In Time (2011)

Andrew Niccolin työhistoriaan kuuluu mielenkiintoisia ja hyviä elokuvia. Mies on ohjannut arvostetun tiede-elokuva Gattacan ja kuuden vuoden takaisen asekauppatrilleri Lord of Warin. Niccol on lisäksi käsikirjoittanut hyvänä elokuvana pidetyn Truman Shown. Tällä kertaa katselmuksessa ollutta In Timea varjosti plagiointiriita, jossa Harlan Ellison väitti että elokuvan pohjana on hänen novellinsa "Repent, Harlequin!" Said the Ticktockman. Riita ratkaistiin sillä, että Ellisonin nimi lisättiin krediitteihin.

Niccolin elokuva In Time edustaa Gattacan kanssa palloilusarjaa, jossa maailma on jälleen kerran muuttunut totalitaarisempaan suuntaan ja raha on muuttunut ajaksi. Selittämättömästä syystä jokainen maapallon asukki elää 25-vuotiaaksi ja vuoden siihen päälle. Loppuaika on ansaittava olemalla yhteiskunnalle hyödyllinen. Justin "N'Sync" Timberlaken esittämä gettojyrä Will Salas on perusduunari, joka tykkää keikistelevästi pukeutuvasta äidistään, jota esittää Olivia Wilde (House -sarjasta tuttu "13"). Will pelastaa itsetuhoisen aikarikkaan varmalta kuolemalta ja saa lahjaksi tämän käyttämättä jääneet rapiat päälle sata vuotta. Pian tapauksen jälkeen aikayhteiskunta luo pikainflaation ja äippä kuoleekin bussireissun hinnannousun takia. Will lupaa olla tuhlaamatta saamaansa aikaa ja seuraavaksi mies nähdäänkin mittatilauspuvussa ajamassa vintage-autoa ja pelaamassa pokeripöydässä. Ja kautta rantain yrittää kostaa maminsa kuoleman.

Elokuva voisi perusajatukseltaan ihan toimivakin, koska perusajatukselta minäkin superpäivänä viitsin kuusi euroa elokuvaan sijoittaa, mutta idealle tehty käsikirjoitus ja sen toteutus on luokaton. Elokuvasta puuttuu punainen lanka ja se poukkoilee juonikuviosta toiseen saamatta tarttumapintaa kunnolla oikein mihinkään. Ensin elokuva on jonkinlainen kostotarina, jonka jälkeen se on panttivankitrilleri ja jonka jälkeen se on jonkinlainen pop-tyylinen Bonnie & Clyde -pastissi. Loppuratkaisu ei jätä katsojalle juurikaan mitään käteen ja sen suuri yhteiskunnallinen sanoma yrittää olla heikko vastalause kapitalismille. Vakavaan tulevaisuuskuvaukseen harvemmin sopivat sitcom-tyylinen loanheitto ja tässäkin elokuvassa jokainen nokkeluus tuntuu väkinäiseltä. Draamalliset ratkaisut elokuvassa saavat pään kipeäksi. Kyynelkanavien avaukseksi tarkoitettu kohtaus, jossa äippä kuolee Salaksen syliin sai minut tuntemaan voimakkaita tuntoja poistua teatterisalista oksentamaan ja pyytämään rahat takaisin. Mutta ei. Tuska jatkui vielä yli 1,5 tuntia, jona aikana yleisö vielä todistamaan tavallaan uusintana oksetusta aiheuttaneen kohtauksen.

Justin Timberlaken poikamainen charmi ei toimi valkokankaalla. Näyttelijänlahjoista minulla ei oikein ole antaa mielipidettä, koska ainoa kosketukseni Justinin taitoihin on joku MTV:llä nähty musiikkivideo vuonna 2002, kun makasin krapulassa sohvalla enkä jaksanut kääntää kanavaa. Sylvia Weisia olisi voinut esittää vaikkapa eroottinen nukke, mutta tällä kertaa nätin kasvon roolia esitti Amanda Seyfried. Elokuvan toinen antagonisti, aikavartija (vai mikä olikaan) Raymon Leonin esittäjä Cillian Murphy voisi valita vähän paremmin mihin rooleihin tunkee nokkansa.

Teen harvemmin elokuviin mennessäni tämänkaltaisia harha-askelia. Pitkälti valitsin elokuvan sopivan ajankohdan ja Episodin arvostelun perusteella. Pidin Gattacasta, mutta myös samaan kastiin menevästä Cubicista, jossa ihmiskuntaa hallitaan kontrolloimalla tunteita. Penkistä kuitenkin noustessani totesin, että "Tällaista paskaa en ole vielä koskaan elokuvateatterissa nähnyt". Tämä tapaus harmitti erityisesti siksi, että jouduin sijoittamaan siihen kuusi euroa. Käytännössä katsoin elokuvan loppuun siksi, että siinä voisi olla toivon pilkahduskin siitä ajatuksesta, miksi elokuva on teatterilevityksessä. Ei, sellaista ei ollut. Elokuva ei olisi ansainnut edes videolevitystä, vaan se olisi ansainnut kertaluontoisen esityksen AVAn varhaisaamussa. Mielellään sähkökatkoksen kera.

Tulevaisuudenvisioterveisin,

Kurjenmäen Kreivi

PS. Kertokaa mulle, miksi ihmiskunta, joka on arvion mukaan parisataa vuotta meitä edellä, ajaa jollain 80-luvun rotiskoilla, joihin on asennettu tummennetut lasit ja kromigrillit?

Jouluelokuvat

Joulun alla Kreivikin on vuosien varrella virittäytynyt tunnelmiin katsomalla jouluelokuvia. Viime vuonna katsojia ihastutti valloittava joulutrilleri Rare Exports, joka perustui Jalmari Helanderin lyhytelokuvien sarjaan. Elokuva antoi elokuvateatteriversion jälkeen odottaa vuoden ja on nyt saapumassa pukinkontteihin levymuodossa. Näin ne markkinavoimat toimivat. Kuitenkin tässä on lueteltu Kreivin valitsemia hyviä ja vähemmän hyviä jouluelokuvia:

Haamujen kosto (1988)

Elokuvan suomennos on elokuvahistorian huonoin, sillä se ei kerro elokuvasta saatikka edes sen juonesta mitään. Elokuvassa on toki haamuja, mutta eivät ne mitään kosta. Elokuva kuitenkin perustuu Charles Dickensin novelliin Saiturin Joulu. Elokuassa kasarisaituri tapaa kolme haamua; menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Haamut näyttävät Bill Murrayn esittämälle tv-pomo Frank Crossille, millaista hänen elämänsä on ja toivovat muutosta. Elokuva on kaikin puolin mainio 80-luvun komedia, jossa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Paha Pukki (2003)

Billy Bob Thornton esittää Williä ja Tony Cox hänen pikku jouluapulaistaan mainiossa joulukomediassa, jossa kaksikko ryöstää tavarataloja. Elokuvassa on mainioita elementtejä, joista yksi on ehdottomasti itse Thornton elämään kyllästyneenä sikana, jolle tulee valonpilkahdus elämään lapsen ja naisen myötä.

Family Man - Perhe on paras (2000)

Se, että seuraavassa kappaleessa aion kehua tätä, on jopa minulta outoa sillä normaalisti romanttiset komediat - varsinkin jouluiset sellaiset - oksettavat Kreiviä. Tämä kuitenkin yllätti hyvällä tarinallaan ja Nicolas Cage onnistui olemaan sopivalla tavalla ärsyttävä, kun normaalisti Nic on ihan helvetin ärsyttävä. Elokuva kertoo kivenkovasta sinkkuna elävästä työnarkomaanibisnesmiehestä, jolla on sydäntä laittaa alaisensa jouluaattonakin töihin. Hän tapaa kuitenkin Don Cheadlen esittämän "keijun", joka näyttää miehelle miltä hänen elämänsä näyttää, jos hän olisi valinnut toisin. Uudessa todellisuudessa mies palaakin yhteen Tea Leonin esittämän nuoruudenheilan kanssa ja he ovat perustaneet lähiöunelman omakotitaloineen, kaikkineen. Nicolas Cage on parhaimmillaan kohtauksessa, jossa hän valitsee mittatilauspukua supermarketissa.

Elokuvassa on samoja elementtejä kuin aikaisemmin mainitussa Haamujen Kostossa ja Frank Capran Ihmeellinen on elämä- -elokuvassa, jossa näytetään itsemurhaa hautovalle miehelle, miten maailma makaisi, jos hän ei olisi siinä mukana. Tässäkin elokuvassa on hyvä viesti: Älä ole vittupää muita kohtaan.

Painajainen ennen joulua (1993)

Elokuva on päässyt parissa kymmenessä vuodessa kiistattomaan kulttiasemaan ja on oikeastaan ollut sitä jo vuosia. Elokuva on stop motion-tekniikalla kuvattu elokuva kurpitsapäisestä Jack Skellingtonista, joka asuu Halloween-kylässä ja josta joka vuosi asukkaat lähtevät pelottelemaan ihmisten keskuuteen. Jack kuitenkin kävelyllään metsässä eksyy Joulukylään, jossa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Palatessaan kotiin Jack yrittää järjestää joulua myös Halloween-kylässä ja matkassa on mutkia.

Isäni on turbomies (1996)

Isäni on turbomies on vähän kuin kertoisi lapselle sodasta. Se ei ole kivaa, se on rumaa, mutta se on kerrottava jotta siltä osattaisiin välttyä vastaisuudessa. Elokuvassa huonosti isyytensä hoitanut Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) päättää hankkia lapselleen päivää ennen joulua JUURI sen lelun, minkä poika on aina halunnut. Mutkia matkaan tuo postimies, joka myös haluaa lelun ja naapurin yksinhuoltaja, joka vikittelee Howardin eukkoa.

Elokuva on huonoudessaan sitä magnituudia, että se saa minut jo ajatuksesta hieromaan saippuaa silmiin ja etsimään keltaisista sivuista mentalistia, joka pyyhkisi pahan muiston pois. Elokuva on ohjattu kuin Hesburgerin mainokset ja käsikirjoitettu kuin alehyllyn lastenkirja. Viimeistään siinä kohtaa, kun Arnold vetäisee turbomiesasun päälleen, katsoja haluaa porata itseään päähän.

Muita mainitsemisen arvoisia jouluelokuvia:

Die Hard 1 (1988) & 2 (1990)

Riiviöt (1984)

Ihmeellinen on elämä (1946)

TS: Turku päätymässä Hollywood-filmin kuvauspaikaksi

Turun Sanomat julkaisi 2.12. mielenkiintoisen uutisen siitä, että Turussa mahdollisesti kuvattaisiin Hollywood-elokuvaa Pure Life. Tarkempi tekstin analyysi paljastaa, että kyseessä ei suinkaan ole nk. Hollywood-tuotanto, vaan independent-elokuva, jossa ei siis ole suuria länsirannikon tuotantoyhtiöitä tai televisioyhtiöitä mukana. Tuottajina häärää parhaiten roolittajana tunnettu Valerie McCaffrey ja ilmeisesti Turkua kuvauspaikaksi puhunut Emilia Leppilampi.

Ohjaaja Van Fischer on suhteellisen tuntematon niin Kreiville kuin varmasti muillekin elokuvateollisuuden ystäville, vaikka onkin päässyt ohjaamaan Jeremy Renneriä elokuvassa Neo Ned (2005), joka tosin oli ennen tämän superläpimurtoa elokuvassa Hurt Locker (2008).

Internet Movie Database ei kerro elokuvasta vielä mitään ja sitä ei löydy edes ohjaajan sivuilta, saatikka tuottajien. Lehtiartikkeli tosin tietää kertoa, että pääosia esittävät Vera Farmiga ja Elle Fanning. Farmiga on jo pitkän linjan elokuvanäyttelijä, jonka ensiaskeleet isoille kankaille otettiin elokuvassa 15 minuuttia (2001) Edward Burnsin vastanäyttelijänä, jossa hän esitti itäeurooppalaista maahanmuuttajaa/murhatodistajaa. Lopullinen läpimurto tuli kuitenkin psykiatrin roolissa elokuvassa The Departed (2006), jossa petikumppanin roolia toimitti Leonardo DiCaprio. Nyttemmin Farmiga on jo tottunut isoihin rooleihin elokuvissa Up In The Air (2009) ja Source Code (2011). Elle Fanning taasen on luonut roolia isosiskonsa Dakota Fanningin varjossa, joka alkaa olemaan elokuvakaupungissa iso nimi. Elle Fanning on onnistunut pysymään valkokankaalla koko kasvukautensa ajan aloittaen jo hädintuskin puheiässä elokuvassa I Am Sam (2001). Elle Fanning on nähty myös elokuvissa Babel (2006), Déjá vu (2006), kulttiminisarja Lost Room (2006), Somewhere (2010) ja viimeisimpänä isona roolina J.J. Abramsin Super 8 (2011).

Turku esittäisi elokuvassa Newfoundlandia, joten todennäköisesti Turkuun ollaan päädytty tuotannollisista syistä, sillä viime vuosinahan Turku on antanut tilojaan studiokäyttöön ilmaiseksi. Newfoundland on Kanadan rannikolla sijaitseva suuri saari ja Wikipedia tietää kertoa, että se on maailman 15. suurin. Ulkonäöltään Newfoundland tosiaan etäisesti muistuttaa kotimaista länsirannikkoa ja täältä löytyykin varmasti jokin hökkeli esittämään syrjäistä kalastajakylää. Toivotaan, että kaupunki päätyy kuvauspaikaksi ja pääsemme kyselemään tähdiltä, mitä he ajattelevat Suomesta ja että onko Turussa kiva saaristo ja eikö olekin kiva jokiranta.