo postimies, joka myös haluaa lelun ja naapurin yksinhuoltaja, joka vikittelee Howardin eukkoa.

Elokuva on huonoudessaan sitä magnituudia, että se saa minut jo ajatuksesta hieromaan saippuaa silmiin ja etsimään keltaisista sivuista mentalistia, joka pyyhkisi pahan muiston pois. Elokuva on ohjattu kuin Hesburgerin mainokset ja käsikirjoitettu kuin alehyllyn lastenkirja. Viimeistään siinä kohtaa, kun Arnold vetäisee turbomiesasun päälleen, katsoja haluaa porata itseään päähän.

Muita mainitsemisen arvoisia jouluelokuvia:

Die Hard 1 (1988) & 2 (1990)

Riiviöt (1984)

Ihmeellinen on elämä (1946)

TS: Turku päätymässä Hollywood-filmin kuvauspaikaksi

Turun Sanomat julkaisi 2.12. mielenkiintoisen uutisen siitä, että Turussa mahdollisesti kuvattaisiin Hollywood-elokuvaa Pure Life. Tarkempi tekstin analyysi paljastaa, että kyseessä ei suinkaan ole nk. Hollywood-tuotanto, vaan independent-elokuva, jossa ei siis ole suuria länsirannikon tuotantoyhtiöitä tai televisioyhtiöitä mukana. Tuottajina häärää parhaiten roolittajana tunnettu Valerie McCaffrey ja ilmeisesti Turkua kuvauspaikaksi puhunut Emilia Leppilampi.

Ohjaaja Van Fischer on suhteellisen tuntematon niin Kreiville kuin varmasti muillekin elokuvateollisuuden ystäville, vaikka onkin päässyt ohjaamaan Jeremy Renneriä elokuvassa Neo Ned (2005), joka tosin oli ennen tämän superläpimurtoa elokuvassa Hurt Locker (2008).

Internet Movie Database ei kerro elokuvasta vielä mitään ja sitä ei löydy edes ohjaajan sivuilta, saatikka tuottajien. Lehtiartikkeli tosin tietää kertoa, että pääosia esittävät Vera Farmiga ja Elle Fanning. Farmiga on jo pitkän linjan elokuvanäyttelijä, jonka ensiaskeleet isoille kankaille otettiin elokuvassa 15 minuuttia (2001) Edward Burnsin vastanäyttelijänä, jossa hän esitti itäeurooppalaista maahanmuuttajaa/murhatodistajaa. Lopullinen läpimurto tuli kuitenkin psykiatrin roolissa elokuvassa The Departed (2006), jossa petikumppanin roolia toimitti Leonardo DiCaprio. Nyttemmin Farmiga on jo tottunut isoihin rooleihin elokuvissa Up In The Air (2009) ja Source Code (2011). Elle Fanning taasen on luonut roolia isosiskonsa Dakota Fanningin varjossa, joka alkaa olemaan elokuvakaupungissa iso nimi. Elle Fanning on onnistunut pysymään valkokankaalla koko kasvukautensa ajan aloittaen jo hädintuskin puheiässä elokuvassa I Am Sam (2001). Elle Fanning on nähty myös elokuvissa Babel (2006), Déjá vu (2006), kulttiminisarja Lost Room (2006), Somewhere (2010) ja viimeisimpänä isona roolina J.J. Abramsin Super 8 (2011).

Turku esittäisi elokuvassa Newfoundlandia, joten todennäköisesti Turkuun ollaan päädytty tuotannollisista syistä, sillä viime vuosinahan Turku on antanut tilojaan studiokäyttöön ilmaiseksi. Newfoundland on Kanadan rannikolla sijaitseva suuri saari ja Wikipedia tietää kertoa, että se on maailman 15. suurin. Ulkonäöltään Newfoundland tosiaan etäisesti muistuttaa kotimaista länsirannikkoa ja täältä löytyykin varmasti jokin hökkeli esittämään syrjäistä kalastajakylää. Toivotaan, että kaupunki päätyy kuvauspaikaksi ja pääsemme kyselemään tähdiltä, mitä he ajattelevat Suomesta ja että onko Turussa kiva saaristo ja eikö olekin kiva jokiranta.