Mission Impossible - Ghost Protocol (2011)

Mission Impossible -elokuvasarja on päässyt neljänteen osaan ja ensimmäisestä on kulunut tämän elokuvan valmistumiseen viisitoista vuotta. Neljänteen elokuvaan mennessä numerojärjestyksestä on luovuttu ja nimetty elokuva komeasti Ghost Protocoliksi. Aikaisemmista elokuvista tuttuja hahmoja ei ole muita kuin kolmosesta Benji (Simon Pegg) ja muutaman lauseen moromoro-cameossa kaikissa edellisissä nähty Luther Stickell (Ving Rhames). Tämänkertaisen on ohjannut piirroselokuvia (Rottatouille, Ihmeperhe, Rautajätti) käskyttänyt Brad Bird ja käsikirjoittanut Josh Applebaum & André Nemec, jotka ovat tutumpia tv-sarjoista. Moni on siis ensimmäistä kertaa näytelmäelokuvan puolella.

Juonikuviossa Ethan Hunt (Tom Cruise) istuu pitkää kakkua venäläisessä vankilassa ja kuinka ollakkaan tiimi IMF:n agentteja vapauttaa hänet joukkosellien ikeestä. Todellinen tehtävä on soluttautua Kremliin varastamaan tiedostoja, jotka sisältävät tietoja henkilöstä nimeltä "Cobalt". Kaikki menee kuitenkin päin helvettiä, koko Kreml räjähtää ja erääksi Hendricks -nimiseksi ruotsalaiseksi älyköksi tunnistettu Cobalt pakenee paikalta mukanaan ydinaseen laukaisukoodit. IMF:n olemssaolo kielletään ja Ethan joutuu tiiminsä kanssa pakomatkalle mukanaan CIA:n analyytikko William Brandt (Jeremy Renner).

Elokuva on mahtava. Kuten elokuvia harrastava ystäväni sanoi:"Etenkin kun ei odota mitään". Yleensä kun ehdiään neljänteen osaan, unohdetaan uusiutua. Tällä kertaa tekijätiimin uudelleenkäynnistys on luonut uutta perspektiiviä saagaan. Visuaalisesti elokuva on upea, se on leikattu toimivaksi ja räjähdykset ovat mahtavia. Suurin onnistuminen on kuitenkin käsikirjoituspuolella, jossa on huomattu että vanhoista elokuvista tutut elementit (maskit, hilavitkuttimet, vempeleet) eivät ole välttämättömiä toimivalle Mission Impossible-elokuvalle. Maskia tekevä laite menee rikki, hanskat eivät toimi ja narut voivat jäädä lyhyeksi. Myös erityisen hauska oli Brandtin kysely Huntilta, että mistä hän tiesi, että heitä ampuneet roistot ampuvat houkutinta, eivätkä tajua sitä harhautukseksi. Huumoria on melkoisen paljon ja elokuva ei ole liian vakava. taustatarinat ovat toimivia ja koukut eivät ole liian monimutkaisia, sillä pääpaino on toiminnalla ja niin se kuuluu ollakin.

Pääpahiksena häärää ruotsalaisista Millennium -elokuvista tuttu Michael Nyqvist Kurt Hendricksinä ja hänen oikeana kätenään meidän oma Samuli Edelmann ruotsalaisena torpedona Wiströminä. Liki ainoa asia mikä minua jäi vaivaamaan oli pääpahiksen hahmottomuus. Hendricksin pahuus esitettiin kymmenen sekunnin pätkällä IMF:n videota ja loppuelokuvan hän vain osui paikalle tekemään pahojaan. Mielestäni pääpahiksen kuuluu äryttää sankaria henkilökohtaisella tasolla, mutta esimerkiksi Bond -elokuvista tuttu klassinen protaginisti-antagonisti -asetelma jäi uupumaan lähes kokonaan. En sano, että jokaisessa elokuvassa pitäisi kaapata sankarin sukulainen, mutta jonkinlainen henkilökohtainen kontakti pitäisi olla. Kyynisille tiedoksi, että vaikka Samulista ei näkynyt trailerista kuin ohimo, hän todellakin oli näkyvässä roolissa elokuvassa ja sai miltei enemmän ruutuaikaa kuin itse pääpahis. Muutama vuorosanakin ja hyvin hoidettu homma. Hyvä Samuli! Vielä kun saataisiin Max Von Sydowin kaltainen tähti,  kansallinen itsetuntomme saattaisi kohota ihan uusiin sfääreihin.

Kuten sanottua, elokuva oli aivan mahtava. Ei näillä elokuvilla pystejä voiteta, mutta vedetään salit täyteen. Kun nauraa, nauttii ja välillä vetää vatsanpohjasta, niin eipä kai siinä jää vastaväitteille sijaa. Pienet draamalliset asiat välillä raapivat, mutta kyllä tämä näinkin oli ihan viiden tähden viihdettä. TV-iltojen uusi kestosuosikki.

Mahdollisintehtäväterveisin,
Kurjenmäen Kreivi

"weeeeeeee!"

Oscar Gaala 2012

Viime vuosien tapaan kokosin olohuoneeseen kattauksen kofeiinia ja sokeria eri olomuodoissaan ja linnoittauduin sohvalle katsomaan seitsemän tunnin mittaista Oscar-lähetystä. Ensimmäiset kolme ja puoli tuntia kattaa punaisen maton haastatteluita ja pukuloistoa, jotka Nelonen on päättänyt pilkkoa osiin viemällä kamera välillä studioon kuvaamaan pukukommentointia. Viime vuoden rimanalituksen jälkeen Maria Veitola oli luojan kiitos heitetty tunkiolle seuranaan Mikael Hytönen. Arman Alizadia ei oltu kuitenkaan uskallettu heivata, tosin eihän se viime vuoden pelleily hänen vikansa ollut. Studiokapteeniksi oli valittu Jarkko Valtee ja kommentointitiimissä oli Arman Alizad, muotibloggari Jenni Rotonen ja Anne Kukkohovi. Siirryin läppärin kopeloimiseen kyllästyttyäni Anne Kukkohoviin puolentoista tunnin jälkeen. Kukkohovi korvattiin loppulähetykseen miehellä, jota en tunnistanut. 

Itse asuista sen verran, että jos Jennifer Lopezin asun rintasuojus olisi ollut kolme milliä sivussa, nänni olisi pilkottanut.

Itse Gaalan alkaessa, Nelosen studiotiimi vaihtui kaakattavasta pukulaumasta Jussi Heikelään, Lauri Nurkseen, Mikko Aromahan ja Joonas Saartamoon. Tiimi on tuttu edellisvuosilta, poikkeuksena Paavo Westerbergin korvaaminen Saartamolla, mikä ei ollut ihan paras veto. Viime vuonna tuli vastakkainasettelua sillä, että Nurkse liputti viihteellisen elokuvan puolesta ja Westerberg taiteellisemman. Nyt Nurkse veikkaili varmoja ja Saartamo oli yleisesti ottaen pihalla elokuvista kuin olisi nähnyt pari Transformersia ennen gaalaa. Aromaa oli... Aromaa. Ainakin Nelosen sosiaalisen median kommenteissa huomasi vähän arvostelua Heikelän tökeröön kommentointiin näyttelijöistä, mutta itse näin asian ennemminkin niin, että Heikelä haastoi vieraat perustelemaan kantojaan. En tiedä tietenkään oliko näin vai oliko Heikelä muuten vain aliarvioiva mulkku.

Itse Gaalaan. Tapahtuman juonsi yhdeksännen kerran (ei tietenkään putkeen) Billy Crystal, koska lähetyksen edellinen tuottaja Brett Rattner tokaisi, että harjoitteleminen kuuluu vain homoille ja alkuperäinen juontaja Eddie Murphy päätti luopua pestistä tuottajan erottua. Murphy ja Rattner työskentelivät yhdessä Tower Heist-elokuvassa. Itse gaalassakin tosin tuli roisimpaa huumoria. Alussa nähty koostevideo vuoden elokuvaelämyksistä oli onnistunut, mutta itse Oscar-veisu oli vähän tylsä. Välissä nähtiin muutama sketsi ja Crystal hauskuutti yleisöä muutamalla vitsillä. Crystal oli vähän perusvarma, mutta viime vuoden kaksikon jälkeen Crystal oli tuulahdus vanhempaa Oscar Gaalaa.

Palkinnoissa tuli vain vähän yllätyksiä. Jo ehdokkuudetkin loistivat jälleen täydellä mielikuvituksettomuudella. Vuoden menestyneimpiin kuulunut Drive loisti poissaololllaan pääehdokkuuksista, vaikka saikin ehdokkuuden äänisuunnittelusta. Itse ehdokkuuksista on edelleen hankala tehdä arvioita muuten kuin lukemani perusteella, sillä edelleen suurin osa ehdokkaista ja voittajista on edelleen näkemättä. Noh, pääoscareista pöydän putsannut The Artist tuleekin meikäkankaille vasta perjantaina, kiitos Finnkinon. Moneyballin menestyminen Oscareissa vähän ihmetytti. Onhan se siis ihan hyvä elokuva, mutta paljon parempia urheiluelokuviakin löytyy.

Odotin Hugon menestyvän parhaan elokuvan saralla. Olin aivan varma siitä, vaikka The Artist olikin kerännyt suurimman huomion ennakkoarvioinneissa. Olihan mustavalkoinen mykkäelokuva rohkea veto, mutta tulos jää ainutkertaiseksi poikkeamaksi Oscareiden historiassa. Hugo keräsi eniten kannuja kuvauksista ja on pystinsä ansainnut.

Perusvarmalla linjalla jatkettiin näyttelijäoscareissa. Moni olisi suonut Gary Oldmanille pystin roolistaan George Smileyna elokuvassa Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakoojassa mutta poika meni The Artistissa loistaneelle Jean Dujardinille. Akatemia kunnoittaa kuitnkin enimmäkseen elokuvasuoritusta, ei uraa. Naispystin ylläri meni Meryl Streepille, kansan vaahtoessa sitä Piioissa näytelleelle Viola Davisille. Tämä tuskin oli Davisin viimeinen taistelevan mustan naisen rooli, joten eiköhän menestystä tule kuninkuusgaalassakin. Illan koskettavimman puheen sai aikaan Christopher Plummer, joka vei Oscarin homopapan roolistaan elokuvassa Beginners. Naissivuosan sai odotetusti Octavia Spencer, vaikka koosteiden perusteella henkilökohtaisesti pidin eniten Morsiusneitojen Melissa McCarthyn esityksestä tukevana sekoilijana. Tukevat sekoilijat ovat aina hauskoja.

Tällä kertaa Oscar Gaala oli omistettu itse elokuvan lisäksi siitä nauttimiselle. Cirque du Soleilin upea esitys ja kollaasit kertoivat elokuvan taiasta, jota täydensivät tunteikkaat puheet ja ehdokkaana olleet elokuvat The Artist ja Hugo, jotka molemmat olivat kunnianosoitus elokuvan alkuajoille. Välissä muisteltiin vuoden aikana keskuudestamme poistuneita, mikä luojan kiitos ei tarkoittanut kolmen minuutin Whitney Houston-montaasia, vaan säestettyä kollaasia kaikista keskuudestamme poistuneista. Elokuvamaailmassa varmasti Sidney Lumet'n poistuminen oli yksi suurimmista suruista viime vuonna. Gaalassa oli kuitenkin taikaa ja tärkein viesti oli se, että maailma on parempi paikka, kun siinä on vähän elokuvaa.

Gaalaterveisin,

Kurjenmäen Kreivi