Twilight New Moon

Twilight-elokuva tuotiin teinityttöjen makuuhuoneisiin noin vuonna 2008, eli olemassa on myös aika ennen Twilightia. Se oli aikaa, jolloin vampyyrit olivat oikeasti verenimijöitä, eikä teinityttöihin rakastuneita, kimaltelevia emo-poikia. Vampyyri inhimmillisenä olentona ei toki ole uusi valkokankaan saralla, saatikka homoeroottisena hahmona. Anne Ricen kirjan pohjalta tehty, Neil Jordanin ohjaama Veren Vangit vuodelta 1994 oli aikansa mestariteos. Tosin Anne Ricen vampyyri on traaginen hahmo, ei kaapin syvyyksissä elävä Jared Leto-kopio.

Kyllä. Minulla on ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan ja suurimmaksi osaksi siksi, että satuin erehdyksessä katsomaan ensimmäisen osan. Odotukset eivät olleet kovin suuria trilogian keskimmäiseltäkään osalta. Ulkopuolisen paineen takia katsoin elokuvan Twilight -New Moon.

Aikaa on taas kulunut hetki ja Bellan (Kristen Stewart) alahuuli värisee jälleen. Edward (Robert Pattison) on keksinyt tekosyyn lähteä Bellan luota, jotta hänestä ei tarvitsisi tehdä vampyyriä. Paikalle saapuu arjen sankari Jacob (Taylor Lautner), joka osaa moottoripyörien lisäksi korjata tunteita. Luonnollisesti "Jake" on synnynnäinen ihmissusi ja kolmiodraama on valmis. Sivujuonena ykkösosasta tuttu Victoria (Rachelle Lefevre) yrittää kostaa jonkun kuolemaa.

Pidän elokuvan väreistä, varsinkin metsäkuvista. Ne ovat synkkiä, mutta jotenkin mielenkiintoisia. Haluaisin mennä sinne vaikka pystyttämään teltan tai juoksemaan alasti susien kanssa. Kuvauksessa ei ole moitteen varaa, se on looginen, kronologinen ja kohtaukset ovat sopivan pituisia. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, joten jätän Stephenie Meyerin haukkumisen tähän, tosin lisää ehkä myöhemmin. Sen sijaan elokuvan käsikirjoittanut Melissa Rosenberg ja elokuvan ohjannut Chris Weitz voisivat tehdä jotain muuta kuin elokuvakäsikirjoituksia tai ohjata täyspitkiä. Ymmärrän, että elokuvan pääasiallinen kohderyhmä on teini-ikäinen tai nuori aikuinen nainen, mutta voi jumalauta. Ymmärrän paidattoman teini-ikäisen pojan näyttämisen elokuvassa, mutta sen kohtauksen voi järjestää muutenkin kuin:
"Ah, Bella, sinulla on haava päässä, anna kun otan paitani pois"

Lisäksi elokuvan noin kahden tunnin pituudesta noin tunti viisikymmentä käydään kahdenkeskeisiä keskusteluja lähinnä tunteista tavalla, jotka kuuluvat pokkariromantiikkakirjallisuuteen ja pöytälaatikkorunoihin. Loput kymmenen minuuttia ovat ihan onnistuneita taistelukohtauksia. Koko paskakeon päälle laitan vielä viimeisen kikkareen ja kerron, että elokuva oli aivan käsittämättömän ennalta-arvattava.

Näyttelytyö oli teennäistä. Edwardia näytellyt Robert Pattison voi mielestäni trilogian jälkeen etsiä töitä kauniista ja rohkeista ja viljellä jaksosta toiseen sitä samaa ilmettä. Se "voi tätä tuskaa ja kauheutta, olen vampyyri"-ilme. Bellaa näytellyt Kristen Stewart on ulkonäöllisesti rooliin sopiva hahmo. Tosin kolmannen alahuuliväpätyksen jälkeen teki mieli repiä Bellan pää irti väkivaltaisin tavoin. Koska olen kaikkien kaveri ja haluan joskus antaa taputuksen olalle, Pattisonista ja Stewartista huomaa, että he penetroivat (toisiaan) myös vapaa-aikana. Elokuvan ammattitaitoisimman rooli- ja vampyyrisuorituksen teki Michael Sheen vampyyripäällikkö Arona. Toivon näkeväni hänet trilogian kolmannessa osassa repimässä päitä irti.

Tiedän, en ole elokuvan kohderyhmää ja siksi minun ei kuuluisi katsoa näitä. Tiedän, olen ahdasmielinen ja menen valtavirran mukana, koska en ymmärrä Twilightin syvintä olemusta. Tiedän, olen tunnevammainen antiromantikko, joka polttaa ruusut ja kusee kaiken kauniin päälle. Tiedän, emmä tajuu. Kuitenkin minua vaaditaan katsomaan elokuva ja miettimään, mitä olen katsonut. Uskokaa pois, minä olen miettinyt. Mormonitaustainen Meyer vaalii kunnon kristittyjä arvoja ja kertoo niitä tönkön vampyyritarinan kautta nuorille neideille. Himolle ei saa antaa valtaa, ei seksiä ennen siunausta ja sudet kulkevat keskuudessamme lampaiden vaatteissa. Vertauskuvat ovat niin ilmiselvät, että se on jo kornia. Jotain on kuitenkin tehty oikein, koska elokuva ja sen oheistuotteet myyvät jopa Kreiville uskomattomia summia. Elokuva- ja kirjasarja on tuotteena kultakimpale, mutta valitettavasti hyvää elokuvaa se ei siitä tee ja sellaisiahan Kreivi täällä arvostelee.

Elokuvan evääksi suosittelen jotain imelää ja makeaa. Parhaimmillaan elokuva on poistomyynnissä, unohdettuna yhden aikakauden trendinä. Suurimmat taputukset elokuva saa soundtrackistaan.

Kenelle: 14-25 vuotiaalle tytölle, joka kiinnittää tai kiinnitti poikien julisteita seinille.
Miksi: Jacob on suurimmaksi osaksi leffaa ilman paitaa.

Sparkleterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Tämä on ihan hyvä sellaisenaan.

Green Zone

Paul Greengrass pysyi suhteellisen tuntemattomana ohjaajana, kunnes 2002 kehitteli elokuvan Bloody Sunday. Tämä avasi tien suuriin studioihin ja syntyi kaksi viimeisintä Bourne-trilogian osaa, jotka ovatkin sarjan parhaat, sillä Greengrass osaa ohjata kerrassaan hengästyttävää toimintaa. Hiljaisena viikonloppuiltana Queen Jane kehoitti minua katsomaan elokuvan Green Zone dekkarina, ei sotaelokuvana jona sen muut arvon kriitikot ovat erheellisesti katsoneet. Aikoina, jolloin jokainen ohjaaja haluaa olla poliittisesti korrekti, sotaa kritisoivia Irak-elokuvia tulee valkokankaalle kuin makkaratehtaasta nakkeja.

Elokuva kertoo Yhdysvaltain Sotilasmestarista, Milleristä (Matt Damon), jonka hommiin kuuluu joukkotuhoaseiden etsintä. Sen sijaan, että hän tekisi työtään, hän käyttää aivojaan ja toteaa, että niitä ei ehkä ole. Soppaan saadaan sekaisin CIA:n agentti Martin Brown (Brendan Gleeson), mulkku pukumies Poundstone (Greg Kinnear) ja luonnollisesti tiedotusvälineidän naissukupuolen edustaja Lawrie Dayne (Amy Ryan).

Jälleen kerran annoin trailerin johdattaa harhaan ja luulin elokuvan olevan jonkinlainen kostotarina, jossa Matt Damon on julistettu ideologiansa takia lainsuojattomaksi ja sotilaskoneisto yksityisarmeijoineen jahtaa Mattia pisin Bagdadin katuja. Väärin. Kyseessä on huippujännäri. Yleensä, kun näen käsikirjoittajana Brian Helgelandin, voin huokaista helpotuksesta sillä tiedossa on laatua. Toki jokaisen uralla on kompastuksia, mutta jännityksen ja trillerin saralla Helgeland on Hollywoodin ykkösnimi. Greengrassin ohjaus on hyvin tunnistettavaa, sillä jännitystä seuraa jatkuva kevyt bassomusiikki (tuttu Bourne-elokuvista) ja nopea leikkaus. Käsivarsikamera on myös Greengrassin elokuvista tuttu käytäntö. Kreivitär valitteli hieman nopeita leikkauksia ja "tärisevää" kuvaa, mutta taas minun mielestäni se oli elokuvan vahvuuksia, jotka kertovat kovasta elämästä ja temmosta Bagdadin sykkeessä.

Matt Damon on juuri sopivan sympaattinen mies esittämään Yhdysvaltain sotilasta, joka kokee vääryyttä valtionsa suunnalta. Hän kokee olevansa oikealla asialla ja kun tietyt esteet tulevat tielle, Matt etsii ainoastaan totuutta ja oikeutusta sodalleen. Brendan Gleeson esittämässä jenkkiä oli jotenkin tönkkö ja aksenttikaan ei osu kohdalleen. Greg Kinnear onnistuu mulkkunsa esittämisesssä, sillä aina välillä tekisi mieli hieman tempaista päin poijua. Toimittaja oli roolina aavistuksen ylimääräisen oloinen ja tulinkin miettineeksi, että varmasti alkuperäisessä kirjaversiossa rooli on isompi.

Minulle on aivan sama kuinka monta Irakista kertovaa sankaritarinaa vuodessa tulee, mutta kun tällaisia äärettömän hyviä jännityselokuvia voidaan luoda siihen ympäristöön, antaa tulla. Jenkkisotapropagandaelokuva? Ei sinne päinkään ja vaikka olisikin niin antaa olla. Amerikka käy jatkuvasti räiskimässä pyssyjä ympäri palloa ja jos siitä tehdään AMERIKKALAISelokuvaa, niin antaa tulla vain. Eihän tämä nyt kuitenkaan ollut We Were Soldiers. Kun unohtaa lisäosien todennäköisen "Support Our Troops"-joutavuudet, niin hyvä leffailta on taattu. Elokuva toimii niin elokuvissa kuin varmasti kotisohvallakin. Jos väsytti ennen elokuvaa, niin elokuvan aikana ei varmasti. Varaa mukaan paljon karkkia, sillä toiminnan edetessä esimerkiksi lakupussi katoaa hyvinkin nopeasti taivaan tuuliin.

Kenelle: Hengästyttävän toiminnan ystävälle
Miksi: Bourne-elokuvat siirtyneet Bagdadiin

Sotakoneistoterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Kannattaakohan minun heilua Bagdadissa AK-47:n ja shemagh-huivin kanssa?"

Julie & Julia

Minä pidän sympaattisista elokuvista, kuten Juno tai Bottle Shock, koska elokuvan aikana ja sen jälkeen naamaa koristaa sellainen pieni vieno hymy. Elokuvan vakavatkin kohdat ja vaistoinkäymiset vain tuntuvat arkisilta ja niihin on helppo samaistua.

Nora Ephron ohjasi vuosi takaperin ilmestyneen elokuvan Julie & Julia, joka perustuu kahteen kirjaan ja yllättäen nämä kumpikin ovat totisen totta. Nora Ephron taitaa kivakiva-leffat, sillä historiasta löytyy jo kaksi klassista pariskuntaelokuvaa, Uneton Seattlessa ja Sinulle on posti@, joita tosin kumpaakaan ei ole tällä vuosikymmenellä tehty. Pitkän kuivan kauden jälkeen ja parin typerän elokuvan (mm. Bewitched) jälkeen syntyi ah-niin-ihastuttava Julie & Julia.

Elokuva kulkee kahdella aikakaudella, kummassakin pääosassa sen ajan moderni itsenäinen nainen. Sota-ajan jälkeinen Julia (Meryl Streep) haluaa olla kokki ja kirjoittaa kirjan ja nykyajan Julie (Amy Adams) haluaa kirjoittaa blogia Julian kirjasta. Tarina kertoo tekemisen vaikeudesta ja siitä kuinka hieno asia on perinteinen ja ihana aviomies.

Oli mukava huomata, kuinka tärkeä asia on hyvä ohjaus. Tällä kertaa ohjauksella luotiin se mielikuvien Pariisi, jossa kaikki purevat patonkia ja joka puolella kasvaa seinissä kukkia. Sama tunnelma oli laadukkaalla ohjauksella siirretty New Yorkin lähiöön, Queensiin. Ephron ansaitsee tunnustuksen myös mahtavasta käsikirjoituksesta, jolla oli yhdistetty onnistuneesti kaksi kirjaa yhdeksi elokuvaksi. Kokenut Hollywood-elokuvan tuijottaja odottaa odottamatonta KÄÄNNETTÄ, jumalaa koneesta tai vähintään traagista kohtausta, jossa päähenkilö painii omien tuskiensa kanssa. Ei. Tottakai tässäkin itketään, mutta silleen kivasti.

Meryl Streepiä ylistetään joskus jopa kyllästymiseen asti, mutta Julie & Julia todistaa jälleen kyllästymisen aiheettomaksi. Tottakai sitä miettii, että mahtoikohan Meryl ylinäytellä roolinsa, mutta en usko että Meryl osaa ylinäytellä. Tai sitten ylinäyttely on harkittua, koska Meryl ei tee virheitä. Poikkeuksellisesti yhdenkään näyttelijän suoritus ei ottanut minua päähän, koska yleensä löytyy se yksi pieni sivuosanäyttelijä, jonka minun tekee mieli mahdollisesti hakata. No mister.

Koska minä pidän myös Tapani Maskulasta, en jaa edelleenkään pisteitä. Jos taas jakaisin, tämä olisi niin viiden tähden elokuva kuin elokuva voisi olla. Elokuvaa katsoessa hymyilyttää, naurattaa ja välillä jopa pieni liikuttuminen vilahtaa suupielessä. Elokuvassa ei ole mitään tehty väärin, vaan jokainen palanen on kohdallaan. Yksi lemppareistani. Elokuva on parhaimmillaan kotisohvalla, mielellään kumppanin kanssa. Elokuvaevääksi suosittelen luonnollisesti lämmintä ruokaa, meillä tehtiin lihapataa. Jos sorrut valmisruokiin, osta edes yrttipatonkia. Ei missään muualla tai muulla tavalla.

Kenelle: En keksi sellaista ihmisvihaajaa, joka ei tästä elokuvasta pitäisi
Miksi: Koska hyvää ruokaa ei tulla koskaan nauttimaan pillereinä

Burgundinpataterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

Ranskassa kokeillakaan ei ole verta ja suolenpätkiä paidalla

Sinkkuelämää

Vannoin joskus, että tätä elokuvaa en tule katsomaan ellen satu olemaan heroiinin vaikutuksen alaisena sidottuna penkkiin. Kuitenkin satuin katsomaan sarjaa viimeiseltä kaudelta muutaman jakson ja minua jäi jostain syystä kiinnostamaan miten tarina päättyy. Lainasimme elokuvan Kreivittären ystävättäreltä ja hetki tuli. Minä katsoin elokuvan Sinkkuelämää.

Tarina kertoo neljästä eukosta, jotka keski-iän kynnyksellä kokevat niin aviorikosta kuin identiteettikriisiä. Carrie (Sarah Jessica Parker) on menossa äijänsä kanssa vihdoin naimisiin ja sitten jätetäänkin alttarille, Mirandan (Cynthia Nixon) mies kävi vieraissa, koska Mirandan puska oli liian voimakaskasvuinen, Charlotte (Kristin Davis) on oma onnellinen itsensä ja Samantha (Kim Cattrall) ei saa taaskaan tarpeeksi seksiä. Elokuvan aikajana on noin vuosi, jolloin pohditaan amerikkalaismaisesti lähinnä tunne-elämää.

Elokuvan ohjannut Michael Patrick King on aikaisemmin tehnyt lähinnä Sinkkuelämän sarjaversion jaksoja ja sen huomaa, sillä elokuva on kuin kooste yhdestä tuotantokaudesta tai muutaman jakson mittainen SubTV:n Sinkkuelämää-maraton. Se ei ole nähnytkään elokuvamaisuutta ja käsikirjoitus ontuu kuin keskiverto katsoja ensimmäisen peppuseksin jälkeen. En tiedä, mitä kullin vilauttamisella tahdottiin ilmaista, mutta mitään kohahduttamista järjellisempää syytä en keksinyt.

"Uudessa Sinkkuelämää-elokuvassa vilahtaa JORMA!"

Näyttelytyö oli joko huonoa teatteria tai korkeintaan saippuasarjatasoa. Kohtaus, jossa "Big" yrittää mennä itkevän Carrien perään aiheutti niin kutsutun facepalm-ilmiön, joka ei ole kuin ehkä Borat-elokuvan kohdalla hyvä asia. Ainoa maininnan arvoinen suoritus on Chris Nothin "Big", joka ei ollut hyvä, mutta ainakin siedettävä.

Suosittelen tätä Cosmopolitania juoneille lobotomiapotilaille, joiden ei tee mieli defenestroida itseään heti elokuvan jälkeen. Tämä on luonnollisesti tehty sarjan faneille, eli ei minulle, eikä kenellekään itseään kunnioittavalle miehelle. Tämä on varoituksen sana: Kun toinen osa jyrähtää ruutuihin ja tyttöystäväsi haluaa mennä sen kanssasi katsomaan, niin älä. Mikäli kuitenkin näin käy, ota laksatiiveja mukaan, jotta saat ainakin tekosyyn poistua teatterista ennen alkutekstejä. Kuvaa tai mukanokkelaa tekstiä en tähän laita, sillä ne kuvatekstit elokuvassa jo sanottiin.

Kenelle: Sarjan faneille
Miksi: En osaa kyllä yhtään sanoa

psykiatriatarvitsevinterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

The Blind Side

Oscar-huuman jälkimainingeissa Finnair oli palkinnut matkustajansa Oscar-palkinnon saaneella The Blind Side -elokuvalla. Kreivi on aina ollut poliittisesti korrektien urheiluelokuvien ystävä, joten sankarihetkiä on luvassa.

Elokuva kertoo isosta mustasta pojasta, Michael Ohrerista (Quinton Aron), jolla on huono lapsuus. Tarina ei ole Yhdysvalloissa tai oikeastaan missään muuallakaan kovin ihmeellinen, mutta tämä musta poika saa avukseen upporikkaan valkoisen kaakattajan, Sandra Bullockin esittämän Leigh Anne Tuohyn, joka keventää taakkaansa ja ostaa taivaspaikan hoitamalla pojan kouluasiat kuntoon. Siinä sivussa hän on mahtavan kova soikean pallon pelaaja. Niin ettei tarina olisi äärettömän korni, se on myös tosi.

Käsikirjoitus ei paljoa anna varaa ylimääräiseen taiteiluun tarinan ollessa näinkin nuori (oikea Michael Oher varattiin NFL:n vuonna 2009), mutta äärettömän tunteellisiin kohtauksiin se oikeinkin sovelias. Ohjaajan aikaisempi työ pallilla on ollut Alamo, joka kuuluu elokuviin jonka jätin kesken. Ei tämäkään mestariteos ole, mutta tarina itsessään on niin hyvä, ettei ohjaajan kosketusta huomaa. Ehkä se oli ohjaukseltaan liian perhe-elokuvamainen.

Sandra Bullock sai elokuvasta Oscarin, koska osasi näytellä Julia Robertsille tarkoitettua roolia. Tietämättä faktaa, että Julialle oli roolia tarkoitettu, rikkaan kotiäidin paikka oli kuin hänelle valettu. Nyt sen vain teki yhtä hyvin Sandra Bullock ja siitä sitten tipahti kultainen takkakoriste. Michael Oheria näytellyt Quinton Aaron oli joko hyvä tai vähän ehkä huono, mutta en osaa päättää. Pitäisi nähdä ehkä millainen todellisuuden vastine on. Kantrilaulaja Tim McGraw, joka esitti Michaelin sijaisisää oli oikeastaan roolissaan "joojoo"-aviomiehenä elokuvan parhaita.

Elokuva oli lentokoneessa laatuviihdettä ja sopii täydellisesti ennalta-arvattavasta ja kornista tarinastaan huolimatta mahtavasti niin matkaviihteeksi kuin kotisohvallekin. Ei ehkä elokuvateatteriin. Evääksi suositellaan peruspoppareita tai yksittäispakattua lentokoneruokaa.

Kenelle: Rotutietoisten urheiluelokuvien ystäville
Miksi: Iso mies taklaa. Iso mies taklaa hyvin.

Nahkapalloterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Voitko mennä tänään nukkumaan tuo asu päällä? Haluaisin katsella"

Aikamatkustajan vaimo, vai kuinka?

Lentokoneen elokuvavalinnat ovat lippulaivakoneissa mittavat, mutta tekstityksen ja diskantin puutteessa omalla tavallaan rajalliset. Suurimman osan muista elokuvista nähneenä valitsin eeppiset mittapuut täyttävän romanttisen draaman Aikamatkustajan Vaimo.

Robert Schwentken uutukainen kertoo jostain syystä aikamatkustavasta Henry DeTamblesta (Eric Bana), joka kaikkien aikajatkumoiden vastaisesti tapaa tulevan vaimonsa, tosin itse hän ei sitä tiedä, mutta vaimo (ah-mä-haluan-sua Rachel McAdams) tietää, koska tulevaisuuden Henry on kertonut siitä. Henry siis matkaa ajassa perhosvaikutusmaisen yllättäen yrittäen samalla tyydyttää vaimoaan laukeamalla ennen kuin katoaa.

Käsikirjoituksessa on kyllä potentiaalia, mutta täysin selitämättömän ilmiön selittäminen olisi pitänyt jättää selittämättä, koska siihen ei järjellistä selitystä tule löytymään. Viittaukset epilepsiaan vihjaavat, että alkuperäisen novellin kirjoittajalla on sellainen ollut ja "aikamatkustaminen" on helpottanut asian käsittelyä. Henkilökohtainen tarina, joka ei oikein nyt päässyt oikeuksiinsa valkokankaalla. Ohjaus on yrittänyt jäljitellä Benjamin Buttonin uskomatonta elämää, mutta täysin siinä epäonnistuen. Rytmitys on pielessä ja elokuvassa on selittämisen makua.

Näyttelytyö on takuuvarmaa ja olenkin aina kummastakin päähenkilöstä pitänyt. Rachel McAdams on kenelle tahansa miehelle hyvä tekosyy katsoa elokuva tyttöystävän kanssa. Kun keskiössä on kahden ihmisen tarina, sivuosista ei tulla palkintoja jakamaan, sillä niin statisteiksi he jäävät.

Elokuvasta ei jäänyt oikein mitään käteen ja tulee unohtumaan videovuokraamon syövereihin pitkäksi aikaa, sillä mitään mieleenpainuvaa elokuva ei antanut. Suosittelen elokuvaa pariskunnille maanantai-illaksi. Pussillinen mikropoppareita ja lämmin kainalo. Kyllä se plikka viimeistään lopussa tirauttaa kyyneleen, jos on cosmopolitan-tyyppiä.

Kenelle: Pariskunnille
Miksi: Toinen voi nauttia Eric Banasta ja toinen Rachel McAdamsista

Huomenterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Jos sujautan äkkiä, niin ehkä tulen ajoissa?"

Dreamgirls

Kurjenmäen Kreivi joutuu aika-ajoin katsomaan plikkojen elokuvia, koska sattuu elämään parisuhteessa. Nyt ei kuitenkaan ollut siitä kyse, vaan Kreivi omaehtoisesti ehdotti tyttöystävälleen tätä elokuvaa, koska ajatteli sen olevan sellainen "mää ja sää" -elokuva. Bill Condon (koko ajan tekee mieli kirjoittaa Condom, koska olen vanha, mutta en aikuinen), joka aikaisemmin tunnettiin elokuvista joita kukaan ei tiedä. Tällä kertaa hän ohjasi Broadway-musikaaliin perustuvan musiikkielokuvan Dreamgirls, johon palkattiin pääosaan kaikenlaisia mustia tähtiä niin musiikin kuin elävän kuvankin saralta.

Elokuva alkaa kykykilpailusta, johon The Dreamettes-niminen kolmikko johtotähtenään Effie White (Jennifer Hudson), jolla sattuu olemaan upea ääni ja muutama ylimääräinen kilo. Kavereina on minun googlen kuvahaun yksi all time favourite, eli Beyoncé Knowles ja elokuvan nobody Anika Noni Rose, jolla on melkein suomalainen nimi. Jamie Foxxin esittämä autokauppias-manageri houkuttelee tytöt Eddie Murphyn esittämän paikallisen kuuluisuuden taustakuoroon ja siitä alkaa matka kohti tähtiä.

Juoni on tyypillinen ryysyistä rikkauksiin tarina, jossa on roistoja sekä sankareita. Se on myös kasvutarina, mutta ennen kaikkea musikaali. Laulujen sanat ovat hätäisenoloisia, vaikka en nyt tosin tiedä millaisia sanoituksia AARÄNBEE-biiseissä yleensä on. Melko naiiveja näköjään. Kuvaus on tasokasta ja ohjaus ei herätä vihaa, mutta ei myöskään kummempia ihailuja. Kaikki kimaltelee, kiiltää ja tukatkin on kivasti. Tyttöystäväni mietiskelikin, että kuinkakohan monta kertaa esimerkiksi Beyoncé vaihtoi peruukkiaan elokuvan aikana.

Varsinainen näyttely oli melko tönkköä, tosin Eddie Murphy yllätti positiivisesti. Hän näytteli roolinsa jopa niin hyvin, että oli elokuvan sympaattisin hahmo. Jamie Foxx veti riman alta ja Danny Glover oli oma itsensä. Ihmettelin hieman Effie Whitea näytelleen Jennifer Hudsonin Oscaria roolistaan, koska ei se nyt NIIN ihmeellinen suoritus ollut. Osasi vähän parkua samalla kuin lauloi ja niin edelleen.

Tämä oli sellainen mustien oma elokuva, jossa valkoiset olivat pääsääntöisesti lusikkavarkaissa käyviä harakoita ja Beach Boys-hahmoja. Laulut olivat ajoittain liian pitkiä ja välillä piti katsoa kelloa, että koska se ylinäytelty kirkuminen loppuu. Elokuva on hyvää viihdettä kaikesta huolimatta kotisohvalla tyttöystävän kanssa 32 tuuman televisiosta lauantai-iltana. Elokuvaevääksi suosittelen jauheliha-pekoni-ananas-jalapeno -pizzaa, mudcakea ja Coca Colaa.

Kenelle: Pariskunnille ja varmasti tyttöjenillan viihdykkeeksi
Miksi: Rakkautta, tuskaa ja iloa hyvän musiikin säestämänä

Motownterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"Minun booty-shake on kaikkein muhkein! Tiedättehän sen, mister"