The Men Who Stare At Goats

Tuottajana ja näyttelijänä enemmän tunnettu Grant Heslov on aikaisemmin ohjannut hädin tuskin levitykseen päässeitä elokuvia. Tällä kertaa hän on vakuuttanut isokenkäiset tuottajat (osin myös itsensä) ja ohjannut viihdyttävän rallin kansainväliseen teatterilevitykseen. Miehet Jotka Tuijottavat Vuohia sai Suomessa ensi-iltansa helmikuussa, mutta Yhdysvalloissa jo esimerkiksi syyskuussa 2009.

Elokuvan tarina on kerrassaan eriskummallinen, mutta jo alkutekstit kertovat yleisön vielä hämmästyvän kuinka paljon elokuvasta on totta. Toimittaja Bob Wilton (Ewan McGregor) eroaa vaimostaan ja menee purkamaan suruaan tietenkin Irakiin, mutta ennen kuin ylittää rajaa, hän tutustuu eriskummalliseen mieheen, Lyn Cassadyyn (George Clooney), jonka nimi soittaa kelloja menneisyydestä. Yhdessä he aloittavat taipaleen kohti kukkia, mehiläisiä ja armeijan rahoittamaa New Age -liikettä.

On tosiaan hämmästyttävää, kuinka paljon elokuvasta on totta, vaikka se onkin fiktiivinen tarina. Taustalla on Yhdysvaltain armeijan rahoittama New Age -liike, First Earth Battalion, jolla yritettiin voittaa vihollisen sydämet ennen kuin heidät valloitetaan tappamatta. Elokuva on malliltaan satiiri ja käsikirjoitus onnistunut kaikin puolin. Olisi hyvin voinut olla vaikka Coenin veljesten tarina outoine roolihahmoineen. Sellainen mukava veijari-kaveri-sitoutumistarina, jonka taustalla piilee armeijan halu saada sotilailleen psyykkisiä voimia.

Ilmeisesti Grant Heslov on pitkällä tuottaja-näyttelijäurallaan luonut mittavan suhdeverkoston, jolla saadaan muitta mutkitta rooleihin sellaisia nimiä kuin Ewan McGregor, George Clooney, Jeff Bridges ja Kevin Spacey. Muuten moinen roolitus tuskin olisi onnistunut. Jokainen tekee tasonsa mukaista työtä ja Clooneykin antaa ymmärtää, että hänestä on muuhunkin kuin esittämään Danny Oceania. Tuli roolista hieman mieleen taannoinen O Brother, Where Art Thou? Hillitön filmi sekin.

Kummallisuudessaan elokuva on loistava tuotos ja on erityisesti mies-elokuva, mahtoikohan varsinaisessa puheroolissa olla yhtään naista? Hiekkapimppafeministit, puhukaa. Elokuva antaisi itsestään parhaat puolet joko elokuvateatterissa tai kotona lauantai-iltana kaveriporukassa. Naiset loistavat elokuvasta poissaolollaan, mutta ei tarkoita sitä etteikö naiset voisi George Cl... elokuvaa katsella. New Age -teemalla kun mennään, suosittelen evääksi elokuvaa varten Okan mixiä Kauppahallista (vaihtakaa pussia tosin, se rapisee mahdottoman paljon) ja Sipuli-kojusta joku mango-porkkana-herne-maissi-paprika -juoma.

Kenelle: Puunhalaajahipeille, jotka eivät ota itseään vakavasti
Miksi: Osoittaa, että United States Of America ei välttämättä ihan aina yritäkään tappaa vihollistaan ja osoittaen samalla, kuinka sekopäisestä laitoksesta on kysymys

Woodstockterveisin,
Kurjenmäen Kreivi
George Clooney tienaamassa opiskelurahojaan käänteentekevässä vuohiseksifilmissä, Miehiä, jotka astuivat vuohia (1977)

Elämyksistä elokuvateatterissa

Kreivi toisinaan nauttii elokuvateatterielämyksistä ja maksaa satunnaisesti niistä ihan mielellään sen noin kymmenen euroa. Hintaan kuuluu luonnollisesti määrätty määrä hälinää, kuten yhteisnaurut, yksittäisen nuorikon pieni kiljahdus tai karkkipussin rapina. Joku välillä jopa yskäisee. Kun taakse istuu noin neljä kappaletta teini-ikäistä lukiolaispoikaa, voi vetää sen kymmenen euroa yhtä hyvin vesiklosetista suoraan alas.

Tämä on avoin kirje teille, te isin pikku kakkakikkareet:

Ymmärrän mitä parhaimmin tilanteen jossa neljä itsestään ja seksuaalisuudestaan epävarmaa Svea-pipoista nilviäisenpoikaa saapuu elokuvateatteriin. Viereistä poikaystävää viihdytettävä kaikin mahdollisin tavoin. Yksi niistä on jokaisen kohtauksen ylimääräinen kommentointi, joka on vain ja ainoastaan kertojan omasta mielestä hauska. Tilanteen irvokkuutta lisää se, että kivekset eivät ole aivan vielä laskeutuneet, joten one-liner on viattomalle sivulliselle yhtä miellyttävä kuin kalloporaus ilman anestesiaa.

Entisenä murrosikäisenä Kreivi tietää, että puberteetin kynnyksellä jalkahien eritys voi olla hyvinkin voimakasta. Siksi olisi erityisen tärkeää, että nämä integroidut wunderbaumit pidettäisiin ainakin Kreivin seuralaisen selkänojalta pois. Onneksi osasitte olla aloillanne Kreivin äärimmäisen tiukan tuijotuksen jälkeen tarvittavat kaksikymmentä minuuttia, jotta juoni vei mukanaan. Valitettavasti Kreivin seuralainen ei päässyt jakamaan tätä luksusta joten siksi tämä kiitoskirje.

Koska en päässyt jakamaan kenttäoikeutta paikanpäällä, joka tässä tapauksessa olisi ollut väkivaltainen defenestraatio, täten toivon, että näin taloustaantuman jälkilöylyissä vanhempanne tekevät henkilökohtaisen konkurssin ja ajan myötä opitte tuntemaan rahan arvon. Siihen asti toivon teidän käyttävän Makuunin, FilmTownin tai UVD:n palveluita.

Haistakaatekinpaskaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Suljettu Saari

Rollarisekoilunsa jälkeen Martin Scorsese on palannut varsinaisen leipätyönsä ääreen ohjaamaan elokuvaa, jossa on Leonardo DiCaprio, eli D-Cap ja pari muuta kamua. Viimeisin iso juttu Scorsesen uralla oli Oscar-palkinto ohjauksesta elokuvassa The Departed. Sitä ennen hän oli saavuttanut noin seitsemän ehdokkuutta pääsemättä pitämään kiitospuheita. Scorsese itse muistaakseni totesi gaalassa, että heti kun hän ohjaa genre-elokuvan, ehdokkuuksia satelee ja täyspotteja osuu. Tällä kertaa Scorsese on lähtenyt synkistelemään oikein olan takaa ja tuloksena saatiin Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu Saari.

Elokuvan keskiössä on aikaisemmin mainittu Leo D-Cap, aina jostain syystä pulskalta näyttävä Mark Ruffalo ja itse saari natsiviitteineen. Leon esittämä Teddy saapuu Shutterin saarelle partnerinsa Chuckin (Ruffalo) kanssa selvittämään jonkun mielisairaalasta kadonneen akan (Emily Mortimer) tapausta. Kumpikin kaverus epäilee kaikessa olevan koira haudattuna. Mysteeri on pelin nimi, vaikka ihan oikeasti luulin trailerin perusteella kyseessä olevan lajike nimeltä kauhu.

Olen varmaan kertonut puolelle valtakuntaa, että menen katsomaan Scorsesen kauhuelokuvaa, vaikka meninkin katsomaan psykologisen trillerin alakategoriaa psykologinen mysteeri. Kun odottelee tunnin verran mörköjä niitä saamatta, voi keskittyä itse juoneen, josta tulee mieleen:"Ei se paska ollut, mutta..." tai "Ei ollenkaan huono, mutta...". Loppuratkaisusta annetaan elokuvan mittaan sen verran vinkkejä, että jopa takanani istuneet teini-ikäiset, ruuvipenkkikidutusta kaivanneet Svea-pipopäät tajusivat mistä on kysymys.

Heti ensimmäisestä kuvasta huomaa, että Scorsese on yrittänyt kuvata film noiria niin keskittyneesti, että on unohtanut oman erityislahjansa, eli rytmin. Kohtaukset tuntuvat ainaliian pitkiltä tai liian lyhyiltä. Välillä taas haetaan dramatiikkaa kohtauksista, joissa niitä ei tarvita. Yritetään ilmeisesti luoda illuusiota siitä, että kaikissa ja kaikessa on jotain epäilyttävää. Scorsese on tässä jotenkin niin vieraalla maaperällä, että harjaantuneempaa katsojaa oikein vituttaa. Mutta ne kuvat. Voi että ne kuvat. Voisin mainita tässä noin kuusikymmentä kohtausta, jotka voisin ottaa valokuvana seinälleni. Saari on kuvattu mielettömän hyvin ja varsinkin kuvat, joissa aallot lyö lohduttomasti kalliota vasten, voisin tuijottaa tuntikaupalla. Tuli mieleen tuo kotoinen Kurjenmäen saaristo synkkänä syysiltana.

Elokuvan parasta antia on Leonardo Dicaprion näyttelytyö murenemispisteessä olevana etsivänä. Muut antavat itsestään juuri sen perusnaaman, mitä heiltä odotetaankin. Ruffalo oli roolissaan jotenkin niin film noir, että olisin sujauttanut hänet Saturday Night Liven Chinatownin maisemiin vaikka heti, Max Von Sydowin pukeminen natsilääkäriksi oli ratkaisuna jotenkin naiivi ja Ben Kingsley laitoksen pääkallonkutistajana oli liian perusvarma onnistuminen. Isot hatunnostot Leon ohella saa lähinnä b-elokuvista ja teinisarjoista tuttu Michelle Williams (Dolores)

Olkaa huoleti, pidin kyllä elokuvasta ja se oli kaikessa yllätyksettömyydessään jopa ihan onnistunut. Mutta jos elokuviin tullessa odottaa ensinnäkin trailerin perusteella kauhuelokuvaa ja toisekseen Scorsesen tyylikästä mestarityötä ja saakin käteensä keskinkertaisen psykologisen trillerin hutiloidulla ohjauksella, niin saatan jopa sanoa olleeni pettynyt. Suoraan elokuvista tullessani en oikein osannut sanoa elokuvasta mitään, mutta vuorokausi jälkeen hienoinen pettymys raapii klyyvaria. Scorsese yrittää tässä niin paljon maksimoida ahdistusta ja tuskaa, että se menee jo korniuden puolelle. Elokuvaevääksi suosittelen vatsanpohjalle biisoniburgeria Lone Star-ravintolassa.

Kenelle: Sinulle, joka et katso toista sataa elokuvaa vuodessa.
Miksi: Saatat ehkä olla painamatta "tänään olen elokuvakriitikko" -nappulaa

Pakkopaitaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Hmmm... Viinaa vai pesää. Hmm..."

Hikinen iltapäivä

Vuonna 1975 julkaistiin jälleen yksi sen aikakauden elokuvista, jossa Al Pacino sanoi jotain merkittävää. Nyt se oli "Attica! Attica!" ja elokuva oli Hikinen Iltapäivä, eli Dog Day Afternoon. Kohtauksen ikimuistoiseksi teki Pacinon improvisointi tilanteessa. Elokuva piti alkujaan ollan nimeltään Boys In The Bank, mutta aiheellisesti elokuva nimettiin uudestaan. Tosin suomenkieliseltä tökeryydeltä se ei säästynyt - myös sen aikakauden tunnusmerkkejä elokuvissa. Elokuvan Ohjasi Sidney Lumet, joka oli tehnyt pitkän työn jo ohjaajan pallilla ja muistettiin mm. elokuvasta 12 Angry Men (1957) ja myöhemmin monista muista ehdokkuuksia saaneista elokuvista. Itse pystiä hän ei kuitenkaan koskaan saanut. Pääosaan palkattiin huikeata suosiota kahdesta Kummisetä-elokuvasta nauttinut Al Pacino ja sivurooliin myös Kummisetä-elokuvista tuttu John Cazale. Pacino oli aikaisemmin näytellyt ohjaajan aikaisemmassa elokuvassa, Serpicossa.

Huolimatta siitä, että Kreivi on sekä 70-luvun jenkkielokuvan ystävä, sekä vielä enemmän Al Pacinon ystävä, hän ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt. Se on DVD-hyllyllä lojunut kehuistaan huolimatta noin vuodesta 2006, mutta ei ole itse soittimeen asti tietään löytänyt. Kuumeisen ja hikisen iltapäivän kunniaksi päätin sivistää itseäni jälleen ja katsoin elokuvan.

Elokuvan juoni perustuu tositapahtumiin ja Chase Manhattan Bankin ryöstöön. Kuten normaalisti Hollywoodissa on tapana, elokuvan juonta on muutettu selinmäisesti ja nimetkin vaihtuneet keksittyihin. Al Pacinon esittämä Sonny ja Cazalen esittämä Sal ovat keskipisteessä pankkiryöstössä, jossa Salin motiivien jäädessä hämärään, Sonny yrittää ryöstää rahaa poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Elokuva on huumoria täynnä oleva panttivankidraama, josta lopputulos on selvä. Vain matka lopputulokseen on tärkeä.

Käsikirjoitus on mestarityötä ja Frank Pierson on ansaitusti saanut myös siitä Oscar-palkinnon. Ohjauksessa improvisaatiolle on annettu paljon tilaa, vaikka huhujen mukaan Lumet ei sen päälle paljoa perustanutkaan. Kasvot ovat aitoja elokuvassa, jossa tunteet nousevat näyttelyssä väkisinkin päärooliin. Huumoristaan huolimatta elokuva on vakava ja siinä on mukana yhteiskunnan heppoinen suhtautuminen homoihin ja homoyhteiskuntaan niin kielteisessä kuin myönteisessäkin mielessä. Kuvaus on taattu 70-luvun tyyliä ja huolimatta siitä, että kuvauspaikkoja on käytännössä yksi, saa kaupunki paljon näkyvyyttä.

Paljon hehkuteltua Pacinon näyttelyä on vaikea ylistää liikaa ja 2000-luvun Pacino ei välttämättä ole enää edes varjo entisestään (mm. Oikeuden Kasvot). Sivuosassa oleva kuilun reunalla läpi elokuvan roikkuva John Cazale ei paljoa tilaa saa elokuvassa. Mikäli Cazale olisi saanut kuolemansa sijasta jatkaa näyttelijän uraansa, olisi se varmasti ollut huikea. Niin hyvä hän on roolissaan lähes psykoottisena Salina. Tukkakin on kuin sarjamurhaajalla. CV jäi kuitenkin vakuuttavaksi, sillä viimeiseksi rooliksi hänelle jäi Stan elokuvassa Kauriinmetsästäjä. Lumet on hyvä potkimaan perseelle, sillä tuntui, että jokainen ylitti itsensä. Tosin toimiston naiset jäivät melkoisen taustalle.

Joku voisi ihmetellä, miten elokuvaharrastajana voi jättää tällaisen klassikon katsomatta. Uskokaa pois, tämä oli vain yksi muiden elokuvaklassikoiden joukossa, jota en ole nähnyt. Nyt vain hetki tuntui oikealta katsoa se ja olihan se mahtava. Aikansa parhaita. Nautintoaineiksi suosittelen pilkottua banaania.

Pankkiryöstöterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Onko totta, että näytän tässä roolissa Paavo Ruotsalaiselta?"
"On."

Invictus - ei voi pettyä

Kun elokuviin saapuu elokuva, jonka on ohjannut itse Clint Eastwood ja jossa on pääosassa Morgan Freeman esittämässä Nelson Mandelaa 90-luvun puolivälin Etelä-Afrikassa, voidaan povata erinomaista Oscar-menestystä. Ja näin sitä on tullutkin jo monien ehdokkuuksien muodossa.

Elokuva kertoo Nelson Mandelan valtaannoususta Etelä-Afrikassa ja sen rugbyjoukkueesta, joka muistuttaa kansaa lähinnä rotusorrosta ja ilkeistä afrikaaneista. Nelson Mandelaa esittää Morgan Freeman, rugbyjoukkueen kapteenia, Francois Pennaaria Matt Damon. Pienempiä sivurooleja on useampia, joskin ohjaajanpallin takana istuva maestro itse on vihdoinkin tajunnut pysytellä pois kameran edestä. Olenkin jo henkilökohtaisesti katsonut viime aikoina ihan tarpeeksi elokuvia, joissa Clint esittää kärttyistä vanhaa miestä (Gran Torino, Million Dollar Baby).

Katsoessa elokuvaa on vaikea päättää, onkohan nyt kyseessä yhteiskunnallinen draama, keskipisteenä rotusorron jälkeinen Etelä-Afrikka, vai ihan vain puhdas urheiluelokuva, jonka sivuosassa on Nelson Mandela. Mielestäni kyseessä on rotutietoinen urheiludraama, jonka sielunveli on esimerkiksi taannoinen Remember The Titans, myös rotuerottelun jälkeiseen kansakuntaan perustuva urheiluelokuva. Juoni on tyylipuhdas kerronnaltaan, eikä jätä aukkoja ja suurimmat tunteilutkin on jätetty taakse. Toivoisin joskus Roland Emmerichin pystyvän samaan.

Kuvaus on tunnistettavaa Eastwoodia, vaikka kyseessä ei olekaan ohjaajaelokuva. Elokuvaa on miellyttävää katsoa ja tyylilajille ominainen pitkitetty kaksituntinen on rytmiltään hyvä. Pitkät otokset kuvaavat stadionilla mahtipontisesti yleisöä ja ilmassa on sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.

Kun musta mies hyväksyy tarjouksen näytellä Mandelaa Eastwoodin elokuvassa, voi sovitella almanakkaan Oscar-gaalan, varsinkin jos on vähääkään niin tasokas näyttelijä kuin Morgan Freeman. Ainoa, mikä häiritsi oli Mandela roolina. Tuli mieleen höperö ukko, joka jakaa elämänfilosofiaansa paikassa kuin paikassa (perheenjäsenet mukaanlukien) ja ei sisällä virheitä, paitsi se pyyteetön työ jonka tekee etelä-afrikkalaisen kansansa hyväksi, joka ajaa uupumukseen. Mandelasta tehdään elokuvassa kansansa vapahtaja niin valkoisten kuin mustienkin silmissä. Ymmärrän idolinpalvonnan, mutta en ymmärrä kohottamista jumalalliseen asemaan. Kiitokset kuuluu myös Matt Damonille vaikean murteen hallinnasta, jonka viimeksi teki Leo Dicap Oscar-ehdokkuuden arvoisesti ja saman tekee Damon. Taptap.

Elokuva oli kyllä pienistä vioistaan huolimatta nautittava ja hyvinkin viihdyttävä. Eastwood olisi voinut ottaa urheilukuvauksessa mallia Oliver Stonesta, mutta vauhdikkaita nämäkin tilanteet olivat. Kyllä tätä suosittelee poppariviihteeksi elokuvateatteriin asti, mutta ei kannata varata nenäliinoja mukaan. Ei tämä sellainen elokuva ole.

Kenelle: Rotutietoiselle urheilufanille
Miksi: Jännitteen takia

Kapkaupunkiterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Yhdistetäänkö rodut potkimalla pari maalia?"

Daybreakers on maailmanlopun elokuva

90-luvulla Veren Vankien myötä vampyyrit muuttuivat tunteellisiksi. Joskus taannoin ainoa ajatteleva verenimijä oli Dracula ja nyt heitä sikiää joka kulmasta, pahimpana esimerkkinä Twilight, joka on tosin vastannut jokaisen puuman toiveisiin ikuisesti elävästä seitsentoistavuotiaasta. Ollaan yritetty yhdistää kauhua, draamaa, romantiikkaa ja tieteiselokuvaa lähes täysin onnistumatta ja tajuamatta, että esimerkiksi hyvä kauhu voi olla romantiikkaa ja draamassa voi olla kauhua. Tietyllä tavalla pahuuden henkilöitymä voi olla ajatteleva ja hänen kanssaan voi jopa neuvotella (Pinhead, Hellraiser), mutta ei nyt jumalauta puhuta tunteista sentään.

Kun arvostellaan elokuvia, mielestäni pitäisi arvostella niitä genren mukaan. Nyt kyseessä on puhdas vampyyrielokuva, joten on aivan turha alkaa vertailemaan sitä Kummisetä kakkoseen. Ohjaajat Michael ja Peter Spierig ovat saaneet vampyyritrendiaallossa saaneet helposti läpi tuotantoyhtiöltä elokuvan Daybreakers, jossa ihmisten sijaan maapalloa hallitsevat vampyyrit ihmisten ollessa lähinnä kissanruokapurkkeja. Veljekset ovat uudehkoja tuttavuuksia isojen poikien kuvioissa, toisin kuin elokuvan päätähdet.

Vuosi on 2019 ja epidemian puhjettua maapallolle, suurin osa populaatiosta ovat verta imeviä vampyyreitä ja ihmiset roikkuvat imuttelutehtaissa seinistä jakaessaan viimeisiään. Ethan Hawken esittämä Edward Dalton on hematologi, joka yrittää etsiä ihmisverelle korviketta, koska moiset uhkaavat loppua maapallolta kesken. Koska päähenkilön nimi on Edward, hän pyörii omassa tuskassaan ja ei suostu juomaan ihmisverta lainkaan ja vihaa olemassaoloaan. Samannimiseen kolleegaansa verrattuna tosin tämä Edward ei käytä koko elokuvanmittaa omien tunteidensa jakamiseen. Sam Neill esittää yrityspomoa, Charles Bromleyta, jolla on alkuasetelmissa elokuvat suurimmat vampyyripallit ja Willem Dafoe on Elvis, jolla oli vampyyripallit, mutta ei ole enää.

Tässä on nyt sitten sekametelisoppa, joka yrittää yhdistää perintestä vampyyrisaagaa, viruselokuvaa ja draamaa. Ideahan ei ole sinäänsä uusi, I Am Legend myötäili jo tarinaa, tosin alkuperäisteos kirjana on melkein enemmän Daybreakers, kuin I Am Legend. Vampyyrit ovat tosiaan vampyyreita, mutta olisi ehkä voinut unohtaa joitain asioita, kuten sen että eivät näy peilissä. Risti olisi vielä puuttunutkin. Tämä elokuva olisi voinut olla aivan käsittämättömän hyvä omassa lajissaan, mutta en voi ymmärtää miten tämän alkuasetelman voi kädettää aivan täysin viimeisen viidentoista minuutin aikana. Elokuva muuttui hyvästä juonesta täydeksi splatteriksi ja korniksi b-luokan elokuvaksi, joka vakavassa kohdassa aiheutti pienen naurahduksen yleisössä, mikä ei muuten ole koskaan hyvä asia. Pahinta oli tilanteeseen tulleen Willem Dafoen zoomaus ja one-liner. Elokuvassa on viittauksia suuremmasta ideologiasta, joka nyt tällä kertaa yritti sisältää jotain uskonnollista. Ihmiskunta on menossa rappiolle ja haluaa valella itsensä seitsemässä synnissä saavuttaakseen kuolemattomuuden. Ja omassa ahneudessaan he tappavat itsensä. Parannuskeino vaatii kasteen tulessa. Nykyisin tulikaste tarkoittaa sotilaan ensimmäistä taistelukosketusta, mutta aikoinaan se viittasi muun muassa marttyyrikuolemaan. Epidemiaa ei esimerkiksi aiheuttanut ihminen itse, vaan se valtasi ihmiskunnan (harmageddon) todennäköisesti ihmisen syntien seurauksena.

Kuvauksesta pidin ajoittain hyvinkin paljon. Kamerat antoivat maisemalle paljon tilaa ja joissain kohtauksissa stillit olivat maalauksellisia. Tunnelmaltaan elokuva oli film noir ja ihmiset olivat puettu osittain klassiseen neljäkymmentäluvun tyyliin. Pilkkuhameet ja fedorat, kaikki. Jos unohdetaan elokuvan lopun käsittämättömät verellä mässäilyt, voitaisiin sanoa kuvauksen olleen onnistunut.

Näyttelytyö oli sitä nk. perustyötä ja voisi jopa kuvitella, että luen piakkoin Internet Movie Databasesta, että "Willem Dafoe kuvasi osuutensa kuudessa päivässä". Kukaan ei noussut tavallaan tasonsa yli, mutta ei myöskään jäänyt sen alle. Sam Neill minun mielestäni sopii parhaiten saatanallisiin rooleihin jo pelkästään vittumaisen hymynsä takia.

Pidin elokuvasta, jos voidaan unohtaa viimeiset 1/3. Se oli lajissaan erilainen elokuva, jos se laji jostain löytyy ja ei oikein voi verrata siihen edelliseen vampyyrielokuvaan, joka tasoltaan vastaa lähinnä Buffy Vampyyrintappajaa, jälkimmäisen ollessa parempi. Vähän enemmän yritystä, vähän vähemmän verta, vähemmän tunteita ja enemmän tuskallista draamaa ja ollaan siellä, missä minä haluaisin olla vampyyrielokuvien laajassa mailmassa.

Kenelle: Lauantai-illan melkein tasokasta poppariviihdettä
Miksi: Jos I Am Legendissä oli liian yhteiskunnallinen juoni ja liian vähän verta

Harmageddonterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Kommentointi avattu kaikille

Anonyymit Vampyyrinmetsästäjät ja Sateenkaarivampyyrit ryhmäterapiassa v.2019