In Time (2011)

Andrew Niccolin työhistoriaan kuuluu mielenkiintoisia ja hyviä elokuvia. Mies on ohjannut arvostetun tiede-elokuva Gattacan ja kuuden vuoden takaisen asekauppatrilleri Lord of Warin. Niccol on lisäksi käsikirjoittanut hyvänä elokuvana pidetyn Truman Shown. Tällä kertaa katselmuksessa ollutta In Timea varjosti plagiointiriita, jossa Harlan Ellison väitti että elokuvan pohjana on hänen novellinsa "Repent, Harlequin!" Said the Ticktockman. Riita ratkaistiin sillä, että Ellisonin nimi lisättiin krediitteihin.

Niccolin elokuva In Time edustaa Gattacan kanssa palloilusarjaa, jossa maailma on jälleen kerran muuttunut totalitaarisempaan suuntaan ja raha on muuttunut ajaksi. Selittämättömästä syystä jokainen maapallon asukki elää 25-vuotiaaksi ja vuoden siihen päälle. Loppuaika on ansaittava olemalla yhteiskunnalle hyödyllinen. Justin "N'Sync" Timberlaken esittämä gettojyrä Will Salas on perusduunari, joka tykkää keikistelevästi pukeutuvasta äidistään, jota esittää Olivia Wilde (House -sarjasta tuttu "13"). Will pelastaa itsetuhoisen aikarikkaan varmalta kuolemalta ja saa lahjaksi tämän käyttämättä jääneet rapiat päälle sata vuotta. Pian tapauksen jälkeen aikayhteiskunta luo pikainflaation ja äippä kuoleekin bussireissun hinnannousun takia. Will lupaa olla tuhlaamatta saamaansa aikaa ja seuraavaksi mies nähdäänkin mittatilauspuvussa ajamassa vintage-autoa ja pelaamassa pokeripöydässä. Ja kautta rantain yrittää kostaa maminsa kuoleman.

Elokuva voisi perusajatukseltaan ihan toimivakin, koska perusajatukselta minäkin superpäivänä viitsin kuusi euroa elokuvaan sijoittaa, mutta idealle tehty käsikirjoitus ja sen toteutus on luokaton. Elokuvasta puuttuu punainen lanka ja se poukkoilee juonikuviosta toiseen saamatta tarttumapintaa kunnolla oikein mihinkään. Ensin elokuva on jonkinlainen kostotarina, jonka jälkeen se on panttivankitrilleri ja jonka jälkeen se on jonkinlainen pop-tyylinen Bonnie & Clyde -pastissi. Loppuratkaisu ei jätä katsojalle juurikaan mitään käteen ja sen suuri yhteiskunnallinen sanoma yrittää olla heikko vastalause kapitalismille. Vakavaan tulevaisuuskuvaukseen harvemmin sopivat sitcom-tyylinen loanheitto ja tässäkin elokuvassa jokainen nokkeluus tuntuu väkinäiseltä. Draamalliset ratkaisut elokuvassa saavat pään kipeäksi. Kyynelkanavien avaukseksi tarkoitettu kohtaus, jossa äippä kuolee Salaksen syliin sai minut tuntemaan voimakkaita tuntoja poistua teatterisalista oksentamaan ja pyytämään rahat takaisin. Mutta ei. Tuska jatkui vielä yli 1,5 tuntia, jona aikana yleisö vielä todistamaan tavallaan uusintana oksetusta aiheuttaneen kohtauksen.

Justin Timberlaken poikamainen charmi ei toimi valkokankaalla. Näyttelijänlahjoista minulla ei oikein ole antaa mielipidettä, koska ainoa kosketukseni Justinin taitoihin on joku MTV:llä nähty musiikkivideo vuonna 2002, kun makasin krapulassa sohvalla enkä jaksanut kääntää kanavaa. Sylvia Weisia olisi voinut esittää vaikkapa eroottinen nukke, mutta tällä kertaa nätin kasvon roolia esitti Amanda Seyfried. Elokuvan toinen antagonisti, aikavartija (vai mikä olikaan) Raymon Leonin esittäjä Cillian Murphy voisi valita vähän paremmin mihin rooleihin tunkee nokkansa.

Teen harvemmin elokuviin mennessäni tämänkaltaisia harha-askelia. Pitkälti valitsin elokuvan sopivan ajankohdan ja Episodin arvostelun perusteella. Pidin Gattacasta, mutta myös samaan kastiin menevästä Cubicista, jossa ihmiskuntaa hallitaan kontrolloimalla tunteita. Penkistä kuitenkin noustessani totesin, että "Tällaista paskaa en ole vielä koskaan elokuvateatterissa nähnyt". Tämä tapaus harmitti erityisesti siksi, että jouduin sijoittamaan siihen kuusi euroa. Käytännössä katsoin elokuvan loppuun siksi, että siinä voisi olla toivon pilkahduskin siitä ajatuksesta, miksi elokuva on teatterilevityksessä. Ei, sellaista ei ollut. Elokuva ei olisi ansainnut edes videolevitystä, vaan se olisi ansainnut kertaluontoisen esityksen AVAn varhaisaamussa. Mielellään sähkökatkoksen kera.

Tulevaisuudenvisioterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

PS. Kertokaa mulle, miksi ihmiskunta, joka on arvion mukaan parisataa vuotta meitä edellä, ajaa jollain 80-luvun rotiskoilla, joihin on asennettu tummennetut lasit ja kromigrillit?

Jouluelokuvat

Joulun alla Kreivikin on vuosien varrella virittäytynyt tunnelmiin katsomalla jouluelokuvia. Viime vuonna katsojia ihastutti valloittava joulutrilleri Rare Exports, joka perustui Jalmari Helanderin lyhytelokuvien sarjaan. Elokuva antoi elokuvateatteriversion jälkeen odottaa vuoden ja on nyt saapumassa pukinkontteihin levymuodossa. Näin ne markkinavoimat toimivat. Kuitenkin tässä on lueteltu Kreivin valitsemia hyviä ja vähemmän hyviä jouluelokuvia:

Haamujen kosto (1988)

Elokuvan suomennos on elokuvahistorian huonoin, sillä se ei kerro elokuvasta saatikka edes sen juonesta mitään. Elokuvassa on toki haamuja, mutta eivät ne mitään kosta. Elokuva kuitenkin perustuu Charles Dickensin novelliin Saiturin Joulu. Elokuassa kasarisaituri tapaa kolme haamua; menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Haamut näyttävät Bill Murrayn esittämälle tv-pomo Frank Crossille, millaista hänen elämänsä on ja toivovat muutosta. Elokuva on kaikin puolin mainio 80-luvun komedia, jossa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Paha Pukki (2003)

Billy Bob Thornton esittää Williä ja Tony Cox hänen pikku jouluapulaistaan mainiossa joulukomediassa, jossa kaksikko ryöstää tavarataloja. Elokuvassa on mainioita elementtejä, joista yksi on ehdottomasti itse Thornton elämään kyllästyneenä sikana, jolle tulee valonpilkahdus elämään lapsen ja naisen myötä.

Family Man - Perhe on paras (2000)

Se, että seuraavassa kappaleessa aion kehua tätä, on jopa minulta outoa sillä normaalisti romanttiset komediat - varsinkin jouluiset sellaiset - oksettavat Kreiviä. Tämä kuitenkin yllätti hyvällä tarinallaan ja Nicolas Cage onnistui olemaan sopivalla tavalla ärsyttävä, kun normaalisti Nic on ihan helvetin ärsyttävä. Elokuva kertoo kivenkovasta sinkkuna elävästä työnarkomaanibisnesmiehestä, jolla on sydäntä laittaa alaisensa jouluaattonakin töihin. Hän tapaa kuitenkin Don Cheadlen esittämän "keijun", joka näyttää miehelle miltä hänen elämänsä näyttää, jos hän olisi valinnut toisin. Uudessa todellisuudessa mies palaakin yhteen Tea Leonin esittämän nuoruudenheilan kanssa ja he ovat perustaneet lähiöunelman omakotitaloineen, kaikkineen. Nicolas Cage on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa hän valitsee mittatilauspukua supermarketissa.

Elokuvassa on samoja elementtejä kuin aikaisemmin mainitussa Haamujen Kostossa ja Frank Capran Ihmeellinen on elämä- -elokuvassa, jossa näytetään itsemurhaa hautovalle miehelle, miten maailma makaisi, jos hän ei olisi siinä mukana. Tässäkin elokuvassa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Painajainen ennen joulua (1993)

Elokuva on päässyt parissa kymmenessä vuodessa kiistattomaan kulttiasemaan ja on oikeastaan ollut sitä jo vuosia. Elokuva on stop motion-tekniikalla kuvattu elokuva kurpitsapäisestä Jack Skellingtonista, joka asuu Halloween-kylässä ja josta joka vuosi asukkaat lähtevät pelottelemaan ihmisten keskuuteen. Jack kuitenkin kävelyllään metsässä eksyy Joulukylään, jossa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Palatessaan kotiin Jack yrittää järjestää joulua myös Halloween-kylässä ja matkassa on mutkia.

Isäni on turbomies (1996)

Isäni on turbomies on vähän kuin kertoisi lapselle sodasta. Se ei ole kivaa, se on rumaa, mutta se on kerrottava jotta siltä osattaisiin välttyä vastaisuudessa. Elokuvassa huonosti isyytensä hoitanut Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) päättää hankkia lapselleen päivää ennen joulua JUURI sen lelun, minkä poika on aina halunnut. Mutkia matkaan tuo postimies, joka myös haluaa lelun ja naapurin yksinhuoltaja, joka vikittelee Howardin eukkoa.

Elokuva on huonoudessaan sitä magnituudia, että se saa minut jo ajatuksesta hieromaan saippuaa silmiin ja etsimään keltaisista sivuista mentalistia, joka pyyhkisi pahan muiston pois. Elokuva on ohjattu kuin Hesburgerin mainokset ja käsikirjoitettu kuin alehyllyn lastenkirja. Viimeistään siinä kohtaa, kun Arnold vetäisee turbomiesasun päälleen, katsoja haluaa porata itseään päähän.

Muita mainitsemisen arvoisia jouluelokuvia:

Die Hard 1 (1988) & 2 (1990)

Riiviöt (1984)

Ihmeellinen on elämä (1946)

TS: Turku päätymässä Hollywood-filmin kuvauspaikaksi

Turun Sanomat julkaisi 2.12. mielenkiintoisen uutisen siitä, että Turussa mahdollisesti kuvattaisiin Hollywood-elokuvaa Pure Life. Tarkempi tekstin analyysi paljastaa, että kyseessä ei suinkaan ole nk. Hollywood-tuotanto, vaan independent-elokuva, jossa ei siis ole suuria länsirannikon tuotantoyhtiöitä tai televisioyhtiöitä mukana. Tuottajina häärää parhaiten roolittajana tunnettu Valerie McCaffrey ja ilmeisesti Turkua kuvauspaikaksi puhunut Emilia Leppilampi.

Ohjaaja Van Fischer on suhteellisen tuntematon niin Kreiville kuin varmasti muillekin elokuvateollisuuden ystäville, vaikka onkin päässyt ohjaamaan Jeremy Renneriä elokuvassa Neo Ned (2005), joka tosin oli ennen tämän superläpimurtoa elokuvassa Hurt Locker (2008).

Internet Movie Database ei kerro elokuvasta vielä mitään ja sitä ei löydy edes ohjaajan sivuilta, saatikka tuottajien. Lehtiartikkeli tosin tietää kertoa, että pääosia esittävät Vera Farmiga ja Elle Fanning. Farmiga on jo pitkän linjan elokuvanäyttelijä, jonka ensiaskeleet isoille kankaille otettiin elokuvassa 15 minuuttia (2001) Edward Burnsin vastanäyttelijänä, jossa hän esitti itäeurooppalaista maahanmuuttajaa/murhatodistajaa. Lopullinen läpimurto tuli kuitenkin psykiatrin roolissa elokuvassa The Departed (2006), jossa petikumppanin roolia toimitti Leonardo DiCaprio. Nyttemmin Farmiga on jo tottunut isoihin rooleihin elokuvissa Up In The Air (2009) ja Source Code (2011). Elle Fanning taasen on luonut roolia isosiskonsa Dakota Fanningin varjossa, joka alkaa olemaan elokuvakaupungissa iso nimi. Elle Fanning on onnistunut pysymään valkokankaalla koko kasvukautensa ajan aloittaen jo hädintuskin puheiässä elokuvassa I Am Sam (2001). Elle Fanning on nähty myös elokuvissa Babel (2006), Déjá vu (2006), kulttiminisarja Lost Room (2006), Somewhere (2010) ja viimeisimpänä isona roolina J.J. Abramsin Super 8 (2011).

Turku esittäisi elokuvassa Newfoundlandia, joten todennäköisesti Turkuun ollaan päädytty tuotannollisista syistä, sillä viime vuosinahan Turku on antanut tilojaan studiokäyttöön ilmaiseksi. Newfoundland on Kanadan rannikolla sijaitseva suuri saari ja Wikipedia tietää kertoa, että se on maailman 15. suurin. Ulkonäöltään Newfoundland tosiaan etäisesti muistuttaa kotimaista länsirannikkoa ja täältä löytyykin varmasti jokin hökkeli esittämään syrjäistä kalastajakylää. Toivotaan, että kaupunki päätyy kuvauspaikaksi ja pääsemme kyselemään tähdiltä, mitä he ajattelevat Suomesta ja että onko Turussa kiva saaristo ja eikö olekin kiva jokiranta.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011)

Tintti-elokuva on ollut Steven Spielbergille liki 30 vuoden projekti ja yleisen käsityksen mukaan myös Spielberg oli se ohjaaja, joka oli Hergen valinta herättämään sarjakuvahahmo henkiin valkokankaalle. Sanottakoon tässä, että Kreivi ei ole Tintti-sarjakuvia lukenut, mutta aikoo oikaista tämän epäkohdan pikimiten. Spielberg sai avukseen seikkailuspektaakkeleita työstäneen Peter Jacksonin ja luvassa oli yksi vuoden odotetuimpia elokuvia. Elokuvan ensimmäiset arvioinnit hahmon syntymailta eivät luvanneet hyvää ja elokuvaa rienattiin melko rajustikin. Kreivi valitsi näytökseksi 3D-version, asetti paristokakkulat päähän ja vesipulloa evääksi.

Tintti löytää torilta kiehtovan pienoispurjelaivan, josta tuntuu olevan kovaa kiinnostusta muiltakin tahoilta ja pian paljastuukin, että laiva on yksi vihje suuren aarteen luokse.

Muunnoselokuvissa on helppo lyödä tuoretta formaattia. Tämä ei ole Tintti tai että tämä ei ole sitä mitä odotettiin. Juoni ei olekaan yksi yhteen jonkun kirjan kanssa tai on otettu juonellisia vapauksia. Elokuva perustuu pariinkin Tintti-teokseen ja tapahtumia on lainailtu, kuten Kapteeni Haddockin tapaaminen laivalla. Elokuvassa on kuitenkin upea flow, sitä on upea katsoa ja se etenee koko kestonsa ajan. Värit elokuvassa ovat kerrassaan häikäisevät ja motion capture-tekniikalla kuvattu elokuva antaa nimenomaan sarjakuvamaisen tunnelman. John Williamsin musiikki, Spielberg, Jackson ja kiinnostava tarina. Mikä voi mennä pieleen? Ei mikään ja ei myöskään mene. Kyseessä on paras seikkailuelokuva sitten Indiana Jonesien. Pidin toki National Treasure-elokuvista ja vähän jopa Saharastakin, mutta Tintti on aivan toista maata. Elokuva soljuu, viihdyttää, naurattaa ja jättää vain vähän jossiteltavaa, jos ollenkaan. 3D-nappia on käytetty suhteellisen maltillisesti, poislukien lopun kohtausta, jossa oli jo vähän liikaa ruudussa. Pieni rike.

Jamie Bell on aikoinaan hypännyt suoraan loistoon elokuvassa Billy Elliot. Mikään supertähti hän ei ole, mutta tekee Tintin roolin ammattitaidolla. Sen sijaan Andy Serkis Haddockina on aivan hulvaton. Säälimätön alkoholisti ja merikapteeni johdattaa itsensä juonessa eteenpäin pääsääntöisesti viskin voimalla ja ainoat takaiskut hän kokeekin selvänä. Daniel Craigia en tunnistanut kyllä Sakarinina juuri ollenkaan.

Kuten sanottua, elokuva on seikkailuelokuvien terävintä kärkeä, yksi parhaista. Kun tämä joskus päätyy kiekkomuotoon, se on pomminvarma ostos. En osaa ottaa kantaa siihen, tekikö elokuva oikeutta Tintille, mutta helvetti, entä sitten vaikka ei olisikaan tehnyt. Tämä oli aivan helvetin hyvä elokuva.

Belgireportteriterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Whisky of choice is Kolme Leijonaa"

Pineapple Express (2008)

Pilvessä on kiva olla. Pilvessä on hyvä olla. Yhdysvaltalainen elokuvakulttuuri on parinkymmenen vuoden aikana laskenut maailmalle tyylilajin nimeltä pilvenpolttelukomedia. Näyttelijöiden lisäksi pääosassa on marihuana ja juonena sen ympärille koottu sekoilu. Yleensä sekoilijoita on kaksi ja mukaan on sotkettu kirkasjärkisiä tavallisia kansalaisia. Pineapple Express ei ole tässä tapauksessa juurikaan poikkeus.

Dale (Seth Rogen) on pössyttelijä ja haastemies. Saul (James Franco)on pössyttelijä ja diileri. Dalen diileri. Dale on jakamassa haastetta ja paikalle tultuaan todistaa murhan, jossa on poliisi mukana. Erikoislaatuisen pilven yhteentuoma kaksikko alkaa selvittämään tietä ulos palatakseen haasteisiin ja pössyttelyyn. Ihmisiä vahingoittuu matkalla, mutta mikäs sen mukavampaa kuin se itse matka.

Elokuvan käsikirjoittaneen Seth Rogenin taustat pyörivät stand upissa ja elokuvan jälkeen ilmestynyt draamallisempi komedia Funny People (2009) olikin hyvin onnistunut elokuva. Tässä elokuvassa Rogen ei oikein onnistunut. Vitsit ovat pääsääntöisesti typeriä itsestäänselvyyksiä, jotka pyörivät pössyttelyn tuoman jumiutumisen ympärillä. Elokuvan hauskimmat osuudet tarjoavat pahiskaksikko Matheson ja Budlovsky (Craig Robinson ja Kevin Corrigan), jotka ovat kulkeneet pitkän tien pahiksina. Muuten henkilöihin keskittynyt käsikirjoitus tarjoaa vain muutaman hörähdyksen, vaikka tämänkaltaisissa elokuvassia nimenomaan dialogin pitäisi olla tehokasta. Ohjaajana toiminut David Gordon Green tarjoaa perustyötä ja muuta ei ilmeisesti odotettukaan.

Kaartista ainoat oikeat näyttelijät olivat James Franco Dalen roolissa ja Gary Cole Ted Jonesin roolissa. Franco oli tullut pelleilemään ja Cole tekemään rutiiniaan. Muut eivät juurikaan näytelleet, vaan esittivät itseään.

Elokuvan kategoria on toiminnallinen komedia ja siinä se onnistuu olemaan komediallinen lähinnä vain toiminnallisissa osuuksissa, joissa on Matheson ja Budlovksy mukana. Elokuva alkoi kyllästyttämään vartin jälkeen ja ilman tätä blogia tuskin olisin katsonut loppuun asti. Kyseinen komedian laji ei vieläkään ollut minun makuuni, vaikka yritin tosissani olla avoimin mielin. Ehkä vain olen enemmän törmäilykomediamiehiä. Chevy Chase ja Dan Akroyd voisivat tehdä uuden osan Mitäs me vakoojiin (1985). Siitä minä pitäisin.

kannabisterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Katsotaanko tyttökultia ja kosketellaan itseämme?"

Elokuvakaupunki Turku

Kuka muistaa Erik Faustmanin ohjaaman Vieraan sataman vuodelta 1948? Ei kovinkaan moni, mutta elokuva on Turussa kuvattu ruotsalaisklassikko ja elokuva esitteli Turun puolalaisena satamakaupunkina. Vasta vuonna 2000 ilmestynyt Aku Louhimiehen nuoren aikuisen ahdistusta ja silmitöntä paneskelua kuvannut Levottomat jäi kansan mieleen nimenomaan turkulaisena elokuvana. Kaupunki esittäytyi kauniiden naisten ja upeiden kesämaisemien pääkaupunkina, jossa Petteri Summanen onnistui ihan mukavasti jäljittelemään nykypäivän Turun murretta. Sivuosissa pyöri paikallista teatteriverta, kuten Valtteri Roiha ja nyttemmin Linnateatterin johtajana tunnettu Mikko Kouki.

Levottomien kanssa samaan aikaan kuvattiin eeppistä ja kunnianhimoista Hovimäki-sarjaa Ylelle, jossa Turku esitti kuvitteellista pitäjää Varsinais-Suomessa. Sarjan kuvaaminen päättyi 2003 ja sen jälkeen uutta kuvaa tulikin nopeasti, sillä Aleksi Mäkelän komennossa Solar Films alkoi kuvata Vares-elokuvaa Reijo Mäen kirjojen pohjalta. Aleksi Mäkelän Vares yritti olla sekoitus film noiria, Tarantinoa ja vähän perisuomalaista ronskin huumorin elokuvaakin, mutta onnistuen melko huonosti. Elokuva oli kuitenkin pieni menestys ja poiki muutaman vuoden päästä jatko-osan V2 - Jäätynyt enkeli, jossa seikkailtiin lähinnä Porissa. Elokuvasta jäi mieleen muutama lentävä lause.

2006 Aku Louhimies palasi Turkuun kuvaamaan Veli-Pekka Hännisen käsikirjoittamaa pappisekoilua Riisuttu Mies, joka erinäisten kiistojen siivittämänä saatiin hetkeksi elokuviin. Elokuva ei saanut huomiota elokuvallisten ansioiden vuoksi, vaan pysytteli otsikoissa lähinnä Hännisen ja tuotantoyhtiön kiistojen takia. Elokuvan ehti kuitenkin nähdä teattereissa hieman vajaa 80 000 ihmistä, jonka jälkeen elokuva meni esityskieltoon. Nyttemmin elokuvaa saa näyttää kiekolta tai televisiolähetyksenä. Monen kriitikon mielestä elokuva olisi saanut jäädäkin esityskieltoon, mutta kuvissa kotikaupunkini esittäytyi kauniina kirkkokaupunkina. Louhimies teki vielä yhden paluun Turkuun kuvaamaan sisällissodan vaiheita Leena Landerin kirjaan pohjaavassa Käskyssä, joka ilmaantui kankaille 2008. Elokuvaa kuvattiin Brinkhallin kartanon maisemissa ja oli tunnelmaltaan melko synkkä.

Alkoi kuulua huhuja, että Solar Films aikoo panostaa toden teolla Vares-tuotteeseen. Juha Veijonen sai väistyä yksityisetsivän pallilta ja tilalle palkattiin kansainvälistä arvostustakin saanut ja kannuksensa Il Capitanossa ansainnut Antti Reini. Elokuvia kuvattiin kokonaiset kuusi kappaletta lyhyen ajan sisään ja ohjaajia oli kaksi. Elokuvista kaksi ohjasi ruotsalaisdekkareihin erikoistunut Anders Engström ja loput neljä elokuvataiteen entinen professori Lauri Törhönen. Engström oli harkittu sijoitus ja sillä haettiin Varekselle vipuvoimaa ulkomaille Wallander-tyyliin. Elokuvia kuvattiin näkyvästi Turussa ja moni tuttu pääsi kameran eteen ja myös allekirjoittaneella on pieni rooli Huhtikuun tytöt-elokuvassa. Kantaväestöä tosin kismitti lähinnä se, että kuvassa näkyneet paikat eivät vastanneet todellisuutta.

Viime kesänä kotikaupunkini sai kestittää ehtaa Hollywood-verta, kun Kalifornian B-sarjalainen, Lostista parhaiten tunnettu Emilie De Ravin kuvasi suomalaista indie-tason elokuvaa Hulluna Saraan Turussa. Elokuvan puikoissa on lyhytelokuvilla vakuuttanut Samuli Valkama. Muissa rooleissa ovat Ville Virtanen ja Jussi Nikkilä. Elokuva on myös Länsi-Suomen elokuvakomission kovan työn tulos. Komission työstä kertoo se, että 2009-2011 Turussa kuvattiin kahtakymmentä erilaista produktiota, mukaan lukien suuren suosion saanut dokumenttielokuva Taistelu Turusta.

Turun maine elokuvakaupunkina lepää pitkälti Länsi-Suomen elokuvakomission harteilla, joka tarjoaa konsultointi- ja rekryapua tuotantoyhtiöille. Turun kaupunki avusti kuutta Vares-elokuvaa rahallisesti ja tarjoamalla Pernon koulun tilat tuotantoyhtiön käyttöön veloituksetta. Juuri avustaminen ja tukeminen on tärkeää, jotta kuvaukset saadaan useammin tänne. Sitä en tiedä, aiotaanko Pernon koulun tiloja jatkossa käyttää studiona, mutta tila olisi tervetullut sillä veturipuistoon kaavailtua tilaa kutsutaan nykyisin Logomoksi. Edellisvuonna kuvatut elokuvat ovat tuoneet kaupungille riihikuivaa rahaa kaksi miljoonaa euroa, joten huonosta sijoituksesta ei ole kyse, etenkin kun suurin tulo on se näkyvyys. Tänäkin vuonna on kuvattu jo kahdeksaa erilaista produktiota ja tulokset näkyvät ensi vuonna.

määoleterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

Facebook-sivusto

Tein blogille sivuston Facebookiin. Noin kahden tunnin hien ja tuskan siivittämän taistelun jälkeen en onnistunut saamaan oikeaan sivupalkkiin nappia "Like us on Facebook", joten kerron asiasta tässä. Alhaalla on linkki sivustoon, jonka kautta linkitän uusimmat tekstini, elokuva-aiheiset uutiset ja kerron mielipiteitä.

Kurjenmäen Elokuvateatteri - Facebook

Johnny English Reborn

Johnny English perustuu televisiomainoksissa pyörineeseen Rowan Atkinsonin esittämään agentintekeleeseen. Mainoksista tuli elokuva vuonna 2003, joka pääsääntöisesti lytättiin arvioinneissa, mutta kansa tykkäsi ja oli pienimuotoinen hitti ympäri maailmaa. Jatko-osaa saatiin odotella melko pitkään ja tänä vuonna sitten fanien odotus palkittiin ja elokuviin tuli Johnny English - Reborn.

Johnny on muuttanut kaukoitään pieleen menneen operaation jälkeen opettelemaan kung-fun jaloa taitoa ja henkistä kasvua. Kasvu jää kuitenkin kesken, koska Kiinan pääministeri aiotaan salamurhata ja murhajuonen avaamiseen tarvitaan Johnnya ja hänen poikkeuksellisia kykyjään.

Elokuva noudattelee perinteistä Bond-juonta. On kansainvälistä rikollisuutta, on paha järjestö ja on mielenkiintoisia vempeleitä. Itse juoni on vakavasti otettava ja huumoriaspekti tuleekin Englishin hulvattomasta hahmosta, joka on rakennettu mahtavasti. Hahmo on saanut huippukoulutuksen ja periaatteessa on hyvä agentti, mutta ajautuu tilanteisiin ja ratkaisuihin puolivahingossa. Englishin hahmosta parhaan kuvan saa palaverikohtauksesta, jossa hän osallistuu ja päättelee, mutta temppuilee samalla tuolin kanssa. Toinen hyvä kohtaus on takaa-ajo, jossa pahis pakenee parkourin keinoin, mutta English seuraa perässä lähinnä sieltä, mistä aita on matalin. Pahis loikkaa aidan yli, mutta Johnny avaa aidassa olevan oven ja kävelee siitä. Elokuvassa on yksinkertaisempi juoni kuin edellisessä ja antaa katsojille keskittyä slapstickiin monimutkaisen juonen sijaan. Elokuva on kuvattu ja leikattu laadukkaasti ja pitää sisällään pari ihan mieleenpainuvaa kuvaakin.

Rowan Atkinsonin näyttelemä Johnny English on mahtava. Hahmo tukee paljon Atkinsonin loistaviin näyttelijänlahjoihin. Kaukana on Mr. Bean. Atkinson on roolissa charmantti kansainvälisen rikollisuuden asiantuntija, joka suhtautuu vähän naivisti tilanteisiin ja ihmisiin. Hän tekee asioita vahingossa (sulkee ikkunan ja tiputtaa samalla kissan) ja erehtyy herkästi. MI7:n johdossa on Gillian Andersonin näyttelemä Pegasus ja Atkinsonin agenttikaveria Simonia näyttelee The Wire-sarjasta tuttu Dominic West. Atkinsonin vastanäyttelijä on Rosamund Pike, joka esittää psykologia. Atkinson varastaa shown, joten Westiä lukuunottamatta näyttelijäkaarti on statistin roolissa.

Pidin elokuvasta kovasti ja kävin katsomassa sen kohderyhmän edustajan, kasiluokkalaisen älykkään komedian ystävän, Pilkun kanssa. Kummatkin nauroimme välillä katketaksemme ja lähdimme teatterista tyytyväisenä. Muistaakseni ykkösosan kohdalla näin ei tapahtunut. Tällainen komedian laji on ihan tervetullutta amerikkalaisen pilvenpolttelukomedian sijaan. Slapstick on tyylisuuntana vähän katoavaa perinnettä ja elokuva kunnioittaa 80-luvun esikuviaan. Nykyisin komediat ovat joko eritepelleilyä tai pilvessä sekoilua. Arvostan elokuvallisesti törmäilyä enemmän.

salailuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Mortal Kombat - Reborn"

Thor

Supersankarielokuvat elävät ja voivat hyvin. The Avengers-elokuva kolkuttelee jo ovia ja on saanut edeltäjikseen joukon kehystarinoita, joista menestyneimpiä ovat Iron Man 1+2 ja Captain America. Tulevassa koontielokuvassa Samuel L. Jackson pääsee mahdollisesti jopa lopputekstejä edemmäs. Tai oikeastaan taaemmas. 2011 alkuvuodesta kuitenkin elokuvissa piipahti elokuva Thor, jossa esiteltiin pohjoisia tuulia puhaltava, vasaraa heiluttava viikinkitekele Thor.

Elokuvassa Thor (Chris Hemsworth) on nuorehko, kokematon Asgardin prinssi, joka halajaa isänsä Odinin seuraajaksi. Äkkipikaisuutensa ja holtittomuutensa vuoksi hän menettää tulevan kruununsa ja päätyy karkotettavaksi Asgardista maahan. Pahojaan taustalla juonittelee Thorin veli Loki ja mystinen örkkimörkkikansa Jotunheimin planeetalta.

Jos unohtaa elokuvan käsittämättömät epäloogisuudet ja luokattomat selitykset siitä, miksi meitä valovuosia edellä oleva avaruuskansa heiluttelee vasaraa ja sulkapäähinettä, on elokuva saanut Kenneth Branaghin kädessä vähän turhankin kepeän otteen. Elokuvaan on varmaan haettu Branaghin vankkaa kokemusta Shakespearesta, mutta elokuva on karikatyyria toisensa perään ja elokuvasta on katkottu joka ikinen henkinen kasvu kolmeenkymmeneen sekuntiin. Maahan saapuva Thor on kuin kopio hölmistyneestä Crocodile Dundeesta, joka ihmettelee rullaportaita Pohjois-Amerikassa. Ensin Thor ei ymmärrä käsitteitä lähimmäisenrakkaus ja peruskohteliaisuus, kun jo seuraavassa leikkauksessa keittelee ja tarjoilee iloisena kahvia maan matosille. Taistelukohtaukset, jossa muoviin pukeutuneet viikinkijumalat taistelevat tulta syöksevää jättivahtia vastaan on kuin jostain todella huonosta Power Rangers-jaksosta. Ai niin. Idea litteästä planeetasta on aivan paska. Jokainen vähääkään koulussa käynyt tietää, että painovoima muokkaa planeetan pyöreäksi.

Nimikkoroolissa porhaltava Chris Hemsworth suoriutuu roolistaan norjalaisena pellesotilaana ihan kunnioitettavasti, mutta en vieläkään käsitä, että minkälaisia likaisia kotipornovideoita tuottajat olivat löytäneet Oscar-voittajilta Sir Anthony Hopkinsilta ja Natalie Portmanilta, jotta olivat saaneet nämä mukaan, mutta siellä se Anthonykin telkkarissa kuolasi omalle muovipanssarilleen. Portmanista Branagh oli saanut piiskattua ihan vain keskitason työnäytteen.

Elokuva on vasemmalla kädellä sutaistu esiosa varsinaiselle Avengers-elokuvalle. Elokuvassa ei ole juurikaan pointtia ja sen juonelliset koukut ovat lähinnä lapsellisia. Rooleihin on saatu kusetettua isoja, arvostettuja nimiä jotka varmasti itkevät sisältä, kun joutuvat kehumaan elokuvaa promootiomielessä. Olen pitänyt tavasta, jolla moni uusi supersankarielokuva on saatu linkitettyä historiaan tai on luotu rinnakkainen todellisuus, jossa fysiikka ja/tai itse supersankarius on saatu jollain tapaa edes istutettu katsojan päähän realistiseksi ajatukseksi. Tässä tapauksessa selitykset lähinnä naurattivat. Mutta oliko se viihdyttävä? Oli se siinä mielessä, että parinkymmenen vuoden päästä tämä on melkoista Russ Meyer-campia. Siis samalla tavalla kuin Masters Of The Universe.

Muovihaarniskaterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

"Jos ette kässännyt, niin mä olen vähän niinku Kuningas Arthur, mut vasaran kans ja isommil haukkareil"

Drive

Drive tuli taivaista ja saapui keskuuteemme viime viikolla ja tuli aika, jolloin myös Kreivin oli se nähtävä. Ensin on sanottava, että ennakko-odotukset elokuvaa kohtaan olivat julmetun kovat, sillä elokuvaa on hehkutettu elokuvamediassa parhaaksi rikoselokuvaksi sitten Michael Mannin Heatin. Suitsutukset alkoivat Cannesin elokuvajuhlien jälkeen, jossa ohjaaja Nicolas Winding Refn vastaanotti parhaan ohjaajan palkinnon vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, vaikka historiasta löytyykin sellainen helmi kuin Bronson. Drive on kuitenkin täysin eri maata.

Juoni on pelkistetty rikostarina, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö (Ryan Gosling) tekee päivisin automekaanikon ja stunttiajajan töitä ja öisin heittää kuutamokeikkaa pakoauton kuljettajana. Hän kuitenkin ihan pikkuisen ihastuu naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan), jonka aviomies ja lapsen isä on vapautumassa vankilasta. Päähenkilö sotkeutuu paikalliseen rikosorganisaation ja naapurin sedän henkilökohtaisiin ongelmiin ja tiivistyy lopulta välienselvittelyksi.

Michael Mann on hyvä vertauskohta tässä arvostelussa, sillä Mann on tunnettu siitä, että hän käyttää elokuvissa myös muita päähenkilöitä kuin ihmisiä ja on luonut käsitteen L.A Noir, jossa itse kaupunki valoineen on osa tarinaa. Refn on Manninsa katsonut, sillä kaupunki katuineen ja maisemineen on elokuvassa hyvin läsnä. Niin ikään vahva elektromusiikkiin painottuva soundtrack on myös osa elokuvaa. Ohjaus on toimintakohtauksia lukuun ottamatta melko rauhallista, maalailevaa ja leikkaukset pitkiä. Kuva keskittyy usein päähenkilön ilmeisiin ja rauhallisiin reaktioihin, jotka piirtävät kuvan viileästä sankarista. Elokuva antaa kuvan epäitsekkäästä soturista, joka on konflikteissa mukana tilanteen pakosta, vastoin tahtoaan. Kunnes koittaa se käännekohta, joka muuttaa sankarin antisankariksi, joka nauttii väkivallasta ja keinoja kaihtamatta saa sen mitä haluaa. Gosling saa henkilön vaikuttamaan liki psykopaatilta, joka nauttii kiduttamisesta.

Väkivaltakohtaukset ovat hyvin rajuja ja saa tällaisen normaalin kaupunkilaispojan laittamaan jopa välillä hieman kättä suun eteen, sillä en ihan odottanut alkupuoliskon perusteella hirvittävän veristä kokemusta. Elokuvaa on vaikea alleviivata mihinkään kategoriaan, sillä se ei ole toimintaa tai trilleriä, mutta on vähän kuitenkin. Se ei myöskään ole puhdasta rikosdraamaa, mutta draamaa siinä on silti. Se on väkivaltainen rikosdraamelokuva, joka on samaan aikaan realistinen ja unenomainen. Ja pirun hyvin näytelty.

Pääroolissa on Ryan Gosling, joka nauttii suurta arvostusta Hollywoodissa poikkeuksellisten draamallisten lahjojensa vuoksi. Päähenkilö on stevemcqueenimainen king of cool, joka pureskelee hammastikkua ja ajaa klassisten ajohanskojen kanssa. Hän käyttäytyy ahdingossa pelottavan rauhallisesti ja katsoja hiljaa hyväksyy väkivallan kierteen, koska olihan hän elokuvan alussa ihan perkeleen söötti sen naapurin mukulan kanssa, kun ne katsoivat yhdessä piirrettyjä. Gosling suoriutuu roolissa loistavasti. Kaikki elokuvan näyttelijät saavat maininnan A+, koska pahista näyttelevät ovat yleensä vähän mieleenpainuvampia. Hyviksiä ei oikeastaan ollut Carey Mulliganin esittämän naapurin leidin ja hänen pojan lisäksi. Ron Perlman on tapansa mukaan mainio. Oma itsensä, mutta ei kuitenkaan. Vähän kuin Jack Nicholson.

Elokuva toimi ensimmäisellä katselukerralla mahtavasti ja vaatii auetakseen vähän pohdiskelua väkivallasta ja sen hyväksynnästä tai mikä on oikein ja mikä on väärin, kun sen laittaa perspektiiviin. Elokuva on suitsutuksensa ansainnut ja sitä voi verrata helposti lajityyppinsä muihin elokuviin, kuten Heatiin ja A History Of Violenceen. Olen miettinyt tässä katsoisinko elokuvan uudestaan ja olen tullut siihen tulokseen, että elokuva voi olla toisella katselukerralla jopa vielä parempi. Olen häkeltynyt.

Ajohanskaterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Ajotakki - check! Ajohanskat - check! Tiukka ilme - Check! Hammastikku - Uncheck!"

Transformers: Dark of the Moon

Transformers-elokuvasarja on ehtinyt kolmanteen osaan, joten enää se ei ole jatko-osa, vaan trilogia. Trilogian tarkoitus on niputtaa kaikki elokuvat yhtenäiseksi juoneksi, jollaiseksi se on mukamas alunperinkin tarkoitettu. Tämähän on tietysti paskaa, koska tällaisissa elokuvissa päätös seuraavasta elokuvasta tehdään vasta, kun tiedetään miten edellinen selviää lippuluukuilla. No isot robotit tietysti selviävät ja kokoon saatiin vanha näyttelijäkaartikin miinus Megan Fox, joka meni sanomaan Michael Bayta Hitleriksi. Transformers: Dark of the Moon on myös ajan henkeen 3D.

Juonikuvio on sellainen, että tarkempi selittäminen lähinnä vituttaa niin lukijaa kuin kirjoittajaakin, mutta kuitenkin Kuusta löytyi avaruusromu ja sieltä tampoonin näköisiä puikkoja, joita kaikki haluaa. Mitä puikkoja ja kuka haluaa, niin katsokaa elokuva.

Käsikirjoitus, 3D-nappula ja toiminta on venyttänyt elokuvan kahteen ja puoleen tuntiin, joka on vähän virhe. Elokuva on tehty moniulotteiseksi juonien osalta ja useita koukkuja tungetaan mukaan. Elokuvaan sopii kepeä ja hurtti huumori, mutta kokonaisuus on ihan helvetin sekava. Vielä kun mukana on tiukkaa 3D-toimintaa, tulee lähinnä lopussa jo olo, että se on joko lopputekstit tai epilepsia. Kaksi ja puoli tuntia on liikaa, koska kaksi tuntia olisi hyvä pituus toiminnalle. Elokuva on melkoista amerikkahehkuttelua, jossa autobotit luppoaikanaan käyvät tuhoamassa Lähi-Idässä niitä joukkotuhoasetehtaita, joita kukaan muu ei ole vielä löytänyt. Tämä pistettäköön Michael Bayn piikkiin, joka on koko uransa ollut melkoinen patriootti.

3D-nappulaa on käytetty ihan sopivasti. Paria kamera-ajokohtausta olisi voinut vähän pitkittääkin, mutta muuten 3D ei vienyt muulta toiminnalta liikaa huomiota. Robottitappelut ovat samaa linjaa aikaisempien elokuvien kanssa, joten ei mitään uutta siltä rintamalta. Ja tuohon vajaaseen kolmeen tuntiin niitä robottitappeluita on saatu ihan saatanasti. Siis ihan saatanasti. Edelleen painotan elokuvan olleen liian pitkä.

Aikaisemmista elokuvista tuttu näyttelijäkaarti ahkeroi myös tässä elokuvassa poislukien uhkea Megan Fox. Uusi seksikäs gimma on tällä kertaa Carly (Rosie Huntington-Whiteley), joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa ja täyttääkin roolinsa söpönä peppuna oikein mainiosti. Näyttelijäksi hänestä ei ole. Sentinel Primea ääninäyttelee Spock, eli Leonard Nimoy. Star Trek-viittauksia vilisee elokuvassa enemmänkin, mukaan lukien ihan suora lainaus Khanin vihasta. Hauskan cameon tekee myös Buzz Aldrin omana itsenään, joka liittää elokuvaa historiaan viihteellisellä tavalla. Tässä(kin) osassa parasta viihdettä oli Shia LaBeofin moottoriturpa ja John Turturron egoistinen roolihahmo Simmons.

Elokuva on viihdyttävää ja kepeää toimintaa, jossa on moniulotteinen juoni. Monimutkainen se ei ole, sillä jos tippuu kärryltä, kannattaa mielummin ehkä katsoa Commando. Juonen ennalta-arvattavuus on jopa aavistuksen häiritsevää, mutta näitä elokuvia katsotaan toiminnan, eikä arvailun takia. Ja toimintaahan on. Elokuva on vedellyt lippuluukulla huimia summia ja tavallaan jopa ihan ansaitusti. Katsoja saa toimintaa koko rahan edestä, mutta tällaiselle melkein varttuneelle aikuiselle elokuva alkoi loppua kohden puuduttamaan ja lasit painamaan söpöä nenänvarttani. Loppuryminästä olisi voinut viedä vartin menettämättä edes vielä sisältöä. Pidin erityisesti elokuvassa siitä, että se oli nivottu mukavasti aitoihin tapahtumiin ja alun kuulaskeutuminen kolmessa ulottuvuudessa oli upea. Mutta jospa tämä nyt olisi tästä elokuvasarjasta se ihan viimeinen. Mutta eiköhän tästäkin joku perkeleen Transformers: The Beginning saada aikaiseksi.

avaruusromuterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"What's with the long face?"

Winter's Bone

Debra Granik on elokuva-alan moniosaaja, joka on osallistunut elokuvanteon lähes jokaiseen pääosa-alueeseen. Winter's Bone on hänen suuri läpimurtonsa, joka toi ehdokkuuden sovelletun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta. Elokuva muuten sai vielä kolme ehdokkuutta. Granik on muutaman oman elokuvan urallaan erikoistunut synkkyyteen ja ei-niin-onnellisten tähtien alla syttyneisiin ihmiskohtaloihin ja Winter's Bone ei ole suinkaan poikkeus.

Juoni sijoittuu vanhan villin lännen seuduille Ozarkeille, eteläiseen Pohjois-Amerikkaan. Perheen tytär Ree (Jennifer Lawrence) saa kuulla paikalliselta Sheriffiltä (Garret Dillahunt), että hänen isänsä on takuita vastaan vapaalla ja on pantannut talonsa vapauttaan vastaan. Isä on kuitenkin kadoksissa ja perhe on vaarassa menettää kotitalonsa, jossa asustaa tyttären lisäksi tämän sisko Ashlee ja veli Sonny, jos Isä ei saavu oikeudenkäyntiin. Äiti on mieleltään sairas, joten perheen hoitovastuu on tyttärellä Reellä. Reellä ei ole siis muuta vaihtoehtoa kuin etsiä Isänsä.

Elokuva on rahoitettu ilman suuria elokuvayhtiöitä, mutta sitä ei kädenjäljestä huomaa. Kaikki on osaltaan seesteisen synkkää, mutta samalla ahdistavan epäpuhdasta. Elokuva on käsikirjoitettu huiman hyvin ja tarina etenee johdonmukaisesti. Tyttärellä on iso rooli sikäli elokuvassa, että se on kirjoitettu hänen näkökulmastaan, joten Lawrence on mukana elokuvan aivan jokaisessa kohtauksessa. Joihinkin kohtauksiin olisin kaivannut trillerimäisyyttä, mutta kuikelot etelävaltionmiehet kyllä takasivat elokuvan pelottavuuden.

Koko elokuvan läpi näytellyt Jennifer Lawrence oli todella vakuuttava, vaikka yhdellä ilmeellä näyttely välillä vähän puuduttikin. Ehkä syvä etelä oli tehnyt tehtävänsä psyykeelle, mutta joka tapauksessa ehdokkuuden arvoinen suoritus. Teardrop (John Hawkes) oli kerrassaan huikea. Miehen roolihahmo muuttui läpi elokuvan kuin Al Pacinolla Kummisedässä konsanaan. Alussa pelottavan luihu Teardrop oli elokuvan loppuvaiheilla melkein laihan nallekarhumainen.

Elokuva on tuotettu ilman suuria tähtiä ja suurta budjettia ja silti mentiin ehdokkuudesta toiseen Gaalassa. Neljän Oscarin ehdokkuus on verrattain pieneltä elokuvalta todella suuri juttu. Elokuva antoi kuvan erilaisesta Yhdysvallasta, jossa huumeita otetaan tai niitä myydään. Teardropin tapauksessa vähän kumpaakin. Jokainen elokuvaan osallistunut on toiminut rakkaudesta taiteeseen ja kädenjälki on sen mukaista. Nämä ovat sellaisia elokuvia, joissa ei ole tähtiä, vaan näissä elokuvissa niitä tehdään.

Southerncrossterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Muutaman vuoden päästä opetellaan pitelemään toisenlaista asetta"

Syriana

Enemmän käsikirjoituspuolella kunnostautunut Stephen Gaghan ohjasi ja kynäili vuonna 2005 poliittisen trillerin nimeltä Syriana, joka perustuu osittain Robert Baerin kirjaan See No Evil. Stephen Gaghanin ohjausmeriitit rajoittuvat yhteen b-luokan elokuvaan nimeltä Abandon (2002). George Clooney pokkasi roolistaan sivuosapystin ja Gaghan oli ehdokkaana alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mutta pysti meni ansaitusti Crashille, joka oli kuvaukseltaan hyvin samantyyppinen episodielokuva.

Juoni on hyvin monimutkainen geopoliittinen trilleri. Juonen keskiössä on talousasiantuntija, Matt Damonin esittämä Bryan Woodman, CIA:n veteraaniagentti Bob Barnes (George Clooney), yritysetsivä Bennet Holiday (Jeffrey Wright) ja kaltoin kohdeltu öljytyöntekijä Wasim (Mazhar Munir).

Elokuva on käsikirjoitettu ja ohjattu loistavasti. Se on episodielokuva, jossa tapahtuu jatkuvasti. Katsoja heitetään tapahtumien keskelle ja taustoja selvitetään television lähetysten avulla. Juonen monimutkaisuudesta johtuen elokuva vaatii katsojaltaan varauksetonta huomiota ja pienikin herpaantuminen keskittymisessä saattaa tiputtaa kärryiltä. Elokuva ei sovi kaikille ja viihdyttävyys on enemmänkin autenttisuudessa kuin toiminnassa. Elokuva on kuvattu studion ulkopuolella, mikä lisää todentuntuisuutta huomattavasti. Tapahtumat ovat lopputekstien mukaan totuudenmukaisia, mutta henkilöt, yritykset ja tapahtumat ovat kuitenkin pääsääntöisesti keksittyjä. Seuraavana vuonna valmistunut Babel on hyvinkin samanlainen elokuva tyyliltään ja kuvaukseltaan. Inarritu olisi helppo kuvitella ohjaajanpallille. Katsoin elokuvan teräväpiirtona ja se näytti upealta.

Elokuvan rosteri vilisee alansa ammattilaisia lähes jokainen puheroolin saanut ansaitsisi paikkansajulistemarkkinoinnissa (Christopher Plummer, Chris Cooper, William Hurt esimerkiksi). George Clooney teki upean roolin, mutta oliko se Oscarin arvoinen, en osaa oikein sanoa. Clooney kuitenkin pesi loppumetreillä melkoisen kovia roolisuorituksia. Matt Damon oli elokuvan ainoa alisuorittaja, joka olisi voinut näytellä hieman väkevämminkin. Komedianäyttelijä Amanda Peet oli positiivinen yllätys ja elokuvan paras suorittaja oli Bennet Holidayn juoppoisää näytellyt William Charles Mitchell.

Elokuva ei todellakaan ole mahtavasta tuotannostaan huolimatta juurikaan blockbuster ja on selvästi enemmän kriitikkoelokuva kuin tarkoitettu viihdyttämään lauantai-iltoja. Aihe on hyvin vakava ja se herättää keskustelua ja pohdintaa imperialismista. Katsoessani tätä kuusi vuotta vanhaa elokuvaa, tuli ikävä ensinnäkin episodielokuvia, mutta myös hyviä poliittisia korporaatiotrillereitä. Laadukkaita tehdään nykyisin harvoin.

Öljyterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Vanha kunnon kävelen-coolisti-räjähdyksestä -kikka

Kommentti: Pirate Bay haastetaan kaksintaisteluun

Suomen Musiikkituottajat ovat päättäneet haastaa Pirate Bay-vertaisverkkosivuston kaksintaisteluun. Uutinen koskee elokuvateollisuutta myös siinä määrin, että sivuston kautta jaetaan myös laittomasti elokuvamateriaalia. Taistelu tulee olemaan melko hyödytön, koska mikään oikeuslaitos sivistyneessä Euroopassa ei tule rajoittamaan yksittäisen kansalaisen vapaata liikkuvuutta niin Internetissä kuin sen ulkopuolellakaan. Ajatukseen sulkemisesta voitaisiin keksiä vaikka kuinka monta vertausta aina kirpputoreista ulkonaliikkumiskieltoihin, mutta pääsääntö on se, että tekijänoikeusjärjestö kohdistaa syytöksen jokaiseen kansalaiseen, ei rikoksentekijään. Kuulostaako tutulta? Se kuulostaa Kiinalta. Vielä kun jokainen kuusivuotiaskin tietää, miten BBC:n sivuilta katsotaan Top Gearia, vaikka materiaali on estetty Suomessa.

Uuden sukupolven elokuvantekijän ajatukset kokosi Star Wreckin tekijätiimi blogissaan. Lyhyesti referoituna he vaativat tekijänoikeusjärjestöjä ymmärtämään sen, että on vuosi 2011 ja kuluttajat vaativat helppoutta, vaikka siitä joutuisi hieman maksamaan. Spotify ja Voddler ovat näistä hyviä esimerkkejä, itsekin maksan ihan mielelläni Spotify Premiumista kymmenen euroa kuukaudessa ja hyvällä omalla tunnolla käytän helposti laillista materiaalia. Uskon, että tätä ei olisi syntynyt ilman innovatiivisuutta ja vastavoimaa, joka olisi puskenut luomaan jotain uutta. Se, että jos artisti ei saa Spotifysta miljoonia, voi osoittaa syyttävän sormensa sopimukset neuvotelleihin osapuoliin, eikä taas kuluttajaan, kuten on tehty. Voddler on palveluna vielä melko lapsenkengissä, mutta uskon sen kehitykseen.

Sanottakoon jo nyt tässä vaiheessa, että minä kulutan elokuvateollisuuteen enemmän kuin kukaan tuntemani henkilö, jos ei oteta lukuun Herra Tiitusta, jolla on omien sanojensa mukaan enemmän elokuvia kuin minulla. Omistan satoja DVD-elokuvia ja niiden lisäksi käytän aktiivisesti elokuvateatteripalveluita. On minullakin ollut nuoruudessa heikot hetkeni piratismin suhteen, mutta nykyisin teen tätä kaikkea rakkaudesta lajiin ja maksan siitä kymmenyksiä, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin tyytyväinen. Maahantuonnin hitaus, käsittämättömät suunnitellut lisäkustannukset virtual print feen muodossa ja kuluttajan aliarviointi saa minunkin sappeni kiehumaan. On aivan käsittämätöntä, että vertaisverkosta löytyy esimerkiksi Black Swanista täysin katsottava versio ennen kuin elokuva on edes Suomessa laillisessa levityksessä. Elokuva palkittiin ennemmin Oscar-gaalassa kuin siihen pystyi ostamaan lipun Suomessa. Vuonna 2011 tuo on anteeksiantamattoman hidasta. Mediatalojen Internet-palvelut ovat lapsenkengissä ja tarjoavat kuluttajalle suttuista pikselimateriaalia kymmenen senttimetrin kokoisella ruudulla. Tässä Yle Areena ja sen sivutuote Elävä Arkisto ovat edellä veljiään, mutta se ei ole todellakaan tuulettamisen aihe.
Minä teen vuorotyötä ja olen TV:n katselussa täysin tallentavan digiboksin varassa, jonka toiminta on, noh, vaihtelevaa. Miksi en voisi laittaa televisiooni kiinni nettipiuhaa, joka hakisi täysiverisen kuvamateriaalin MTV3:n televisiolaitteelle suunnatusta Katsomo-palvelusta? Aivan sama vaikka tunkisivat sen täyteen mainoksia. Ihminen sidotaan 24 tuntia elävässä yhteiskunnassa edelleen sata vuotta vanhaan vuorokausirytmiin. Entä miksi Makuuni ei vuokraa elokuviaan televisiopalvelun kautta? Maksaisin 20€/kk Makuunille (tai vaihtoehtoisesti kertamaksuna) ja voisin selata televisiollani valikkoa, että mitä elokuvaa haluan katsoa teräväpiirtona. Palvelua tarjotaan kyllä esimerkiksi CDON.comissa, mutta sekin vaatii HDMI-piuhan ja kuulokepiuhan vetämistä televisioon. Minä haluan sen vielä helpommaksi, sillä teknologia mahdollistaa sen.
Näitä otsikoita kun lukee, kuvittelee, että tekijänoikeusjärjestöjen ainoa agenda on se, että pysytään kivikaudella. Minä haluan enemmän.

Terveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Ilmeisesti olen ollut turhan sinisilmäinen oikeusvaltioiden suhteen:

Google: Ennakkosensuuri ei tee hyvää sananvapaudelle
Pirate Bay lukkojen taakse Tanskassa

Vanishing on 7th street

Brad Andersonin historiaan kuuluu sellainen loistofilmaus kuin The Machinist, joka juonta paremmin muistetaan Christian Balen laihduttamisesta. Tällä kertaa Mr. Anderson on sujauttanut ansiolistaansa mysteerikauhuttelun Vanishing on 7th street, joka perustuu Anthony Jaswinskin käsikirjoituksen tapaiseen suttaukseen.

Elokuvan juoni alkaa muutamaan päähenkilöön suuntautuvalla juonenalulla, jossa ihmisiä haihtuu savuna ilmaan, kun karmea pimeys laskeutuu maan päälle. Valo ja valossa oleminen pelastaa varjoilta ja päähenkilöt löytävätkin pyhätön baarista, jossa on oma aggregaatti, jukeboksi ja tietenkin viinaa.

Käsikirjoitus on todellakin vain jotain sinne päin oleva raapustus, joka vilisee epäloogisuuksia ja kysymyksiä, joihin vastata. Mysteerielokuvien juttu on se, että katsoja voi arvuutella ratkaisua ja lopussa sitten jaellaan nallekarkkeja eniten sille, joka pääsi lähemmäksi. Tässä päästään siihen, että John Leguizamon esittämä Paul latelee niitä yleisimpiä ja päätyy tulokseen, että missään ei ole mitään järkeä. Yöt pitenevät ja päivät lyhenevät kuin Brianin poeettisessa kommentissa elokuvassa Cocktail, mutta mikäli kyse ei ole fysiikan ilmiöstä, niin miksi se kuu on sitten paikallaan aina kun on pimeää? Päähenkilöt esittävät järkeviä kysymyksiä, mutta Jaswinski on hukkunut omaan ideaansa. Minulla loppuu ideat, kun yritän miettiä, miten tällaiselle paskalle on saanut edes rahoitusta. Kristillistäkin vertauskuvaa saatiin aikaiseksi, kun yhdistettiin poika ja valkoisiin pukeutunut tyttö ratsastamassa yönkoittoon Aatami ja Eeva -hengessä.

Ohjaus ontuu pahasti ja edistyy epäloogisesti. Välillä käytetään takaumia ja joidenkin kohdalla ne alkavat heti ja seuraavaksi taas joku näkeekin harhoja. Erikoistehosteet olivat kuin Hercules-sarjasta ja elokuvan säikäytyskohtaukset olivat melko huonoja yrityksiä. Ohjauksen huonous kuitenkin jäi käsikirjoituksen huonouden varjoon.

Näyttelystä ei ole juurikaan sanottavaa. Pääosissa on Hayden Christensen (Luke), Thandie Newton (Rosemary), aikaisemmin mainitsemani Leguizamo ja Jacob Latimore (James). Kaikki kantavat itsensä loppuun asti ärsyttämättä tai säväyttämättä.

Jotain kummaa tapahtuu tavallisena päivänä on b-elokuvien trendi, joka alkoi The Happeningistä, jatkui Blindnessilla ja toivottavasti loppui tähän. Näistä kolmesta ylivoimaisesti paras yritys oli Blindness, joka pienellä hiomisella olisi ollut aivan loistava elokuva. Samaan kategoriaan tämän kanssa en panisi kuitenkaan Will Smithin tähdittämää I Am Legend -elokuvaa, joka on melko hyvää vampyyritoimintaa. Tämä elokuva oli kuitenkin sellaista kuraa, että tuli sellainen olo, että olen käyttänyt puolitoista tuntia elämästäni paskakasan tuijottamiseen.

Ulosteterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Tiedän, minäkään en halua nimeäni tämän elokuvan julisteeseen"

Kreivituubi: TV-suositukset viikolle 10

Tiistai 8.3.2011

TV Viisi 21.00
Listan aloittava Alcatraz - Kohtaloni on vankilatrilleri vuodelta 1994. Elokuva on vuosien saatossa saanut aika mitätöntä huomiota ottaen huomioon, että näyttelijäkaarti koostuu kolmikosta Kevin Bacon, Gary Oldman ja tuolloin kovassa nosteessa ollut Christian Slater, nyttemmin ura on taantumaan päin. Elokuvassa Baconin esittämä Henri Young joutuu näpistyksestä vankilaan ja joutuu vankilajohtaja Glennin (Gary Oldman) silmätikuksi. Henri yrittää pakoa, mutta jää kiinni ja joutuu useiksi vuosiksi eristykseen. Päästyään pois, hän puukottaa lusikalla toista vankia ja joutuu oikeudenkäyntiin murhasta, jossa häntä edustaa Slaterin esittämä James Stamphill.

Elokuva pitää otteessaan alusta asti ja rakentaa aikakautensa melko hyvin katsojalle asenteineen ja maisemineen. Näyttelijät suoriutuvat roolistaan mahtavasti ja parhaiten luonnollisesti Bacon, jota piiskataan läpi elokuvan. Toisin kuin ajoittain on huhuiltu, elokuva on täysin mielikuvituksen tuotetta. Elokuva on ohjattu hyvin sujuvasti, mutta mitään mieleenpainuvaa Marc Rocco ei itsestään jättänyt, sillä elokuva on vahvasti näyttelijäelokuva.

Keskiviikko 9.3.2011

TV Viisi 21.00
Oscarit on jaettu tältä vuodelta ja on hyvä tarkastaa muistin virkistykseksi Social Networkin ohjanneen David Fincherin varsinainen läpimurtoelokuva Seitsemän vuodelta 1995. Ysäri on minulle henkilökohtaisesti toiminut taitavien trillerien aikakautena ja etenkin Seitsemää on jäljitelty myöhemmin niin tyylillisesti kuin juonellisestikin melkoisesti. Samalla köydellä yritti ratsastaa vähän aikaa sitten televisiosta tullut Luunkerääjä. Elokuvaa tähdittää mitä taitavimmat kaverit Brad Pitt, Morgan Freeman ja Kevin Spacey.

Juoni rakentuu Brad Pittin esittämän suurkaupungin kytäksi noviisin Millsin ja Freemanin esittämän kyynikkopoliisin Somersetin kemia, sekä kaupunkia käskyttävän, Dantea lainaavan sarjamurhaajan ympärille. Elokuva seuraa henkilöitä, ratkaisun rakentamista ja seurauksia lyhyeltä ajalta. Elokuva on hirvittävän taitavasti ohjattu ja kuvattu ja se kestää mitä tahansa uudelleenkatselua, sillä ihmiset on puettu ajattomasti ja esimerkiksi suurkaupunkia ei mainita missään vaiheessa.

Pe 11.3.2011

YLE Teema 22.00
Oscar-teemalla (hehe) jatketaan. Yle on tehnyt hienon teon ja ottanut näytökseen Coenin veljesten hienon film noir-elokuvan Mies joka ei ollut siellä (2001). Elokuvassa kaurismäkeläisen lakoninen parturi toimii tarinankertojana kiristystarinassa. Elokuva on nimeään myöten genren tyypillisintä päätä. Näyttelijävalinnat ovat taidokkaita ja osa on näytellytkin veljesten aikaisemmissa elokuvissa, esimerkiksi Frances McDormand Fargossa sanomassa "Jaaa?"

Hyvä vaihtoehto: MTV3 22.35 Kiss, Kiss, Bang, Bang

La 12.3.2011

TV Viisi 21.00
Lauantai-illaksi tarjoillaan aivan loistava trilleri Koston Liekki (2004), jossa Denzel Washington esittää entistä, nyttemmin alkoholisoitunutta CIA:n palkkatappajaa Creasya, joka saa töitä Dakota Fanningin esittämän Pitan henkivartijana. Pita kidnapataan ja tapetaan Creasy ottaa tehtäväkseen listiä jokaisen tielleen tulevan.

Elokuva on ehkä parhaimpia kostotarinoita Kill Billin jälkeen. Mainitsematta ei sovi myöskään jättää Liam Neesonin Takenia. Tony Scott todistaa tarpeettomasti tällä elokuvalla olevansa trilleriohjaajien terävin kärki, sillä meriitit on annettu jo 80-luvulla. Washington näyttelee vakuuttavasti alkoholisoitunutta ex-tappajaa ja yhteys Pitaan tuntuu aidolta. Jos jaloviina maistuu lauantai-iltana, niin tämä on pakkonauhoitus.

Su 13.3.2011

Nelonen 21.00
Jos kaipaat likaista ja pikaista lobotomiaa, katso Sinkkuelämää. Menee tasollisesti Toxic Avengerin alapuolelle - ja reilusti.

Oscarit 2011

Kreivi on tehnyt intensiivistä kuntosaliharjoittelua, jotta voisi kehuskella olevansa hyvässä kunnossa täyttäessään 30 joten elokuvakatselmukset, saatikka niistä kirjoittaminen on ollut päiväohjelmassa hyvin kaukana kärjestä. Raavin kuitenkin itseni kokoon ja perinteisesti katsoin Oscar Gaalan kokonaisuudessaan. Viime vuonna katsoin karkelot hotellihuoneessa Yhdysvalloissa, giganttikokoisen New York pizzan ja jättimäisen Coca Colan kera.

Tänä vuonna jouduin tyytymään Nelosen suoraan TV-lähetykseen, jonka alkutaival sai kyynel silmässä ikävöimään ABC-kanavan lähetystä. Pukuloiston kolmetuntinen lähetys sai toivomaan pikaista lobotomiaa, mutta ilmeisesti sisäinen halu satuttaa itseäni sai minut katsomaan Nelosen studiovieraiden alatyylistä keskustelua ja "Oscar drinkkien" nauttimista ilmeisen tiiviiseen tahtiin. Jokaisella vieraalla oli vaikeuksia tunnistaa ketään punaisen maton tallustelijoista ja SUOMEN FAB FIVE-has been Mikael Hytönen väläytti osaamistaan tunnistamalla Mila Kuniksen, koska oli ollut 70's Show'ssa ja muisti tämän olleen Ukrainan sijasta Valko-Venäjältä. Arman Alizad, räätäli, ei osannut millään tavalla tuoda esiin ammattitaitoaan, vaan osasi lähteä mukaan Mikael Hytösen luokattomaan vitsailuun. Ilmeisesti ura julkisuudessa ja TV-tähtenä on vienyt parhaimman terän varsinaisesta leipätyöstä. Kolmikon kapteenina toiminut Maria Veitola todisti täydellisen osaamattomuutensa niin haastattelijana, kommentaattorina ja miellyttävänä katsottavana. Mediatalon virallisen toimittajan yksi tehtävä on pitää keskustelu asiassa ja saada vieraat kommentoimaan oikeita asioita, mutta Veitola löi löylyä kiukaaseen ja lähti mukaan pilluperse-vitsailuun.

En tiedä näytettiinkö punaista mattoa tarpeeksi, mutta huomasin täysin Hollywoodin A-listan veteraanien puuttumisen kokonaan vieraiden joukosta. Missä olivat Al Pacino, Robert DeNiro, Jack Nicholson, Meryl Streep ja niin edelleen? Oliko kyse sukupolvenvaihdosta vai boikotista? Tapahtuma kuitenkin yleensä pysäyttää Hollywoodin kokonaisuudessaan.

Varsinaisen gaalan alkaessa vaihtui studiokokoonpano. Studiota käskyttämään vaihtui Jussi Heikelä ja vieraiksi Paavo Westerberg, Lauri Nurkse ja Mikko Aromaa. Kommentointiajat olivat niin lyhyitä, että käsittämättömän hyvän taustatyön tehneet Westerberg ja Nurkse eivät antaneet oikeastaan sanansijaa hiljakseen istuneelle Aromaalle, jonka kommentoidessa kuitenkin tuli suusta timantteja. Lisäksi hyvän dynamiikan loi se, että Nurkse liputti selvästi viihteellisemmän Inceptionin puolesta ja Westerberg selvästi kubrickmaisen Black Swanin puolesta. Heikelä piti tiimin kurissa ja pysyttiin asiassa. Hauska lisä oli myös se, että Nurkse otti kommentoinnin ikään kuin urheiluna ja joutui välillä vähän löysäämään rusettia tunnelman käydessä tiiviinä.

Hauskan intron lisäksi juontajakaksikko oli täysin kuutamolla. En tiedä oliko se James Francon kaufmanimaista huumoria, mutta mies oli jäykkä kuin Paavi parhaimmillaan. Anne Hathawaylla oli hetkensä, mutta esimerkiksi lauluosuus oli itse laulua lukuun ottamatta melkoisen buu. Tasosta kertoo se, että illan kovin ylläri oli Melissa Leon "F-BOMB". Meni hieman ehkä ohitse, mutta miksiköhän osa yleisöstö buuasi Christian Balen kiitospuheessa siinä kohdassa, kun hän kiitti Dickie Eklundia ja mainitsi hänen webbisivunsa? Mielestäni Bale piti hyvän puheen ja kiitti kaikkia tärkeitä ihmisiä, ei ollut normaalin egoistinen itsensä ja vähätteli itseään sanomalla:"Bloody hell. What a room full of talented and inspirational people, and what the hell am I doing here, in the midst of you? Such an honor"

Loppuun asti voidaan keskustella siitä, oliko Kuninkaan Puhe oikea valinta parhaaksi elokuvaksi, mutta siinä on kaikki kohdallaan niin kutsutuksi Oscar-elokuvaksi. Se on iso, tyylikäs ja se on pieni tarina jolla on isoja seurauksia. Siksi mielestäni sitä ei olisi pitänyt valita, vaan jokin modernimpi elokuva, ehkä Black Swan? Colin Firthin valinta miespääosaan jää epäilyksen alle, mutta muuten Oscarit menivät "niin kuin piti". Tämän vuoden perusteella seuraavakin kymmenen Oscar-ehdokkuuden elokuva näyttäisi tältä:

- Naispääosan esittäjä on alkoholisoitunut, narsisti ja naamasta ahavoitunut
- Miespääosan esittäjä on joutunut lihottamaan / laihduttamaan ja hankkinut uuden aksentin
- Sivuosat ovat erikoisia ja niissä itketään
- Ohjaaja on tähdenlento tai sitten Spielberg/Scorsese/Cameron on tehnyt uuden rallin
- Musiikista vastaa Hans Zimmer, John Williams tai jokin konemusiikin uraihmisistä
- Käsikirjoitus pohjaa todellisuuteen ja sitä on viilattu oikein kunnolla
- Puvustukseen on panostettu ja elokuvan yleismaailma on harmaa ja kuvaus tyylikästä

fallosterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

PS. Lupaan kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän ja anteeksi siitä.